Tulevaisuuden arkkitehti

Eva Geitel

Tulevaisuuden arkkitehti

Arkkitehti SAFA Eva Geitel on työskennellyt Arkkitehtitoimisto Lahdelma&Mahlamäellä, arkkitehtitoimisto Skidmore, Owings & Merrillin (SOM) New Yorkin toimistossa sekä viime vuodet Arkkitehtitoimisto ALA:ssa projektiarkkitehtina. Eva on työssään erikoistunut julkisten rakennusten sekä toimistotilojen suunnitteluun. Eva Geitel on myös toiminut luottamustehtävissä SAFAn varapuheenjohtajana ja HESA-SAFAn varapuheenjohtajana.

Mikä on arkkitehdin rooli yhteiskunnassa? Miten ammattikunta haluaa itse nähdä asemansa tulevaisuudessa?

Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin residenssiohjelma mahdollisti aiheeseen perehtymisen residenssiohjelman kautta tänä syksynä. Osana projektia järjestin teemasta paneelin ja keskustelutilaisuuden yhteistyössä kulttuuri-instituutin kanssa Suomen New Yorkin pääkonsulaatissa marraskuussa. “Designing Futures – Rethinking the Architect’s Practice” keräsi salin täyteen yleisöä.

Tapahtumassa puhuivat lisäkseni arkkitehdit Liam Young (Tomorrow’s Thoughts Today), Catherine Pease (vPPR) ja Eero Lundén (Lundén Architecture Company). Alustuksessani toin esiin vallitsevia olosuhteita sekä tulevaisuuden muutosvoimia. Miten arkkitehdit reagoivat tilan käsityksen muuttumiseen työn ja asumisen käsitteiden muuttuessa? Miten kaupungit järjestäytyvät ja pystyvät tuottamaan laadukasta kaupunkiympäristöä urbanisaation kiihtyessä, entä mikä on maaseudun ja muun kaupunkielämää tukevan infrastruktuurin rooli? Mikä on arkkitehdin rooli globaaleissa kriiseissä? Asiakokonaisuudet ovat isoja ja muutos hirvittävän nopeaa. Miten hitaasti reagoiva ala, kuten arkkitehtuuri pystyy sopeutumaan nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön?

Liam Young esitti tilaisuudessa apokalyptisen tulevaisuuden vision maailmasta, jota hallitsevat kaikkialla kulkevat tietoverkko ja digitaalinen infra. Dronet kuljettavat viestejä kirjekyyhkyjen tapaan ja virtuaalitodellisuus muodostaa toisen todellisuuden. Ei-kenenkään maalla tehtaat louhivat malmeja ja muita raaka-aineita matkapuhelimia ja muita älylaitteita varten. Kirjastojen virkaa toimittavat massiiviset datakeskukset, jotka samalla ylläpitävät kaupunkilaisten elämäntapaa.

Catherine Pease toi esiin perinteisemmän suunnittelevan arkkitehdin näkökulman lähestyen aihetta Lontoossa sijaitsevan arkkitehtitoimiston töiden kautta. Hän korosti ihmiskeskeisen suunnittelun sekä arkkitehdin roolin merkitystä uusien ja yllättävien suunnitteluratkaisujen löytämisessä lähtökohdiltaan haastavissa kohteissa. Jos arkkitehti unohtaa asiakkaan, on mahdotonta, että lopputuloksena olisi ihmisen mittakaavan huomioon ottavaa arkkitehtuuria, joka luo samalla laadukasta kaupunkiympäristöä.

Eero Lundén kyseenalaisti koko asiakkaan käsityksen. Kenelle itse asiassa suunnitellaan? Jos kestävää kehitystä ja ilmaston muutos halutaan oikeasti ottaa huomioon, pitäisi ajatella asiakasta laajempana kokonaisuutena ja ajatella sen olevan koko elinympäristömme. Tätä tematiikka Lundénin toimisto oli tutkinut esimerkiksi Venetsian Biennalen Pohjoismaiden paviljongin “Another Generosity” -teoksessa.

Mikäli arkkitehtitoimistot haluavat tehdä aktiivista tuotekehitystä tapahtuu se usein omalla kustannuksella ilman ulkopuolista rahoitusta. Vertailukohteeksi Lundén nosti Dysonin robotti-imurin, jonka digitaalisen moottorin tuotekehittelyyn oli investoitu £150 miljoonaa ja imurin navigointijärjestelmää oli kehittämässä 31 aiheeseen erikoistunutta insinööriä yli 100 000 tuntia. Mihin rakentamisen alan innovaatioon olisi investoitu ja keskitytty samassa mittakaavassa?

Englannissa on tutkimuksen mukaan (RIBA:n think tankin raportti “Building Futures”) havaittu jo ilmiötä, jossa arkkitehtitoimistot pitivät arkkitehdin ammattinimikettä liian rajoittavana ja toimistot olivat laajentaneet toimenkuvaansa eri nimikkeiden alle korostaakseen uskottavuuttaan esimerkiksi valaistussuunnittelun, teollisen muotoilun, lavastussuunnittelun, brändisuunnittelun ja konsultoinnin aloilla saavuttaakseen laajemman ja monipuolisemman asiakaskunnan.

Esityksiä seuranneessa paneelikeskustelussa pohdittiin mm. onko arkkitehtejä vielä vuonna 2040? Liam Youngin mielestä arkkitehdin ammattikuvan ja roolin tulisi monipuolistua, jotta arkkitehdeillä olisi enemmän merkitystä tulevaisuuden yhteiskunnassa. Eero Lundén kyseenalaisti arkkitehdin erityisasemaa muiden suunnittelualojen joukossa ja totesi, että tuskin muut suunnittelualat keskittyvät yhtä paljon oman tekemisensä pohtimiseen, analysoimiseen ja sen miettimiseen, mitä muut heistä ajattelevat? Catherine Pease näki paikkansa arkkitehdeille myös tulevaisuudessa, mutta korosti samalla, että alan on uudistuttava.

Paneelikeskustelussa nousi myös vahvasti esiin arkkitehtitoimistojen rakenteelliset ongelmat. Työskentely-ympäristön muuttuessa nopeassa tahdissa arkkitehtitoimistojen liiketoimintamallit ja rakenteet ovat pysynyt suhteellisen muuttumattomana. Tämä aiheuttaa haasteita esimerkiksi liiketoiminnan kasvattamisessa, suuren yleisöjen saavuttamisessa sekä merkittävien innovaatioiden tekemisessä. Miten esimerkiksi arkkitehdit pääsisivät myös taloudellisesti paremmin kiinni isompiin projekteihin sekä tuotekehityshankkeisiin? Miten perinteiset suunnittelutehtävät voisivat olla kannattavampia? Miten alan toimintamahdollisuuksia olisi mahdollista laajentaa?

Keskustelu jatkui vielä koulutuksen tulevaisuuteen sekä ilmastoasioiden pohtimiseen. Aihepiirit ovat laajoja ja tärkeitä ja yhden illan aikana onnistuttiin raapaisemaan vain pintaa. Tapahtuman vapaassa keskusteluosuudessa käytiin kuitenkin innostuneita ja kiihkeitä keskusteluja aiheeseen liittyen. Olin onnellinen ja liikuttunut siitä, että illan aikana onnistuttiin nostamaan esille tärkeitä ja mielenkiintoisia näkökulmia, jotka koskettivat yleisöä ja joista täytyy puhua juuri nyt.

Tapahtumasta lisää:

www.designingfutures.fi sekä täällä

RIBA, The Future for Architects? –raportti

 

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Nyt on pakko

Pekka Hänninen

Nyt on pakko

Kirjoittaja on kestävän kehityksen mukaiseen suunnitteluun erikoistunut arkkitehti ja Eko-SAFAn puheenjohtaja.

50 % päästövähennys olisi mahdollista saavuttaa Suomessa keinoilla, jotka toisivat silkkaa taloudellista säästöä nykytilanteeseen verrattuna. Ilmassa on ollut iloista ilmastohypeä ja -pöhinää.

Syksyllä 2008 olin masentunut. Olin juuri tehnyt matkan Saksan Freiburgiin, jota pidettiin ja pidetään yhä edelleen Euroopan johtavana kestävän rakentamisen malliesimerkkinä. Olin nähnyt plusenergiatalot ja Vaubanin ja Rieselfeldin uudet ekologiset asuinalueet, liikennejärjestelmän, joka soljui polkupyörien tahtiin sekä pikaraitiotien, joka kyyditsi ihmisiä maaseudun ja keskustan välillä. Minne vain silmäni kaupungissa käänsin, näin polkupyöriä ja aurinkopaneelien tuottavan puhdasta sähköä. Kaikki oli ihanaa ja valoisaa.

Mutta Freiburgista lähtiessäni kohtasin toisen maailman, joka alkoi heti Freiburgin kaupunginrajojen ulkopuolella. Valtavia määriä hiilidioksidia syydettiin ilmakehään, kaikkialla ja koko ajan. Eikä järkytystäni yhtään lieventänyt Freiburgin matkalla tapaamani ilmastoasiantuntijat: heidän viestinsä oli pelottava.

Kaikki tieto ja teknologia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on ollut olemassa jo pitkään. Vähähiilinen asuminen on täysin mahdollista nykyisillä tekniikoilla ja mukavuuksilla. Olemassa olevien rakennusten lämmitysenergian kulutusta voi helposti nipistää pelkällä laitteiston säädöllä 10–20 %, perusteellisempi remppa tuo jopa 50 % säästön. Siirtymällä uusiutuviin energiamuotoihin, tipahtavat talon päästöt murto-osaan alkuperäisistä. Rakentaminen ja rakennetun ympäristön käyttö aiheuttavat nykyisellään yhteensä yli puolet päästöistämme. Kyse ei ole siis ihan pikku jutusta.

Ihmisiä luulisi vähähiilisyyden porkkanan houkuttavan: kasvisruoka on todettu tutkimuksissa varsinkin punaista lihaa huomattavasti terveellisemmäksi ja työmatkapyöräilijän eliniänodote on muutaman vuoden autossa röhnöttävää lajitoveriaan pidempi. Helsingin kaupunki on jopa laskenut, että yksi pyöräilyyn sijoitettu euro säästää näin 8 euroa terveys- ja muista kuluista.

Emme myöskään voi väittää, ettemmekö tietäisi ilmastonmuutoksen vaaroista. Esimerkiksi Rodney and Otamatea Times -lehti kertoi jo 1912 hiilidioksidin tupruttelun taivaalle lämmittävän ilmastoa ja kotoinen vuoden 1968 Mitä Missä Milloin -kirja puolestaan kuvasi artikkelissa ”Näin voi käydä” miltä Pohjola näyttää jäätiköiden sulettua ja merenpinnan kohottua 70 metriä.

Tuore, lokakuussa julkistettu IPCCn 1,5 asteen raportti antoi uutta toivoa. Sen mukaan lämpötilan kohoaminen on edelleen mahdollista rajoittaa 1,5 asteeseen verrattuna esiteolliseen aikakauteen, joskin se edellyttää ihmiskunnalta rivakkaa päästöjen vähentämistä sekä hiilinielujen eli käytännössä metsien lisäämistä. Tavoite on päästä hiilineutraaliin tilanteeseen, jossa hiilinielut imaisevat hiilidioksidia samaan tahtiin kuin sitä taivaalle päästelemme. Yksinkertaista.

IPCC:n raportin jälkeen nähtiin lokakuussa suuria ilmastomarsseja. Eri puolueiden johtajat kertoivat toimistaan päästöjen pienentämiseksi. Lehdissä on näkynyt ilahduttavia uutisia vähähiilisistä tehtaista ja hiiltä sitovista pelloista. Sitran tilaaman selvityksen mukaan 50 % päästövähennys olisi mahdollista saavuttaa Suomessa keinoilla, jotka toisivat silkkaa taloudellista säästöä nykytilanteeseen verrattuna. Ilmassa on ollut iloista ilmastohypeä ja -pöhinää.

Mutta entä jos ihmiskunta ei edelleenkään muutakaan tapojaan? Entä jos populistipoliitikot, jotka vähättelevät ilmastonmuutosta ja lupailevat halpaa bensaa ja huokeita lentoja, saavat vallan? Entä jos rakentaminen ja rakennetun ympäristön käyttö eivät muutukaan, vaan tehdään niin kuin ennenkin koska niin on vaan aina tehty? Alan kadota taas synkkyyteen. Näen viimeisen ihminen kuolevan kännykkä kädessä ottaen itsestään The End -selfietä. Mutta eihän ihminen voi olla niin typerä? Eihän?

Ravistelen pahat ajatukset pois. Ei saa vaipua epätoivoon. Nyt on pakko toimia. Nyt on pakko.

Aiheesta lisää:

eko-boxi.safa.fi

ilmasto-opas.fi

www.sitra.fi

 

 

 

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Uusia käyttöjä

Maarit Kaipiainen

Uusia käyttöjä

Kirjoittaja on Turussa asuva arkkitehti ja yhdistysaktiivi

Parantolakokonaisuus on kuin tiukkaan mitoitettu puku verhoamassa alkuperäistä käyttötarkoitusta, saumanvaroja ei juuri ole. Erityinen kulttuurihistoriallinen ja rakennustaiteellinen arvo ei kestä suuria muutoksia.

Saamme iloita siitä, ettei Paimion parantola ole enää alkuperäiskäytössä. Tuberkuloosin hoitoon on onneksi kehitetty tehokkaampia keinoja kuin ruokavalio ja mäntymetsän raikkaus. Tehostamisen nimissä parantolasta on siirretty pois myös sairaanhoito; nykyään siellä tarjotaan perhekuntoutusta ja sopeutumisvalmennusta. Parantolakiinteistö on omistajalleen Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirille epäkuranttia kiinteistömassaa, josta on tarkoitus päästä eroon. Tarjouksia voi jättää kuluvan marraskuun loppuun mennessä.

Alvar Aalto -säätiö on onneksi tarttunut asiaan ja lähtenyt yhteistyökumppanien kanssa perustamaan parantolasäätiötä, jonka tavoitteena on ostaa parantola, ylläpitää ja korjata sitä sekä tarjota tiloja toiminnoille, jotka tukevat ainutlaatuisen miljöön säilymistä. Parantolasta on olemassa runsaasti tuorettakin tietoa yhdysvaltalaisen Getty-säätiön viime vuosina rahoittaman konservointisuunnitelman pohjalta. Nähtäväksi jää, pystyykö uusi säätiöhanke lyömään mahdolliset muut tarjoajat.

Paimion parantola nosti Alvar Aallon kansainväliseen maineeseen. Täytyy nostaa hattua hankkeen rakennuttajille, jotka rohkenivat tarttua nuoren arkkitehdin kunnianhimoiseen, ties mitä uutuuksia sisältäneeseen suunnitelmaan. Parantolaan on kohdistunut arkkitehtien ja muotoilijoiden kiinnostus vuosikymmenestä toiseen, vaikka alkuperäinen käyttötarkoitus osoittautui loppujen lopuksi varsin lyhytaikaiseksi.

Parantolan tämänhetkisen tilanteen tarkastelu johtaa miettimään yleisemmin, miten rakennussuunnitelma pitäisi virittää, jotta tilakokonaisuus palvelisi sekä tätä päivää että erittäin todennäköisiä muutoksia tulevaisuudessa. Tällainen pohdiskelu on tarpeen joka hankkeessa. Miten arkkitehti vakuuttaa rakennuttajan – jota lähinnä kiinnostanee sen hetkinen tilantarve ja käyttötarkoitus – siitä, että pitkäaikaisen toimivuuden ja kestävyyden vaihtoehtojen tarkastelu kannattaa?

Muutosten ennakointi uudisrakennushankkeissa ei riitä. Myös peruskorjauksissa pitäisi ennakoida. Olin työssä Varsinais-Suomen ELY-keskuksessa, kun Turun virastotalossa (Luukkonen ja Stenros 1962-69) tehtiin laaja peruskorjaus kuluvan vuosikymmenen alkupuolella. Perinteisiä toimistohuoneita sisältänyt rakennus muutettiin osittain avotiloiksi, yhden tai muutaman työntekijän erillishuoneita jäi käyttöön varsin paljon. Kun uudistetut tilat olivat olleet käytössä kolmisen vuotta, päädyttiin tehostamisen nimissä jo seuraavaan mittavaan muutokseen: erillishuoneet purettiin eikä nimettyjä työpisteitä enää ole. Työn tekemisen tavat muuttuvat, johtajia ja johtamisoppeja tulee ja menee.

Miten onnistuu Paimion parantolan käyttö tulevaisuudessa? Rakennussuojelupäätös (1993) rajoittaa parantolan rakennusten käyttöä. Suojelupäätöksen mukaan ”rakennuksia tulee käyttää siten, ettei niiden kulttuurihistoriallinen arvo vaarannu, ja käytön tulee palvella sairaalatoimintaa tai toimintaa, joka on sopusoinnussa alkuperäisen toiminnan kanssa.” Parantolakokonaisuus on kuin tiukkaan mitoitettu puku verhoamassa alkuperäistä käyttötarkoitusta, saumanvaroja ei juuri ole. Erityinen kulttuurihistoriallinen ja rakennustaiteellinen arvo ei kestä suuria muutoksia. Myyjä voi tarjouksia arvioidessaan ottaa huomioon vain ne ostajaehdokkaat, jotka ymmärtävät rakennussuojelupäätökseen kirjatut rajoitukset.

Erityiskohde, erityiset ehdot. Rakennuksen säilymisen paras tae on sen käyttö.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Maankäyttö- ja rakennuslaki uudistuu ja muuttaa arkkitehdin työtä

Anne Jarva

Maankäyttö- ja rakennuslaki uudistuu  ja muuttaa arkkitehdin työtä

Kirjoittaja on maankäytön ja kaavoituksen kehittämispäällikkö Suomen Kuntaliitossa ja SAFAn yhdyskuntasuunnittelun toimikunnan puheenjohtaja. Osallistuu MRL-valmisteluun Kuntaliiton edustajana, mutta katsoo uudistusta myös arkkitehdin silmin.

Maankäyttö- ja rakennuslain uudistus vaikuttaa jokaisen arkkitehdin työhön, riippumatta siitä, toimimmeko yksityisellä tai julkisella puolella, rakennusten tai yhdyskuntien suunnittelussa taikka sitten rakentamisen tilaajina tai valvojina.

Ympäristöministeriö käynnisti maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksen huhtikuussa asettamalla työlle parlamentaarisen seurantaryhmän, valmistelevan työryhmän ja sidosryhmäfoorumin. SAFAlla on edustaja sidosryhmäfoorumissa ja rakentamisen valmistelujaostossa. Lisäksi valmisteluorganisaation eri tasoilla on mukana useita eri tahojen nimeämiä arkkitehteja. Tämä on hyvä asia, sillä lakiuudistus vaikuttaa arkkitehtien työhön monin eri tavoin.

Valmistelevan työryhmän ensimmäiset linjaukset koskevat alueidenkäytön suunnittelujärjestelmää, osallistumista ja vuorovaikutusta sekä rakentamisen elinkaarta ja vastuukysymyksiä.

mrl

Suunnittelujärjestelmä yksinkertaisemmaksi

Lakiuudistuksen tavoitteena on alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän yksinkertaistaminen. Työryhmässä on linjattu, että osa valtakunnallisen tason intresseistä kirjattaisiin suoraan lakiin, ja ne vaikuttaisivat läpi suunnittelujärjestelmän. Maakuntatason suunnittelua kehitettäisiin nykyistä yleispiirteisempään suuntaan ja sitä kuormittavaa informaatiosisältöä kevennettäisiin. Kaupunkiseuduille ehdotetaan suunnitelmamuotoa, johon liittyisi myös toteuttamisen ohjelmointia ja yhteensovittamista. Sen toivotaan lisäävän eri osapuolten sitoutumista ja vuorovaikutusta kaupunkiseudun kuntien välillä. Miten suunnitelmasta päätettäisiin, on vielä avoinna.

Suunnittelujärjestelmän suurin muutos kohdistuisi kuntakaavoitukseen. Valmistelussa on väläytetty siirtymistä yhden kuntakaavan malliin, mutta toistaiseksi rinnalla pidetään myös nykyisen yleiskaavan ja asemakaavan kehittämistä. Joka tapauksessa tavoitteena olisi strategisen otteen korostaminen sekä yksityiskohtaisuuden vähentämien verrattuna joihinkin nykyisiin asemakaavoihin. Valmistelua jatketaan arvioimalla muutoksen vaikutuksia nykyisen järjestelmän ja voimassa olevien kaavojen kannalta sekä ottaen huomioon digitaalisuus, kaavojen toteuttaminen ja asemakaavojen tuottamat oikeudet ja velvollisuudet.

Entistä varhaisempaa vuorovaikutusta

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaiseen osallisen määritelmään liittyvä ilmaisu ”saattaa huomattavasti vaikuttaa” ei täysin vastaa vuorovaikutusta EU-tasolla säätelevän SOVA-direktiivin sisältöä. Siksi on esitetty, että huomattavuuden kynnys poistetaan osallisen määritelmästä. Muutoksella ei ole tarkoitus laajentaa osallisuuden tulkintaa käytännössä liittyen esimerkiksi kaavoista tiedottamiseen.

Osallistumisesta ja vuorovaikutuksesta on säädetty nykylaissa varsin väljästi. Myös jatkossa menettelyyn liittyvissä säännöksissä tarvitaan joustavuutta, mutta kaavoituksen aloitusvaiheen vuorovaikutusta tulisi korostaa. Aloitusvaihetta tulisi kehittää turvaamalla osallisille aidosti mahdollisuus vuorovaikutukseen kaavoituspäätöstä tehtäessä ja tavoitteita asetettaessa. Valmisteluvaihe voisi olla nykyistä vapaamuotoisempi, jolloin vuorovaikutuksen laajuus määräytyisi kaavan ja sen vaikutusten merkittävyyden perusteella. Ehdotusvaihe nähtävillä oloineen olisi edelleen kaikissa kaavoissa pakollinen.

Elinkaariajattelua ja eri tahojen vastuun selkeyttämistä

Rakentamisen ohjauksen lähtökohtana uudistuksessa ovat elinkaariajattelu ja rakentamisen kestävä laatu. Näiden varmistamiseksi ehdotetaan esimerkiksi, että lakiin lisätään olennainen tekninen vaatimus rakennuksen vähähiilisyydestä. Siinä huomioitaisiin koko rakennuksen elinkaari rakennustuotteiden valmistuksesta rakennuksen purkuun. Lisäksi rakennukselle asetettaisiin tavoitteellinen tekninen käyttöikä.

Rakentamisen laadun kannalta ongelmana on, että rakentamisen vastuuketju ei käytännössä toimi. Lainsäädäntö ei tunnista tarpeeksi koko rakentamisen ketjua ja siihen osallistuvia osapuolia. Toisaalta, viranomaisen ei tulekaan puuttua yksityisen sopimusvapauden piiriin kuuluviin asioihin. Siksi valmistelussa on ehdotettu pääurakoitsijan vastuun lisäämistä rakentamisen toteutusvaiheessa. Muutos merkitsisi vakuutusyhtiöiden mukaan tuloa ja vakuusjärjestelmiä, laatujärjestelmien kehittämistä ja takuuaikojen pidentämistä. Lisäksi on selvitettävä, miten muutos vaikuttaisi muun muassa rakennusvalvonnan tehtäviin ja sopimusteknisiin kysymyksiin.

Alustavista linjauksista pykäläehdotuksiksi ja hallituksen esitykseksi

Seuraavaksi työryhmän käsittelyssä ovat maapolitiikka sekä alustavat havainnot MRL:n ja muun lainsäädännön rajapinnoista. Joulukuussa käsitellään rakennusten suunnitelmallista käyttöä ja ylläpitoa sekä vaikutusten arviointia kaavoituksessa. Viimeisenä työnsä aloittanut digitalisaatiota ja asiakaslähtöisiä prosesseja käsittelevä jaosto pääsee esittelemään työtään ensi vuoden puolella.

Eri teemojen alustavien linjausten jälkeen työ etenee keväällä 2019 pykäläkohtaiseen valmisteluun. Tavoitteena on, että luonnos hallituksen esitykseksi valmistuu elokuussa 2020 ja annetaan eduskunnalle lausuntokierroksen jälkeen syksyllä 2021.

SAFAsta arkkitehtien keskustelualusta

Eri sidosryhmät on kytketty MRL-valmisteluun sidosryhmäfoorumin ja työryhmän valmistelujaoston asiantuntijajäsenten kautta. Tähän mennessä kaksi kertaa kokoontunut foorumi käsittelee uudistuksen eri teemoja samaan tahtiin valmistelevan työryhmän kanssa. Sidosryhmäfoorumin jäsenet ja varajäsenet voivat myös keskustella verkossa foorumin sisäisellä keskustelualustalla. Valmistelujaoksiin nimetyillä sidosryhmien asiantuntijajäsenillä on pääsy työryhmän ja valmistelujaoston ekstranetiin ja he voivat harkintansa mukaan välittää valmistelusta tietoja omille taustaryhmilleen.

Vaikka valmistelussa on mukana useita arkkitehteja eri rooleissa, he joutuvat ensi sijassa toiminaan taustaryhmänsä edustajana ja edunvalvojana. Tämän takia tarvitaan arkkitehtien välistä yhteistyötä. Tässä SAFA voisi toimia tiedonjakajana, keskustelualustana ja viestin viejänä. Maankäyttö- ja rakennuslain uudistus vaikuttaa jokaisen arkkitehdin työhön, riippumatta siitä, toimimmeko yksityisellä tai julkisella puolella, rakennusten tai yhdyskuntien suunnittelussa taikka sitten rakentamisen tilaajina tai valvojina. Meillä on valtavasti asiantuntemusta maankäytön ja rakentamisen eri osa-alueilta, ja sitä asiantuntemusta lakiuudistuksessa kannattaisi hyödyntää. Vaikuttamisen aika on nyt.

Ympäristöministeriön MRL-uudistusta koskevat verkkosivut: https://mrluudistus.fi

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kallio, palkittu kaupunginosa

Hilkka Lehtonen

Kallio, palkittu kaupunginosa

Kirjoittaja on arkkitehti, tekniikan tohtori ja professori emerita. Lehtonen on toiminut mm. tutkimusprofessorina Maankäytön laboratoriossa Valtion teknillisen tutkimuskeskuksessa. Hän on vaikuttanut koko ammatillisen uransa yhdyskuntasuunnittelun parissa.

Pitkät maanalaiset kellarikäytävät tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja taskulamppujen valossa juokseville lapsille, joilla oli pimeässä loistavat pääkallosormukset.

Kallio opetti minut lapsena lukemaan, mutta millainen se on tänä päivänä? Rosoinen niin kuin ennenkin, trendikäs ja kirjava. Se vetää nuoria, mutta myös lapsiperheet ovat alkaneet hakeutua sinne. Siellä on vanhuksia, jotka ovat asuneet koko elämänsä alueella. Työväen kaupunginosan poliittinen punaväri on haalennut. Siitä on tullut yhä enemmän vihreiden kantapaikka. Toisaalta asuntojen pienasuntovaltaisuus on estänyt kaupunginosan selvän gentrifikoitumisen, suosien yksineläviä nuoria.

Kallio valittiin vuoden kaupunginosaksi Uudenmaan liiton toimesta viime vuonna. Valinnan perusteet kertovat paljon siitä, mistä kaupunginosan vetovoimassa on kysymys ja millaisena se koetaan siellä asuvien elämässä. Kaupunginosassa toimii perinteinen Kallio-seura, mutta myös Kallion kulttuuriverkosto ja Kallio-liike. Viimeksimainittu on eräänlainen kaupunkiaktivistien YIMBY-liike (Yes in my backyard), joka haluaa pitää ovet avoinna kaikenlaisille ihmisille ja myös laitapuolen kulkijoille. Kallion kulttuuriverkosto on satojen toimijoiden verkosto, joka järjestää kaupunginosajuhlia ”Kallio kukkii” ja ”Kallio kipinöi”. Se on ollut kaupunginosajuhlien edelläkävijä ja ymmärtänyt mitä kaupungin tapahtumallistaminen voi tarkoittaa. Se järjestää myös mainioita kaupunginosakävelyitä. Näiden asioiden vuoksi elämä Kalliossa sykkii nykyisin tiheänä ja monipuolisena.

Osallistuin hiljan kadonneita korttelikinoja kiertävään kaupunkikävelyyn. Se oli osa Helsingin kävelyfestivaalin ja Kallion kulttuuriverkoston yhdessä järjestämää kiertelyä Siltasaaressa ja pohjoisemmassa Kalliossa. Puhuttelevaa kulttuurihistoriaa. Kulkija löytää Kalliosta myös monikerroksista arkkitehtuuria ja paikallisia helmiä, joiden takana on nimekkäitä arkkitehtejä. Lars Sonck, Selim Lindqvist, Gunnar Taucher, Väinö Vähäkallio, Onni Tarjanne ja Elsa Aropaltio tulevat tekijöinä vastaan. Eheitäkin korttelikokonaisuuksia on säilynyt: esimerkiksi Siltassaaressa, Torkkelinmäellä ja Helsinginkadun etelälaidalla. Paljon on myös purettu entisaikain Kalliosta.

Kiinnostavaa on lapsiperheiden paluu Helsingin kantakaupungin alueille, Kallio mukaan lukien. Asuin lapsena Kalliossa v. 1947–1954, edellä mainitun Väinö Vähäkallion jyhkeässä Elanto-talossa Helsinginkadun ja Fleminginkadun kulmassa.  Se oli elämää pula-ajan Helsingissä. Talo valmistui v. 1926. Rakennuksen alakerrassa toimi Elannon kauppa ja talo oli tarkoitettu Elannon henkilökunnalle. Elanto järjesti henkilökunnalleen lainoja osakeyhtiöön pääsemiseksi. Talo kertoo myös Väinö Tannerin ja Väinö Vähäkallion ystävyyssuhteesta, jonka kautta syntyi aikoinaan myös Kallion yhteiskoulu, nykyinen ilmaisutaidon lukio. Elannon talon asukkaisiin lukeutui tuolloin myös Tannerin tytär, lääket.lis. Maija Taka perheineen.

Opettajavanhempani saivat talosta 75 neliömetrin asunnon kaupungin virkamiehinä. Asunnot olivat sotien jälkeen kiven ja vuokra-asuntolautakunnan takana. Opin lukemaan Kallion kaduilla olevista katukylteistä, joista tajusin ensimmäiseksi sanan SAUNA. Yleisiä saunoja oli eri puolilla Kalliota. Laitapuolen kulkijoita näin joskus rapussamme nukkumassa komean porrashuoneen sivukäytävien holvien suojassa. Pitkät maanalaiset kellarikäytävät tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja taskulamppujen valossa juokseville lapsille, joilla oli pimeässä loistavat pääkallosormukset. Yhtä kuitenkin kaipasin: puita ja muuta kaupunkivihreää. Pihallamme ei kasvanut ainotakaan puuta tai pensasta, tontin tehokkusluku on 4.1. Tämä lapsuusympäristön puute teki minusta parantumattoman viherfriikin. On hienoa, että Helsingin kaupunki on viime vuosina kehittänyt Kallion vähiä puistoja ja viherympäristöä, osin yhteistyössä asukkaiden kanssa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Nouseva sukupolvi ravistelee asumisen rakenteet uusiin kuoseihin

Leena Rossi

Nouseva sukupolvi ravistelee asumisen rakenteet uusiin kuoseihin

Kirjoittaja on Jyväskylän yleiskaavapäällikkö, SAFAn entinen puheenjohtaja, arkkitehti SAFA ja reformaattori.

Asumisen kokonaisterveellisyys ja sen suhde rakentamisen aikaisiin kustannuksiin tulisi punnita ajatuksella. Mikä on kiireellä, huonosti vanhenevista materiaaleista ja monimutkaisista monikerrosrakenteista rakennetun, vaikeasti korjattavan ja huollettavan asuintalon todellinen hinta yhteiskunnalle?

Asuntoreformi 2018 -kilpailu on ratkaistu. Tulokset julkistettiin 30.8. Alvar Aalto Symposiumissa Jyväskylässä. Kilpailun tavoitteet ylittivät perinteisen asuntosuunnittelun toiminnallisen kentän. Ehdotuksissa pyydettiin esittämään ekologisia, sosiaalisia, taloudellisia ja arkkitehtonisia reformiajatuksia asumisesta kolmeen konkreettiseen paikkaan Jyväskylään, Tampereelle ja Vantaalle.

Asuntoreformikilpailuja on järjestetty vuodesta 1952 lähtien. Tavoitteena on ollut tunnistaa asuntosuunnittelun ja -rakentamisen yhteiskunnallinen merkitys kulloisessakin tilanteessa ja löytää ratkaisuja laajasti rakentamisen eri osa-alueille. Asuntoreformi 2018 -kilpailu osoittaa, että tarvetta asumisen avoimelle pohdinnalle on riittämiin.

Kilpailun järjestämiseen osallistunutta palkintolautakunnan jäsentä tulokset sykähdyttävät ja ilahduttavat. Tuloksiin ja palkintolautakunnan pöytäkirjaan voi tutustua täällä.

Palkittujen ehdotusten nimitiedostojen kätköistä paljastuu suurenmoinen joukko uuden sukupolven monitaitoisia tiimejä. Yleinen kilpailu -formaatti näyttää jälleen kyntensä. Tavanomaisissa asuntosuunnittelukilpailussa kohteen rakennuttaja on myös kilpailun, lähes aina kutsukilpailun, järjestäjä. Tällöin suunnitteluratkaisutkin luonnollisesti ohjautuvat järjestäjän prioriteetteihin ja konsepteihin. Vaihteeksi olikin raikasta perehtyä niin sanotusti ”valkoiselta pöydältä”, asumisen perustarpeista ja suunnittelevien tiimien maailmankuvasta, kokeilunhalusta ja taidosta kumpuaviin ideoihin, pitkällekin mallinnettuihin konsepteihin ja suunnitelmiin.

Eettinen on kaunista

Asuntoreformin tehtävä on tuoda näkyville uudenlaisia vaihtoehtoja. Asumisen ekologiset, sosiaaliset, taloudelliset ja arkkitehtoniset näkökulmat kytkeytyvät toisiinsa monimutkaisilla ja ristiriitaisillakin tavoilla.

Nousevasta sukupolvesta puheen ollen: Arkkitehti Lars-Erik Mattila esitteli taannoin diplomityössään eräänlaisen kestävän rakentamisen manifestin. Samalla hän tuli haastaneeksi kentällä vallitsevia – jopa yllättävänkin syvään luutuneita – ajatuksia nykyarkkitehtuurin salonkikelpoisesta muotomaailmasta ja (arkkitehtien kesken) yhteisesti hyväksyttävästä kauneudesta. Nyt palkituissa ehdotuksissa voi nähdä samansuuntaisia, traditiosta pintaa syvemmältä kumpuavia kauneuden reformiajatuksia.

Jyväskylän kohteessa palkittu ehdotus ”Kalon” vaikuttaa jossain määrin sisäistäneen mattilamaisen kestävyyden otteen. Kalonin esittelyteksti julistaa nöyrästi: ”Kreikan kielen “Kalon” merkitsee eettisesti hyvää, tarkoituksenmukaista kauneutta… Kuokkalassa on kirkon näköinen kirkko keskellä kylää. Vierelle nousee talon näköinen talo, osaksi nykyistä kaupunkia: harjakatot, puu, kivi ja savi liittävät sen kirkkoon ja Puukuokkaan ”. Kalonin tekijöiksi paljastui Collaboratio Oy.

Ehdotus Kalon, Collaboratio Oy.
Ehdotus Kalon, Collaboratio Oy.

Jyväskylässä kunniamaininnan saaneen ehdotuksen ”Reformitalo” tekijöiksi puolestaan paljastui työpari Lars-Erik Mattila – Frans Saraste. Ehdotuksessa on tavoiteltu rakentamisen kestävyyttä yksinkertaisten ja kestävien teknisten valintojen kautta. Reformitalon asunnot ovat pieniä läpitalon kolmioita, joiden vuosisadan alkupuolelta innoitusta saanut tilarakenne halleineen on monikäyttöinen. Kolmio – onko se mekaanista keskimääräisyyttä vaiko sittenkin painava kannanotto asumisen minimi -keskusteluun?

Kuten palkintolautakunnan pöytäkirja toteaa, asumisen kokonaisterveellisyys ja sen suhde rakentamisen aikaisiin kustannuksiin tulisi punnita ajatuksella. Mikä on kiireellä, huonosti vanhenevista materiaaleista ja monimutkaisista monikerrosrakenteista rakennetun, vaikeasti korjattavan ja huollettavan asuintalon todellinen hinta yhteiskunnalle?

Mainittakoon, että Jyväskylä ei asettanut kilpailun lähtökohdaksi rajattua neliömetrimäärää. Onkin mielenkiintoista, että ehdotusten tekijöiden vapaa mitoitushaarukka ja siten käsitys paikalle sopivasta rakentamisen määrästä vaihteli 3 500 ja vajaan 15 000 neliön välillä. ”Urbaanin tiiviyden” vaihteluväli osoittautui täten huokoistakin huokoisemmaksi.

Mikä on asuntosuunnittelun taidoissa puute ja mikä on ansio? Riittääkö asukasta ajattelevan, tulevaisuuden asuntosuunnittelijan taidonnäytteeksi se, että suunnittelija rakenteiden terveellisyydestä sen kummemmin välittämättä kykenee asettelemaan inhimilliset tarpeet mitä erilaisimmiksi tilakaavoiksi? Taitavimpien ehdotusten tekijöiden mielestä tämä ei suinkaan riitä, eikä tähän kapeaan rooliin haluta juuttua, vaan asukaan ulottuville ja haltuun otettavaksi on vastuullisesti tarjottava laajalla osaamisen kirjolla kokonaisvaltaisempi tilojen, palveluiden ja rakenteiden kestävä paketti.

Konstailemattomuus

Ruokakulttuurissa konstailemattomuus on päivän sana. Asuntoreformikilpailun tulosten perusteella sama termi pätee myös asumisen reformoituun arkkitehtuuriin. Kilpailupöytäkirjan mukaan Tampereella voittaneen ehdotuksen ”Kide” arkkitehtuuri on herkkää ja kaunista ja samanaikaisesti realistisen toimivaa ja konstailematonta. Puinen umpikortteli istuu hienosti paikalleen ja on toisaalta ideana monenlaiseen kontekstiin sopiva. Kohtuuhintaisuus on ehdotuksessa hyvin huomioitu usein ratkaisuin. Kiteen tekijöinä ovat Studio Architecture Helsinki Oy:n taitajat. Konstailemattomuus on sana, joka tulee mieleen myös Jyväskylän Kalonin kohdalla, sympaattinen konstailemattomuus.

Ehdotus Kide, Studio Architecture Helsinki Oy.
Ehdotus Kide, Studio Architecture Helsinki Oy.

Uusia hallintamuotoja

Palkituissa ehdotuksissa on esitetty monenlaisia hallintamuotoja, myös esimerkiksi osuuskunta-asumista. Esimerkiksi Vantaalla palkittu ehdotus ”Lähiösinfonia”, tekijänä L Arkkitehdit Oy, esittää näkemyksen, jossa asuintalo on palvelu. Tässä liiketoimintamallissa asukas ei omista eikä vuokraa, vaan ostaa asumisen yhtenä palvelukokonaisuuden osana taloa hallinnoimalta operaattorilta. Asunnon lisäksi palvelupakettiin voi ostaa muita tarvitsemiaan palveluja mm. co-workingtilat, pyörähuolto, pesula- ja vaatehuoltopalvelut.

Lähiösinfoniassa on myös pöyhitty ajatusta asumisesta kokonaispalveluna, joka ostetaan tiloina ja resursseina palveluntarjoajalta. Tervetullut ajatusmalli esitetään ehdotuksessa viitteellisellä tasolla ja vaatii toteutuakseen uudenlaista yhteistyötä rakentamisen ja asumisen toimijoiden kanssa. Kaupunkimaisen palvelutason ja joustavuuden käyttöönoton kannalta malli on ehdottomasti kehittämisen arvoinen sekä yleishyödyllisessä että vapaarahoitteisessa asuinrakentamisessa.

Ehdotus Lähiösinfonia, L Arkkitehdit Oy.
Ehdotus Lähiösinfonia, L Arkkitehdit Oy.

Jyväskylään tehty ehdotus ”Avoimet ovet” (tekijöinä Maria Laine, Anni Vanha-Patokoski ja Niamh Ni Mhorain) sen sijaan tutkii ja tilallistaa viime vuosina uutena mahdollisena hallintamuotona selvitettyä osuuskuntamuotoista asumista. Työssä esitetään herkkävireisellä ja paneutuneella otteella innostava asumisen malli, jossa ratkotaan yhteisöllisyyden, osallistumiseen ja asumisen palveluihin liittyviä kysymyksiä onnistuneella tavalla. Aika näyttää, perustuuko osuuskunta-asuminen Suomessa tulevaisuudessa vain ennalta vakiintuneiden, tylsänpuoleisten tilallisten ratkaisujen toistamiseen, vai syntyykö aidosti uutta kunnianhimoista asuttavuutta?

Se, miten asumisen palvelullistuminen ja esimerkiksi tilojen käyttömahdollisuuksien jakaminen jalostuu asukkaille kestäviksi hallinta- ja hinnoittelumalleiksi, on vääjäämättä asia, jonka kehittämisestä useiden tahojen tulee innostua.

Asumisen uudistaminen on kaupunkien rootelissa

On mielenkiintoista todeta, että 2010-luvun asuntoreformikilpailujen merkittävinä toimijoina ovat aikaisemmista vaiheista poiketen olleet nimenomaan kaupungit ja kaupunkien kanssa yhdessä toimivat osaajat. Tämä olisi omiaan vahvistavan näkemystä, jonka mukaan monikin tulevaisuutta koskeva asia ratkaistaan, tai jää ratkaisematta, nimenomaan kaupungeissa ja kaupunkien kanssa. Tulevaisuudessa ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja arkkitehtoninen tulevatkin vääjäämättä kaikkialla tulkituiksi kaupunkien näköisin painotuksin – asukkaiden onneksi tai onnettomuudeksi. Tervetuloa mukaan, reformissa kaikki käytettävissä olevat, markkinoiden leveät hartiavoimat ovat enemmän kuin tarpeen!

Näillä ja muillakin eväillä, onnea ja menestystä kaikille kiinnostuneille Asuminen 2020 – Helsingin Asuntoreformikilpailuun! Menestystä jatkoon myös Jyväskylään, Tampereelle ja Vantaalle! Olkoot asumisen yhteisen reformimme polku avoin ja askeleet määrätietoisia.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Agora arkkitehtuurille ja designille

Kaarin Taipale

Agora arkkitehtuurille ja designille

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija sekä helsinkiläinen ja uusmaalainen poliitikko. Hän on ollut mm. Arkkitehti-lehden päätoimittaja, Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö ja kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja.

Nyt ei olla pystyttämässä yhteistä wow-näyttelyrakennusta kahdelle museolle. Ensin on rakennettava perustukset uuden instituution identiteetille.

Kaksi isoa uutista samalla viikolla! Alvar Aalto -säätiö ehti maanantaina julkistaa projektinsa Jyväskylän kaupungin kanssa. Tiedotteen mukaan ne haluavat ”edistää Suomen ensimmäisen kulttuuriperintöön, arkkitehtuuriin ja muotoiluun keskittyvän museokeskuksen rakentumista Jyväskylään. Keski-Suomen museo ja Alvar Aalto -museo toimisivat tulevassa museokeskuksessa yhdessä.” Valmista olisi vuonna 2022 ja vierailija näkisi ”kaksi laajaa perusnäyttelyä ja kolme jatkuvasti vaihtuvaa erikoisnäyttelyä”. Hieno hanke, ehkä turvallisen perinteinen.

Tiistaina julkistettiin Helsingin kaupungin ja valtion yhdessä tilaama selvitys, joka suosittaa uuden arkkitehtuuri- ja designmuseokokonaisuuden toteuttamista Helsinkiin, tavoitevuotena 2025. Selvityksen kattavuus, tarkkanäköisyys, kriittisyys, globaali näkökulma ja kunnianhimon taso yllättävät myönteisesti.

Millaisena selvitys hankkeen näkee, millaiseen kontekstiin sen sijoittaa? Näyteikkuna. No jaa. Suomalaisella arkkitehtuurilla ja designilla on vahva yhteys pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteisiin ja ihanteisiin. Tärkeä painotus! Olisi mahdollista olla kansainvälinen edelläkävijä tällä alalla. Juuri niin! Laajojen kokoelmiensa ansiosta museot toimivat ”muistiorganisaationa”. Kyllä! ”Uuden museon on kuitenkin määrätietoisesti kehitettävä yleisösuhdettaan ja avauduttava yhteiskuntaan.” Naulan kantaan!

Raportissa esitetään hyviä kysymyksiä arkkitehtuurin ja designin rooleista ja uuden museon tehtäväkentästä. Uutta museokonseptia tulee kehittää sisältö edellä, sanovat myös julkistamisen yhteydessä haastatellut museojohtajat. Oikein! Mutta samaan hengenvetoon he toteavat, että arkkitehtuurikilpailu on hyvä tapa aloittaa rakennuksen suunnittelu. Ei, nyt jäitä hattuun! Jos lähdetään talo edellä, unohdetaan keskeisin haaste ja horjahdetaan kansainväliseltä tavoitetasolta suoraan piirisarjaan.

Tässä ei olla pystyttämässä yhteistä wow-näyttelyrakennusta kahdelle museolle. Ensin on rakennettava perustukset yhden uuden instituution identiteetille: ymmärrys toiminnan tarkoituksesta ja näkemys yleisön ja yhteistyöverkostojen laajuudesta. On myös varmistuttava valtion ja kaupungin aidosta sitoutumisesta paitsi alkuinvestointeihin myös tulevien vuosien käyttötalouteen.

muso
Arkkitehtuurimuseo.

Jospa museot ensin opettelisivat toimimaan yhdessä ja häivyttämään organisaatioidensa rajat. Vaikka ne ovat vuosikymmeniä sijainneet samassa korttelissa, Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon yhteistyön historia on yhtä ohut kuin englantilaisen gourmet-ruuan keittokirja. Hienotunteisin sanakääntein selvitys toteaakin, että arkkitehtuurimuseo on viime vuodet ollut koomassa. Selvityksessä siteeratut museoiden visiot, missiot ja arvot kertovat karua kieltä lähtötilanteen eroista.

Uusi instituutio voi olla unilukkari, ei korkkiruuvikokoelma, jota tullaan äimistelemään. Arkkitehtuurin ja designin agoran pitää olla valistuneen keskustelun paikka. Muuten se ei ole uudistava vaan pelkästään säilyttävä tila. Selvityksessä viitataan Gulbenkianin säätiön raporttiin, joka pohtii museoiden rooleja: Ne ovat oppimisen ja debatin paikkoja, kaikille avoimia julkisia tiloja, merkityksen luomisen paikkoja, temppeleitä, ja turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden paikkoja.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Tiltu Nurminen

Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Kirjoittaja on Turku-SAFAn paikallisasiamies.

Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu.

Paijula-6Olen mielenkiinnolla seurannut pienen Paijulan kyläkoulun vaiheita omassa kotikunnassani Nousiaisissa muutaman viime vuoden aikana. Kyseessä on yli satavuotias hirsitalo, joka on toiminut kouluna jo monen sukupolven ajan ja sillä on arvoa myös historiallisesti merkittävänä rakennuksena.

Hirsikoulun kohtalo on kiinnostanut minua erityisesti perinteisten rakennustapojen vaalimisen sekä terveiden rakenteiden tutkimisen myötä.

Lukuvuoden 2014-2015 aikana kävin pitämässä koulussa lapsille taidekerhoa ja samalla kokemassa koulun inhimillistä ja kodinomaista tunnelmaa. Silloin kävi mielessä, että sisätilat kaipaisivat vähän lisää raikasta ilmaa.

Koulua oli paikkailtu pikkukorjauksin vuosien mittaan ja kokonaisuus taisi olla aikamoinen tilkkutäkki. Jonkinlainen pieni vesivahinko paikannettiin siivouskomeroon. Epäilyksiä oli myös kellarin osalta mahdollisista homevaurioista.

Oppilaiden vanhemmat aktiivisessa roolissa koulun korjauksessa

Kun koulussa havaittiin vuoden 2015 lopulla kosteusmittausten perusteella viitteitä kosteusvaurioista, oli se alkusysäys tapahtumaketjulle, jonka myötä koko koulu haluttiin sulkea ja oppilaat siirtää keskustan isompaan kouluun. Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Kellarin seinään kiinnitetyssä levyssä oli hometta, mutta kellarin rakenteista sitä ei löytynyt.

Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu. Oppilaat siirrettiin hyvin nopeasti keskustan kouluun vanhempien vastustuksesta huolimatta. Koulun vanhempainyhdistys aktivoitui asiassa tehokkaasti ja alkoi ajaa koulun korjausta.

Keväällä 2016 vanhempainyhdistys keräsi nimiä kuntalaisaloitteeseen, joka kannatti koulun korjausta. Kunnanvaltuusto päättikin lopulta, että rahat noin puolen miljoonan euron korjaukseen myönnetään. Virkamiehet vetkuttelivat asiaa pitkään, mutta noin vuosi sitten alkoi vihdoin remontti vanhempainyhdistyksen järjestämillä purkutalkoilla.

Rakennuksen sisältä purettiin pois vanhat lastulevyt, kipsilevyt ja mineraalivillat perinteiseen rakentamiseen erikoistuneen rakennusvalvojan ohjauksessa. Vanhempainyhdistyksestä löytyi 30 aktiivista henkilöä, jotka osallistuivat talkoisiin vuorollaan kuukauden ajan kolmena päivänä viikossa. Yhdistys otti purkutöiden lisäksi vastuun julkisivun maalaustöistä. Talkooiltoja tai -päiviä kertyi yli kuutisenkymmentä 50 henkilön osallistuessa maalausurakkaan vuorotellen.

Rakennus on korjattu perinteisiä materiaaleja ja rakenteita kunnioittaen

Tammikuussa 2018 aloitti työnsä rakennusyritys, joka puolen vuoden aikana on nyt korjannut koulun perinteisiä menetelmiä kunnioittaen. Hirsiseinän ulkopinnassa ovat vanhat julkisivulaudat, joita ei ole tarvinnut vaihtaa. Vain yhdessä nurkassa, pienellä alueella, jouduttiin hirsiä vaihtamaan. Siinä kohdin myös sisäpuolen lattiaa avattiin ja vanhat kostuneet purut poistettiin. Hirren sisäpuolinen eristys hoidettiin huokoisella puukuitulevyllä, joka verhottiin helmiponttipuupanelilla. Putket ja sähköt uusittiin.

Rakennuksessa oli aiemmin koneellinen ilmanvaihto, mutta isot tuloilmasäleiköt oli tukittu villalla. Nyt tilalla on painovoimainen ilmanvaihto ja tuuletusräppänöitä on lisätty ulkoseinien yläreunoihin runsaasti. Kellarissa sijainnut vanha keittiö purettiin ja uusi keittiö rakennettiin maanpinnan yläpuolelle rakennuksen keskelle uusin laittein. Talossa on kolme rinnakkaisluokkaa ja esim. lounas syödään luokissa. Korjauksen myötä koulun kaikki sisätilat uusittiin. Hirsirunko on säilynyt ja talo seisoo edelleen ryhdikkäänä graniittikivijalan päällä. Remontti on valmistunut nyt kesän aikana. Paijula-8

Näyttää siltä, että korjaus on pysynyt budjetissa ja koululaiset ovat saamassa hienon uudistuneen opinahjon syksystä alkaen. Kun Paijulan hirsikoulu nyt on pelastettu, toivotaan että se kestää taas seuraavatkin sata vuotta. Ja olkoon se esimerkkinä onnistuneesta korjauksesta ja kyläkouluperinteen vaalimisesta!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Sini Koskinen

Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Kirjoittaja on vastavalmistunut, puurakentamiseen erikoistuva arkkitehti, jolla etenkin kestävän kehityksen sekä perinnerakentamisen teemat ovat lähellä sydäntä. Toimii toista vuotta HESA-SAFA:n puheenjohtajana ja työskentelee projektiarkkitehtinä asuntosuunnittelun saralla pääasiassa puurakentamiskohteissa.

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä.

Maapallolla kulutetaan tällä hetkellä valtavia määriä niin uusiutumattomia kuin uusiutuviakin luonnonvaroja, tuhoisin seurauksin. Väestönkasvu ja kasvava kulutus ovat johtaneet globaaliin kestävyyskriisiin, jonka keskeisiä osia ovat luonnonvarojen hupeneminen, ilmastonmuutos sekä valtava määrä kertyvää jätettä.

Nykyistä taloudellista järjestelmää on nimitetty kuvaavasti “läpivirtaustaloudeksi”. Läpivirtaustalous käyttää resursseja tehottomasti eli hyödyntää valtavat määrät luonnonvaroja ja synnyttää myös suuria määriä jätettä ja päästöjä. Materiaalien sekä niiden eteen tehdyn työn arvostus on kadonnut ja tilalle on noussut kertakäyttökulttuuri.

Yksi keino vastata näihin ongelmiin voisi olla kiertotalouden tehostaminen. Kiertotaloudessa materiaalit kiertävät eri toimitusketjuissa ja parhaimmillaan myös eri toimitusketjujen välillä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Jäte ja jätteen käsittely on rakennusalalla edelleen yksi suurimmista kysymysmerkeistä. Rakennusteollisuus vastaa 18% Suomessa syntyvästä jätteestä, joka on peräisin niin materiaalien tuotannosta, rakentamisesta kuin purkamisestakin. Jätteen määrää voitaisiin vähentää esimerkiksi tehostamalla rakennustyömaan hoitoa, suuremmalla kierrätysmateriaalien käytöllä, sekä vanhojen rakennusten säilyttämisellä ja uudelleenkäytöllä. Kestävä rakentaminen pitäisi nähdä laaja-alaisena, koko yhdyskuntarakennetta ja sen toimintatapoja käsittävänä ajattelumallina.

On tärkeää huomata että pelkästään jätteen minimointi ei riitä, vaan käytännössä jo jätteen syntyminen pitäisi pystyä estämään. Tähän tavoitteeseen päästään myös rakennusteollisuudessa, jos otetaan kiertotalouden ja kestävän kehityksen teemat mukaan yksittäisiin projekteihin jo suunnitteluvaiheesta alkaen. Rakentamisen ratkaisut sekä käytettävät tuotteet pitäisi suunnitella siten, että esimerkiksi purkuvaiheessa olisi materiaalien erotteleminen tosistaan helppoa ja osat siten uudelleen käytettävissä.

Suurin arvopotentiaali on tuotteiden ja laitteiden huollossa, uudelleenkäytössä sekä uudelleenvalmistuksessa.

Mutta onko kiertotalous sittenkään aivan uudenlainen ajattelumalli? Kulttuuriperintövuonna on mielenkiintoista tutkia aihetta historian kautta. Esimerkiksi talonpoikaisrakentamisen tai kansanrakentamisen periaatteet ovat esimerkillisiä kestävän kehityksen näkökulmasta. Perinteisissä rakentamistavoissa kiertotalouden periaatteet toteutuivat, vaikkei kierrätyksestä tai itse kiertotalouden termistä ollut tuolloin vielä tietoakaan. Rakentamiseen käytettiin paikallisia raaka-aineita, rakennusosien valmistukseen ja niiden kuljetukseen metsästä rakennuspaikalle ei käytetty lainkaan uusiutumatonta energiaa. Näin päästiin pitkäikäiseen, muunneltavaan rakentamistapaan, jossa materiaalit lopulta palasivat luontoon tai hyötykäyttöön. Niukat, huolella valitut materiaalit ja yksinkertainen rakenne tekivät rakentamisesta helppohoitoista. Rakentamisen perinne siirtyi ”isältä pojalle” ja siten periaatteet jalostuivat kuhunkin pienilmastoon ja ympäristöön parhaiten sopiviksi. Pitkään jatkuneen perinteen myötä opittiin tuntemaan materiaalin ominaisuudet, vahvuudet ja heikkoudet. Rakennuksia oli helppo korjata, laajentaa tarpeen vaatiessa ja parhaimmillaan talo voitiin jopa jakaa kahdeksi taloksi lasten muuttaessa pois kotoa. Myös purettujen talojen rakennusosat käytettiin usein uudelleen osana uutta rakennusta. Kaikki entisajan periaatteet eivät sellaisenaan sovellu tämän päivän rakentamiseen, mutta voisimmeko oppia menneestä jotain?

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä. Tulisiko meidän siis ammentaa enemmänkin tietoa tästä vanhemmasta rakennusperinteestämme myös tulevaisuuteen? Vai tarvitseeko pyörä todella keksiä uudelleen?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kalle Euro

Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kirjoittaja on Arkkitehtitoimistojen Liiton toiminnanjohtaja.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen.

Venetsian Biennaalin avajaisviikon jälkeen suomalaisen arkkitehtuurin huomioarvo on ollut suuri. The Guardian, The New York Post, CNN, Dezeen ja monet muut mediat ovat kirjoittaneet suomalaisesta arkkitehtuurista ja kirjastolaitoksesta paljon. Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen Hanna Harrisin luotsaama ja Anni Vartolan kuratoima kirjastoteema Aalto-pavilijongissa on nerokas. Se toteuttaa biennaalin Free space -teemaa loistavasti, kertoo Suomesta hyvin arvokasta – ja todellista – viestiä ja tuo esille ison joukon suomalaisia huippusuunnittelijoita pitkältä aikajaksolta. Satavuotiaan Suomen kulttuuri ja arkkitehtuuri eivät ole ohuita. Kaikkea muuta.

Eero Lundenin teos Another Generosity Pohjoismaiden paviljongissa on myös huomattu mediassa. Muovikohdut lienevät kuvatuimpien kohteiden joukossa tänä vuonna. Pohjoimaiden pavilijongin kuratoi Juulia Kauste. Talli-arkkitehtien Arabianrannan loft-hanke Arsenalissa  ja Norjan osastolla oleva Sami Rintalan pavilijonki herättivät niin ikään median huomion.

Hyöty irti näkyvyydestä

Kansainvälisen huomion jälkeen arkkitehtuurin edistäjien haasteena on saada tästä kaikki hyöty irti. Kuinka saada suomalaisten arkkitehtitoimistojen työt pysymään kansainvälisesti esillä? Kansainvälisen tason töitä riittää kyllä esiteltäväksi, mutta arkkitehtuurissakaan ei enää hyvä työ myy itseään. Viestinnän ja aktiivisuuden merkitys on suuri matkalla kohti kansainvälistä mainetta.

Myös kotimainen arkkitehtuurikeskustelu on nousussa. Helsingin Sanomat on kirjoittanut useaan otteeseen suomalaisista hankkeista, milloin osuvammin, milloin vähemmän osuvasti.

Toisaalta samaan aikaan  sosiaalisessa mediassa,  jonkin verran myös perinteisessä mediassa, on noussut pintaan  aiempaa enemmän arkkitehtuurikritiikkiä. Kriittinen suhtautuminen asiohin on yleensä hyödyllistä. Kritiikin laatu on kuitenkin huomioitava: muutama tuhat seuraajaa ei tee sosiaalisen median palstasta merkittävää mediaa. Se ei myöskään oikeuta esiintymään yleisen mielipiteen edustajana, määrittelemään “kauneutta” oman mielen mukaan eikä tee menneiden tyylien perään haikailua yhtään rokotevastaisuutta tai poliittisen populismin valheellista nostalgiaa toimivammaksi ajatusmalliksi.

Arkkitehdin ammatti esiin

Arkkitehdit ja arkkitehtuuria edistävät organisaatiot, ATL mukaan lukien, ovat yhä olleet varsin hiljaa. Vasta aivan äskettäin on keskusteluun lähtenyt mukaan muutamia arkkitehtuurialan edustajia. Keskusteluun osallistuminen onkin hyvin tärkeää.

Arkkitehtuurin kuva on yleisesti hieman vino. Useimmiten sen ajatellaan olevan talon julkisivujen luomista tai vähän kehittyneemmissä arvioissa rakennusten visuaalista muotoilua.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen. Modernismin jälkeisen ajan rakennusten estetiikkaa on helpompi ymmärtää, kun oivaltaa ettei arkkitehti olekaan tullut paikalle vasta lopuksi koristelemaan rakennusta. Suunnittelun tavoitteiden ja taustaidean avaaminen keskustelussa lisäisi kiinnostusta arkkitehtuuria kohtaan. Tätä kautta myös estetiikkakäsitys voi kehittyä.

ATL aktivoituu viestinnässään uusien verkkosivujen myötä kesäkuun lopulta alkaen. Sivujen jälkeen ensimmäinen iso ja näkyvä esiintyminen on tapahtumamme SuomiAreenalla 19.-20.7. Porissa. Käynnistämme samalla myös Arvoa Arkkitehtuurista -projektimme, jossa kerrotaan case-esimerkein, mitä lisäarvoa arkkitehtuuri tuo rakennuttajille ja käyttäjille sosiaalisesta, ekologisesta ja taloudellisesta näkökulmasta.

Syksyn myötä ryhdymme auttamaan jäsentoimistojamme viestinnän kehittämisessä. Tästä kerromme lisää lomien jälkeen.

Kun kiinnostus arkkitehtuuriamme kohtaan on nousussa Suomessa ja kansainvälisesti on kyettävä hyödyntämään keskustelun tuoma mahdollisuus. Aktiivisella ja mietityllä viestinnällä voidaan saada arkkitehtuurin tavoitteita ja arkkitehtipalveluiden käyttöä lisättyä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail