Modernismi murtuu – jos ei muuten niin purkamalla

Aaro Artto

Modernismi murtuu – jos ei muuten niin purkamalla

Kirjoittaja toimii osakkaana Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka -toimistossa.

60- ja 70-luvulla purettiin uusrenessansitaloja ja Jugendia koska väitettiin, että vanhan korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Vanha oli tehotonta, rumaa ja arvotonta. Nyt uudempaa rakennuskantaa puretaan samoin argumentein.

Helsingin Sanomat uutisoi 16.9 Itäkeskuksen ruosteen puremista teräshäkkyröistä, jotka uhkaavat romahtaa. Itiksen kiinteistöpäällikön mukaan Museoviraston, KSV:n ja Kaupunginmuseon esittämä julkisivujen ja kauppakeskuksen osien suojelu tulee kalliksi veronmaksajille.

ita%cc%88keskus
Itäkeskus. Kuva: Aaro Artto.

80-luvulla rakennetun kauppakeskuksen (Erkki Kairamo/Arkkitehdit Ky) konstruktivistisen arkkitehtuurin osien nimittely kertoo halveksunnasta ja tietämättömyydestä. Voi myös olla, että räväkällä mielipidejournalismilla kalastellaan nettiklikkauksia laskevien levikkien kanssa kamppailevalle lehdelle.

Mitä saadaan puretun tilalle?

Helsingin Haapaniemenkadun virastotalon (Kaj Salenius, 1974) purkutyötä esiteltiin saman päivän Hesarissa. Kasarmitorin kulmalla on ammottava aukko, jonka tilalle nousee uudisrakennus. Valmetin pääkonttori (Toivo Korhonen, 1965) korvataan asunnoilla. Makkaratalo (Viljo Revell ja Heikki Castrén, 1967) kuohittiiin. Teollisuuskadun varrelta on purettu puolet korttelia pankin pääkonttorin tieltä. Onneksi OP-Pohjolan korttelissa vanhaa on osattu myös säilyttää (JKMM, 2015). Kokonaisuus edustaa tämän hetken parasta toimistotaloarkkitehtuuria Suomessa.

haapaniemenkadun-virastotaloa-puretaan
Haapaniemen virastotalo. Kuva: Aaro Artto.

Valitettavasti purkamista ei läheskään aina korvata paremmalla. Kulosaaren puretun kansakoulun (Osmo Lappo 1966) tilalle nousi mitäänsanomaton rakennus. Rakenteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän vanhan Jäähallin (Jaakko Kontio ja Kalle Räike, 1966) purkamista on väläytelty. Tilalle on luonnosteltu tornirivistöä, jonka rinnalla uusi jäähalli on vain tekosyy hankkeen läpiviemiseksi.

Onneksi makkaratalosta sentään saatiin edes ne rumat rampit pois”

Harjakattoinen 50-luvun modernismi on jo saanut synninpäästön mutta viha tasakattoista modernismia ja Enso-Gutzeitin pääkonttoria (Alvar Aalto, 1962) kohtaan ei ole vieläkään laantunut. Nettifoorumeiden keskustelut paljastavat tietämättömyyttä ja hämmästyttäviä uskomuksia.

Sosiologian apulaisprofessori kutsuu 60- ja 70-luvun hävitettyjen tilalle rakennettuja taloja roskarakennuksiksi ja tietää kertoa, että Itäkeskuksesta voisi tehdä ihan tyylikkään kertaustyylisen kauppakeskuksen melko helposti.

Kunnallispolitiikan vihreä eminenssi taas todistelee, kuinka 60-luvun arkkitehtikunta vihasi vanhaa ja kaunista mutta ihannoi uutta ja rumaa, koska heitä oli niin opetettu.

Arvostukset muuttuvat

60- ja 70-luvulla purettiin uusrenessansitaloja ja Jugendia koska väitettiin, että vanhan korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi. Vanha oli tehotonta, rumaa ja arvotonta. Nyt uudempaa rakennuskantaa puretaan samoin argumentein. Kauneusihanteet ja arvostukset vaihtelevat vuosikymmenistä toiseen mutta vanha sääntö pätee: kolmekymppinen rakennus on suurimmassa vaarassa, viisikymppinen alkaa olla turvassa ja satavuotias on jo arvorakennus.

Purkamiselle on vaihtoehtoja

Purkaminen nähdään usein houkuttelevana vaihtoehtona. Modernismi katsoi rohkeasti tulevaisuuteen ja kokeilun ilmapiirissä rakennettiin paljon, nopeasti ja huonostikin. Niin hyvistä kuin huonoista ratkaisuista on syytä oppia, ettei samoja virheitä toistettaisi.

Onneksi vanhoja rakennuksia osataan korjata, muuttaa ja hyödyntää koko ajan paremmin. Vanha rakennuskanta nähdään mahdollisuutena ja rikkautena myös kiinteistönjalostusbisneksessä. Edu Kairamon Itäkeskuksen maamerkki (1987) – Itä-Hesingin symboli – on muutettu äskettäin asuinrakennukseksi. Samaan hienoon kokonaisuuteen kuuluu kauppakeskus, jonka teräsrakenteiden korjauksen luulisi järjestyvän ilman suojelupäätöksiäkin.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Pitkä tie arkkitehdiksi

Julia Virkkala

Pitkä tie arkkitehdiksi

Kirjoittaja on melkein valmis arkkitehti, joka työskentelee kaavoitusarkkitehtina Imatralla ja aikoo vakaasti valmistua jossain vaiheessa.

Arkkitehdit itse eivät juuri kummeksu pitkää opiskeluaikaa. Valmiit muistavat vielä hyvin oman kokemuksensa ja vielä opiskeluvaiheessa olevat kykenevät samaistumaan tilanteeseen.

Helsingin Sanomat julkaisi 27.8.2016 mielipidekirjoituksen, jossa nimimerkki Te amo avautui puolisonsa lopputyön tekemisen vaikeudesta. Kirjoittajan perheessä lopputyön keskeneräisyys näkyi luonnollisesti perheen sisäisessä dynamiikassa sekä toimeentulossa. Työn hakeminen on haastavaa ilman alan papereita, eikä työttömäksikään voi ilmoittautua menettämättä opiskeluoikeutta. Sittemmin vastineensa alkuperäiseen tekstiin kirjoittivat dosentti Timo Jokela (HS 30.8.2016) ja Elisa Juholin (HS 1.9.2016). Kummankin vastineen pääteesi oli, että lopputyön tekeminen on pohjimmiltaan yksinkertaista, mikäli motivaatiota työn tekemiseksi löytyy ja elämäntilanne mahdollistaa kunnollisen paneutumisen.

Hitaasti kypsyvää porukkaa

Arkkitehtuurin opiskelijoilla on surullisenkuuluisa maine erittäin pitkään yliopistossa viihtyvänä joukkona. Keskimääräinen valmistumisaika on pitkään huidellut 10 vuoden paremmalla puolella, joskin vuonna 2005 voimaantullut opintoajan rajaus hieman kaunisti tilastoa keskimääräisen ajan lyhennyttyä noin 8 vuoteen vuonna 2012. (lähde: Tilastokeskus). Edelleen valmistuminen kuitenkin kestää reilusti tavoiteaikaa kauemmin ja yli kymmenen vuotta opiskellut, lopputyötä vaille valmis arkkitehti on vieläkin varsin tavallinen tapaus.

Toisin kuin Hesarin alkuperäisen mielipidekirjoittajan tapauksessa, arkkitehtiopiskelijoilla on onneksi pääosin melko hyvä työllisyystilanne, vaikka valmistuminen häämöttäisikin jossain sielläpäin. Arkkitehtiopiskelijat pääsevät suureksi osaksi työelämään jo varhaisessa vaiheessa opintojaan, ja opintojen edetessä työnteko luonnollisesti lisääntyy. Tämä tietenkin vaikuttaa loppuvaiheen opintoja viivästyttävästi ja monesti muutama puuttuva kurssi sekä lopputyö jäävät jonnekin taka-alalle määrittelemättömäksi ajaksi. Lisäksi ylipäätään arkkitehdiksi kypsyminen vaatii useamman vuoden työ- sekä elämänkokemusta.

Arkkitehdit itse eivät juuri kummeksu pitkää opiskeluaikaa. Valmiit muistavat vielä hyvin oman kokemuksensa ja vielä opiskeluvaiheessa olevat kykenevät samaistumaan tilanteeseen. Lisäksi alalla ymmärretään se, että työn oppii tekemällä, mikä osaltaan mahdollistaa sen, että työnteon ja opiskelun yhdistäminen sujuu usein erittäin luontevasti. Luonteva yhdistyminen johtaa siihen, että vältetään nimimerkki Te amon tilanne, jossa ollaan ajauduttu pattitilanteeseen: työtä on vaikea löytää valmistumatta, eikä valmistuminen etene väliaikaisista töistä sekä taloudellisista ongelmista johtuvan stressin takia. Mikäli vastaavanlainen asetelma mahdollistettaisiin useammalle alalle, lopputyön via dolorosa kenties kevenisi ainakin hieman?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Onnellinen kaupunki

Maarit Kaipiainen

Onnellinen kaupunki

Kirjoittaja on Turussa asuva eläkeläisarkkitehti. Hän on SAFAn liittovaltuuston varapuheenjohtaja sekä yhdyskuntasuunnittelun toimikunnan jäsen.

Onnellinen kaupunki -kirjan sanoman voi mielestäni tiivistää tähän ohjeeseen: kun suunnittelet uutta kaupunkitilaa tai kaupunkitilan muutosta, pohdi miten kokisit tilan muiden seurassa. Kaupunki on toinen toistemme kanssa olemista.

Onnellisen kaupungin tunnusmerkkinä on kaupunkilaisten mahdollisuus luontevaan kanssakäymiseen.

Kanadalainen lehtimies Charles Montgomery on julkaissut pari vuotta sitten kirjan Happy City – Transforming Our Lives Through Urban Design. Teosta on luonnehdittu mainioksi opaskirjaksi kaupunkilaisen onnentunteeseen. Kirjoittaja tarkastelee kaupunkisuunnittelun vaikutusta liikkumiseen, käyttäytymiseen ja tunteisiin. Hän esittää, että onnellinen kaupunki, vihreä kaupunki ja vähähiilinen kaupunki ovat sama asia ja että itse kukin voi osallistua sellaisen rakentamiseen.

Montgomery tarkastelee erityisesti kaupungissa liikkumisen ja kaupunkitilassa tapahtuvien kohtaamisten sosiologiaa ja psykologiaa. Esimerkkejä on ympäri maailmaa, ei vain kotikaupungista Vancouverista. Monille suomalaisillekin tuttu tapaus on Kööpenhaminan kävelykatujen verkosto, josta tuli paljon hyödynnetty esikuva. Arkkitehti Jan Gehl ja ympäristöpsykologi Ingrid Gehl viettivät 1960-luvun alussa aikaa Italiassa ja tarkkailivat ihmisten käyttäytymistä perinteisissä kaupunkitiloissa. He alkoivat pohtia, miten ihmisten, ei systeemien, tavoitteet voisivat kohdata myös tanskalaisissa kaupungeissa. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa. Gehlien oppeja on sittemmin otettu käyttöön ympäri maailmaa. Montgomery tiivistää jalankulkua ja pyöräilyä tukevien ratkaisujen tarpeen näin: suunnittele kaupunkiympäristö niin, että seurallisuus voi lisääntyä.

Toinen ryhmä esimerkkejä koskee kaupunkiseutujen liikenneratkaisuja. Kirjoittaja kertoo Kolumbian Bogotásta, jossa rakennettiin uusi tyylikäs bussijärjestelmä palvelemaan myös slummeiksi katsottuja kaupunginosia. Busseille annettiin parhaat kaistaetuudet ja pysäkeistä tehtiin komeita. Montgomeryn arvion mukaan ratkaisu onnistui: parhaan katutilan saavat bussit, joissa tila jaetaan; paljon tilaa per henkilö vaativalle autoliikenteelle jää vähemmän katua; veronmaksajien ei tarvitse kustantaa kalliimpaa metrorakentamista eikä lisää moottoriteitä. Kaupunginosien arvostus nousee liikenteen palvelutason kohetessa.

Kirjoittajaa kiinnostaa myös se, miten eri asuinrakennustyypit tukevat tai ehkäisevät asukkaiden luontevaa tutustumista, luottamuksen syntyä ja yhteistoimintaa. Esimerkki Vancouverista: tavanomainen kortteliratkaisu on, että katuja kiertää matalampi rakennusvyöhyke, jossa katutasossa on liiketiloja ja niiden päällä rivitaloasuntoja. Korttelin keskellä on asuintorneja. Montgomeryn tuttava muutti tornitaloon saadakseen hienot näkymät. Sosiaalinen konteksti jätti kuitenkin toivomisen varaa: koskaan ei tiennyt, tuntisiko ketään hississä, koska tornin asukkaita oli paljon. Tuttava muutti alemmaksi rivitaloasuntoon. Liiketilojen yläpuolisella pihakannella kehittyi monenlaista asukkaiden yhteistoimintaa, joka sai heidät juurtumaan.

Onnellinen kaupunki -kirjan sanoman voi mielestäni tiivistää tähän ohjeeseen: kun suunnittelet uutta kaupunkitilaa tai kaupunkitilan muutosta, pohdi miten kokisit tilan muiden seurassa. Kaupunki on toinen toistemme kanssa olemista.

Entisessä kotikaupungissani Helsingissä minua kiinnostaisi nähdä, mikä muuttuisi, jos Pohjoisesplanadin moottoriliikenne lakkaisi. Jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden tila väljenisi. Kahvilat ja ravintolat voisivat laajentaa ulkoalueitaan puistoon asti. Flaneeraus olisi oikein miellyttävää. Tämä olisi Montgomery-tyyppinen parannus Helsingin sydämessä.

Onnellinen kaupunki -kirjan tuoma tunnettuus on rohkaissut Montgomeryn perustamaan konsulttitoimiston, josta voi hankkia kaupunkikehitysneuvontaa (verkko-osoite alla).

 

LÄHDE:

Montgomery, Charles. Happy City – Transforming Our Lives Through Urban Design. Penguin Books 2013.

www.thehappycity.com

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kohtuuhintaista asuntotuotantoa monipuolistamalla kohteita

Ifa Kytösaho

Kohtuuhintaista asuntotuotantoa monipuolistamalla kohteita

Kirjoittaja on Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimiston kehittämispäällikkö. Työskennellyt asuntorakentamisen kehittämisen parissa Helsingin kaupungilla vuodesta 2000 lähtien.

Suuremman hintakirjon voisikin ehkä toteuttaa toisin. Ei niin, että lasketaan koko hankkeen laatutasoa, vaan toteutetaan yhteen ja samaan kohteeseen suurempi kirjo tuotteita.

Uusi nuori sukupolvi uskoo talouden teorioihin: kysynnän ja tarjonnan lakiin. Teorian mukaan asuntotarjontaa lisäämällä asuntojen hinnat saadaan kohtuullistumaan. Teoria toimii, mutta vain jos tarjontapuolella ei ole varaa odottaa parempia aikoja. Kysyntäpoolin muodostavat kuluttajat eivät hevillä siirry elämään ilman asuntoa, mutta tarjontapuolella toimivilla rakennusliikkeillä on varaa odottaa parempia aikoja tai siirtää tuotantoa sinne, missä tuotot ovat parempia.

Samoin nuori polvi on valmis tinkimään asumisväljyydestä. Itse opin opiskelu- ja suunnitteluaikoinani laadunvartijaksi: normiuskolliseksi tuottajaksi, jonka ammattitaitoa on suunnitella ja suunnitteluttaa käyttökelpoisia ja käyttökelpoisuutensa säilyttäviä asuntoja. Professori Hannu Huttusen suuhun laitan lohkaisun, jonka mukaan asuntojen esteettömyysongelmat ratkaisivat lisäämällä väljyyttä 10 prosenttia. Tämä on täydessä ristiriidassa minimiasuntokehitystä ihannoivan suuntauksen kanssa, jossa palkintoja jaetaan tuotteelle, joka perustuu esteelliseen parveen ja lattiapinta-alan minimointiin (Saton minimiasunto).

Myös urakoitsija ymmärtää ison kysynnän mahdollistavan korkeamman hintatason. Rakennuttaja, joka kysytyllä paikalla laskee laatutasoa, riskeeraa saavansa samanhintaisen urakkatarjouksen kuin korkeammastakin laadusta olisi saanut. Pahimpana vaihtoehtona on että laadun lasku päätyy vain rakentajan katteisiin. Se ei kait liene kuitenkaan tavoitteellista.

Suuremman hintakirjon voisikin ehkä toteuttaa toisin. Ei niin, että lasketaan koko hankkeen laatutasoa, vaan toteutetaan yhteen ja samaan kohteeseen suurempi kirjo tuotteita. Asuntokohteissa on tyypillistä jyvittää asuntojen osakkeiden kustannuksia huoneistokoon ja sen mukaan missä kerroksessa asunto sijaitsee niin että halutummat ylimmät kerrokset ovat kalliimpia.

Tein taannoin tarkastelun kilpailijoiden käyttämistä jyvityksistä. Näytti siltä että käytetty kokonaisjyvityshaarukka liikkui välillä + 30 % ja -20 %. Jyvitys sisälsi sekä ylimpien kerrosten että pienempien asuntojen hintojen painottamiset. Tätä jyvittämistä voisi kehittää vielä jyrkemmäksi. Ylimmät kerrokset ovat suosituimpia, välikerrosten välillä eroa ei välttämättä synny kovinkaan paljoa, mutta alinta kerrosta arvostavia onkin sitten jo vähemmän. Ja pienemmät asunnot ovat suositumpia kuin isommat.

Männä vuosina teimme tarkastelun eri kokoisten asuntojen kustannusvaikutuksista. Sen mukaan 4h+k 88 m2 jokainen neliö on kustannuksiltaan neljänneksen halvempi kuin 37 neliöisen yksiön. Näin ollen jo pelkkä asuntokokoon perustuva jyvityshaarukka tulisi olla tuon 25 %:n suuruinen. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa siis sitä, että pelkkiä yksiöitä sisältävän kohteen kokonaiskustannukset ovat 25 % kalliimmat kuin kohteen, jossa on pelkkiä 4h+k -asuntoja. Eli, jos kaikki tinkivät asuntojen kokonaiskoosta, keskikustannus nousee.

Teimme vuoden 2015 keväällä kustannustarkastelun kattokerrosten terassiasuntojen kustannusvaikutuksesta. Kustannusvaikutukseksi laskimme hyvinkin 145 prosenttia keskineliöhinnasta, kun tarkastelussa huomioitiin hissin käyttökustannusten jako eri kerrosten asunnoille sen hyödyn mukaan mitä hissi kullekin kerrokselle tarjoaa sekä esteettömästi saavutettaviksi suunniteltujen terassien rakenteista aiheutuvat kustannukset täysimääräisesti niin että myös toiseksi ylimmän kerroksen korkeampi kerroskorkeus jyvitettiin ylimmälle kerrokselle. Jakona tässä käytettiin lain määrittelemään vanhaan rakennukseen lisättävän hissin kustannusjakoa, jossa ensimmäisen kerroksen osuus kustannuksista on 1/n, toisen kerroksen 2/n, jne, kun n on hissin palvelemien kerrosten lukumäärä. Tämä 45 % ei vielä ota lankaan kantaa ylimmän kerroksen tarjoamiin parempiin näkymiin tai valoisuuteen. Tässä olisi varaa tiukempaankin jyvitykseen. Toisaalta mikäli yläkerroksissa ei ole mitään erikoisratkaisuja, jokaisen lisää rakennetun kerroksen osuus perustuksista vähenee ja pelkällä kustannustarkastelulla arvottaen ylimpien kerrosten tulisi olla halvimpia. Ylimpien kerrosten asumismukavuuteen ja arvostukseen liittyvä kysynnän suuruus tulee siksi tässäkin ottaa huomioon.

Pienten asuntojen ja yläkerrosten asuntojen vastapainoksi kohteeseen voitaisiin pelkästään jyvityksiä muuttamalla toteuttaa aiempaa kohtuuhintaisempia asuntoja. Heikkoutena tässä mallissa on kuitenkin se, että samalla meidän tulisi hyväksyä taloyhtiöitä, joissa on kovin laaja kirjo erilaisia asuntoja ja asukkaita. Jotta tällainen toimii käytännössä, kohteen koko tulee olla melko iso ja samalla ehkä menetetään jotain siitä, mitä tarkoittaa naapuruus. Silti tällainenkin tapa sekoittaa voisi olla kokeilemisen arvoista.

LÄHDE: ATT:n kustannustarkastelut

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Terveisiä metsälähiöstä

Aaro Artto

Terveisiä metsälähiöstä

Kirjoittaja toimii osakkaana Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka -toimistossa.

Luonnonläheisyyttä arvostavat niin uudet urbanistit kuin vanhat maaltamuuttajatkin. Olisiko mahdollista kehittää lähiöiden täydennysrakentamista luontoa säästäväksi ja typolgialtaan rikkaammaksi?

Olemme käyneet leikkipuistoissa, kolunneet metsäpolkuja ja monenlaisia kulkureittejä uimarantojen hiekkaa kokeilemaan. Vanhempainvapaalla on ollut mahdollisuus tutkia lähiympäristöä ja varsinkin luontoa, jonka keskellä asumme.

Rakennuskannan ja luonnon diversiteetti
Kaupunginosamme asemakaava on sodan jälkeisiltä vuosilta. On rintamamiestaloja, puisia ja rapattuja rivi- ja pienkerrostaloja, niiden sekoituksia, lamelleja ja pistetaloja kallioiseen luontoon taitavasti sovitettuna. Mutkittelevat tiet muuttuvat jossain rakennusten reunustamiksi katumaisiksi osuuksiksi, välillä ollaan luonnon keskellä.
Rakennusten ohella olemme ihmetelleet luonnon monimuotoisuutta. Luonto on suorastaan räjähtänyt kukkimaan ja versomaan. Luonnonvaraiset puut ja pensaat sekoittuvat asukkaiden istuttamiin kasveihin, jotka ovat aikojen kuluessa villiintyneet tai karanneet omille teilleen. Omena- ja kirsikkapuut kukkivat paitsi pihoilla myös metsissä ja pienissä puistoissa. Metsiköiden, kallioiden ja pihojen välillä ei ole selkeitä rajoja.
Faunakin on monipuolinen. Olemme nähneet kauriita, kärppiä, kettuja, kaneja, jäniksiä, siilejä ja koteihin pyrkiviä oravia ja pieniä jyrsijöitä. Linnusto on runsas ja jopa merikotkan voi nähdä satunnaisesti korkeilta kalliolta. Lehtopöllöpoikueesta tuli paikallinen nähtävyys.

Vanhaa Herttoniemeä.

Vanhaa Herttoniemeä2
Vanhaa HerttoniemeäPalveluiden ja lapsiperheiden paluu
Vanhan metsälähiön palvelut ovat hämmästyttävän hyvät, vaikka kivijalkatiloja onkin nykyisin asuntoina. Viime aikoina osa kaupoista on herännyt henkiin ja kahviloitakin on lähiökapakoiden joukossa.
Yllättäen päiväkotipaikoista on pulaa historiallisen pienten ikäluokkien aikoina. Pienten lasten vanhemmille on järjestetty niin paljon ohjelmaa, että hengästyttää. Aktiivisimmat järjestävät vielä kirpputoreja ja kaupunginosafestivaaleja. Perheemme koululainen tuntee lähes jokaisen kadulla kulkijan ja useimpia vastaantulijoita tervehditään.

Metsälähiöistä urbaaniin
Kantakaupunkiin on reilun kymmenen minuutin metromatka. Metroasemien lähistöllä voi saada esimakua uudesta tiivistämisestä ja täydennysrakentamisesta, joka on lähes samanlaista kaikkialla. Massiivisten kerrostalokortteleiden pihoilla on nurmikenttiä ja istutuksia.
Toisaalla on rakenteilla rykelmä pistetaloja, jotka havainnollistavat uuden rakentamisen ikävän piirteen: rakentaminen alkaa luonnon täystuholla. Karike kuoritaan, puusto kaadetaan ja kalliot räjäytetään tasaisiksi kloonattujen pistetalojen tieltä.
Uutta urbaania kulissia, tiivistä ja korkeaa halutaan kaikkialle – mitä korkeampi tehokkuus sitä parempi. Poliitikkojen puheissa vaaditaan jopa lähiöiden purkamista uuden tehokkaan kaupunkirakenteen tieltä. Mitähän saadaan tilalle?
Mielestäni jotkut 50- ja 60-lukujen metsälähiöt ovat parasta ja omintakeisinta, mitä suomalainen kaupunkisuunnittelu on tuottanut. Metsälähiöissä on osattu yhdistää asuminen, palvelut ja suomalainen luonto tavalla, jota ei ole kyetty ylittämään.
Luonnonläheisyyttä arvostavat niin uudet urbanistit kuin vanhat maaltamuuttajatkin. Olisiko mahdollista kehittää lähiöiden täydennysrakentamista luontoa säästäväksi ja typolgialtaan rikkaammaksi? Harkitsemattoman täydennysrakentamisen seurauksena lähiöt kadottavat luontonsa ja identiteettinsä. Viherkatot, raskaat hulevesijärjestelmät, nurmikentät ja kuorikkeesta nousevat puuistutukset eivät mitenkään korvaa luonnon monimuotoisuutta.

Herttoniemeä tiivistetään.

 Herttoniemeä tiivistetään

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kimalaisen lento

Minna Aarnio

Kimalaisen lento

Kirjoittaja toimii kiinteistöjen kehittämispäällikkönä Helsingin kaupungilla.

Onnistuneen hybridihankkeen edellytyksenä on näköjään kaikkien toimijoiden keskinäinen kunnioitus sekä moniulotteinen ymmärrys aikatauluista, tiloista, rakenteista, rahasta ja juridiikasta. Lisäksi on oltava onnea, win-win –tahtoa, sinnikkyyttä, kasa pullaa ja litroittain kahvia.

Jättiläishybridi, yli 38 000 m2 Jätkäsaaren Bunkkeri Helsingissä on saamassa ilmaa siipiensä alle. Se on kuin pullea, raidallinen kimalainen, joka lentää, koska ei tiedä että se on mahdotonta.

Rakennus sisältää enemmän kuin yhden käyttötarkoituksen, useita toimijoita, rakenteita, omistus- ja käyttöoikeuksia ja reittejä päällekkäin, limittäin, jakaen. Bunkkeriin tulee satoja asuntoja, uimahalli ja liikuntatilat melkein 800 000 käyttäjälle vuodessa. Siitä tulee merkkirakennus. Arkkitehtuuritoimisto B & M Oy on onnistunut ratkaisemaan Bunkkerin olemuksen ja toiminnallisten vaatimusten Gordionin solmun Venetsian arkkitehtuuribiennaalin kutsun arvoisesti. Hienoa, että tilaaja on halunnut ja osannut hankkia huippusuunnittelua hankkeeseensa.

Bunkkeri putosi valmistuessaan ympäröivän muutoksen kyydistä, sillä merikontit söivät varastorakennuksen funktion heti uutena. Kaupungin kannalta Bunkkerin ajanlasku alkoi vuosituhannen vaihteessa, kun Helsingin Satama hylkäsi sen. Alueen koulujen liikuntatilat kaavoitettiin Bunkkeriin ja rakennuksen muille tiloille yritettiin löytää käyttötarkoitusta ja toteuttamiskelpoista ratkaisua yli 15 vuotta, tuloksetta. Kaupunki poisti Bunkkerin hankkeet omasta investointiohjelmastaan silläkin uhalla, että koulut eivät pysty avaamaan ilman liikuntatiloja. Jollei rakennus olisi niin massiivinen, se olisi kenties purettu.

Vuonna 2014 kaupungilla havahduttiin siihen, että jos koulut aloittavat 2019, niin liikuntatilojen ja siten Bunkkerin haasteen ratkaisemisella oli kiire. Liikuntatiloilta yli jääville 24 000 m2 ei ollut tiedossa käyttöä. Ratkaisua tai investointirahaa ei ollut, joten piti vähän miettiä. Miten monella tavalla haastavasta paketista saisi niin kiinnostavan, että sijoittajat ja toteuttajat löytyisivät? Miten aika saataisiin riittämään? Miten päätöksenteko saataisiin poikkeuksellisen hankkeen kannalle? Miten muutama henkilö suoriutuisi paljain käsin kahdessa vuodessa tehtävästä, jota satakertainen ammattilaisjoukko ei 15 vuoden aikana pystynyt ratkaisemaan?

Bunkkerin tontti rakennuksineen päätettiin myydä ja kaavoittaa sen varastotilojen sijaan asuntoja, jotta taloudellinen yhtälö saataisiin toimimaan. Kaavoittajan kanssa määriteltiin rakennuksen huomioitavat ominaispiirteet ja se, miten Bunkkeri voi muuttua. Liikuntatilojen vuokrasopimuksesta täytyi tehdä pitkä, jotta suuri investointi ja myös kohtuullinen tuotto sijoitukselle mahdollistuisi. Kaksivaiheinen toteutuskilpailu aloitettiin 2015 ja tätä kirjoittaessani valtuusto on hyväksynyt hankekokonaisuuden ja kaupunkisuunnittelulautakunta sen toteuttamisen edellyttämän asemakaavamuutoksen.

Onnistuneen hybridihankkeen edellytyksenä on näköjään kaikkien toimijoiden keskinäinen kunnioitus sekä moniulotteinen ymmärrys aikatauluista, tiloista, rakenteista, rahasta ja juridiikasta. Lisäksi on oltava onnea, win-win –tahtoa, sinnikkyyttä, kasa pullaa ja litroittain kahvia. Betoninen kimalainen lentää.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Palkinnon jälkimainingeissa

Hennu Kjisik

Palkinnon jälkimainingeissa

Kirjoittaja on Oulun yliopiston arkkitehtiosaston yhdyskuntasuunnittelun professori, toinen Arkkitehtitoimisto Harris-Kjisik:in perustajista ja vuoden 2016 O.I.Meurman -tunnustuksen saaja.

Yliopistojemme uusi hierarkinen rakenne on luonut ilmapiirin, josta puuttuu luottamus ja jossa elintärkeästä akateemisesta vapaudesta on jäljellä pelkät rippeet. Oulun lafkan sisäisiä suhteita ja työilmapiiriä tämäkään ei tosin vielä ole onnistunut tuhoamaan.

Kiitoksia vielä kaikille, jotka olivat vaikuttamassa Meurman-valintaan! Olemme tästä yhä tohkeissamme. Jakoseremonian kiitospuheessa jäi muutamia asioita sanomatta Trevin innostuessa puhumaan vähän aiottua pidempään….

Viime aikoina on tullut tavaksi kiitospuheissa sanoa jotakin globaalisti merkittävää. Leonardo di Caprion harvinainen Oscar-puhe sisälsi aidon hätähuudon paremman maailman puolesta ja Laura Lindstedt peräänkuulutti Finlandia-puheessaan pahasti poissa muodista olevaa solidaarisuutta.

Turun orkesteriviikon avajaispuheessaan Kalevi Aho käsitteli meille tärkeitä asioita. Hän oli mm laskenut että hallituksen autoveron alentamisella ja makeisveron poistolla menetetyillä lähes 500 miljoonalla eurolla Lapin kamariorkesteri soittaisi 286,5 vuotta. Lukekaa hänen puheensa.

Ainoa vaihtoehto?

Tärkeä syy Trevin jäämiseksi Suomeen 80-luvun alussa oli Thatcherin valtaantulo joka romutti yli kolmen vuosikymmenen menestyksekkään työn oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. On masentavaa että nyt valtionvarainministerimme ”sydän huutaa Thatcherin linjalle” ja ulkoministerimme tunnustautuu ”republikaaniksi”, johtavien kokoomusnuorten haikaillessa suurempien tuloerojen perään.

Viimeisten vuosikymmenten aikana vahvistunut markkinafundamentalismi perustelee kaikkea ”ainoa vaihtoehto”- hokemilla. Niin kuin Ahokin toteaa, vaihtoehtoja antaa-mennä-vaan-kapitalismille löytyy vaikka kuinka paljon. Näistä voi lukea lukuisien Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden kirjoista, jotka nykyinen talouseliittimme kokee itselleen uhkaaviksi ja jotka se haluaisi kaikessa hiljaisuudessa polttaa roviolla.

Yliopistolaki kumoon!

Kun olette lukeneet Ahon puheen siirtykää nettiin (http://yliopistokaanne.fi/) ja allekirjoittakaa 12 Helsingin yliopiston professorin adressi, jossa vaaditaan vuoden 2010 katastrofaalisen yliopistolain kumoamista. Lain mahdollistamat uudet tuulet loivat mm yrityksen nimeltä Yliopistokiinteistöt, joka on kunnostautunut mm myymällä maailman pohjoisimman arkkitehtikoulun ainutlaatuisen keskustakampuksen rakennukset paikalliselle pelifirmalle.

Jotkut osakkeenomistajat tästä neronleimauksesta ehkä hyötyvät mutta yliopistojemme kansainvälinen vetovoima ja maine, puhumattakaan Oulun ”lafkan” brändistä, keskustan toiminnallisesta monipuolisuudesta tai kaupunkikuvasta, tuskin. Onko tämä nyt sitä ”kilpailukykyloikkaa”? Olkaamme tästä lähtien kaikki yhtä mieltä siitä että sanaan ”kilpailukyky” liittyy valtavan paljon muutakin kuin simplistisen uusliberalistisen ajattelutavan mukaisia työnteon hintaan liittyviä numeroita.

12 professoria puhuu ”pelon ilmapiiristä” ja syystä. Yliopistojemme uusi hierarkinen rakenne on luonut ilmapiirin, josta puuttuu luottamus ja jossa elintärkeästä akateemisesta vapaudesta on jäljellä pelkät rippeet. Oulun arkkitehtuurin tiedekunnan sisäisiä suhteita ja työilmapiiriä tämäkään ei tosin vielä ole onnistunut tuhoamaan. Kaipaan ”lafkaa” lähes päivittäin.

Eli se siitä. Näistäkin oli silloin Tampereella tarkoitus puhua…….

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Puhukaamme arkkitehtuurista!

Iida Kalakoski

Puhukaamme arkkitehtuurista!

Kirjoittaja on arkkitehti ja tutkija, joka on erikoistunut rakennussuojeluun ja restauroinnin teoriaan, mutta puhuu mielellään muustakin.

Keskustelu alastamme, kepeä ja värittynytkin, nostaa esiin ammattimme tarpeellisuutta ja ammattikuntamme monipuolisuutta.

Sain vähän aikaa sitten mielenkiintoisen puhelun. Vauvan nukkuessa päiväuniaan maakuntalehti halusi arkkitehdin mielipiteen näkymäkuvien vastaavuudesta rakennettuun todellisuuteen nähden (AL 9.5.2016). Mieleni teki vauvaan vedoten kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin, joihin en kokenut asiantuntemukseni riittävän. Edellisen kerran viilailin näkymäkuvia kai opiskeluaikoina. Varmistin vielä, minuako haastattelija todella tavoitteli.

Lopulta en kuitenkaan malttanut olla kertomatta muutamaa ajatustani aiheesta. Koin myös velvollisuudekseni toimia kuten toivon kollegoidenikin toimiva. Siis ottamalla kantaa arkkitehtuurikeskusteluun, popularisoimalla, provosoimalla, olemalla kiinnostunut ja kiinnostava. Välittämättä siitä, edustaako jokainen annettu lausunto koko ammattikunnan yhteistä konsensusta. Keskustelu alastamme, kepeä ja värittynytkin, nostaa esiin ammattimme tarpeellisuutta ja ammattikuntamme monipuolisuutta.

Blogi-tekstini aihe valikoitui myös siksi, että sain hiljattain mahdollisuuden seurata hersyvää kaupunkien kehitykseen liittyvää keskustelua aitiopaikalta. Fasilitoin Arkkitehtipäivillä järjestetyn paneelikeskustelun, jossa kuuden hengen asiantuntijaraati keskusteli innostavasti kaupunkien tulevaisuudesta. Tehtäväkseni jäi seurata mielipiteidenvaihtoa sivusta ja jakaa puheenvuoroja; vain muutaman kerran ohjailin keskustelua lempeästi uusille urille.

Asiantuntijoista vain kaksi oli arkkitehteja, loput pohtivat kaupunkia mm. poliitikon ja kaupunkiaktivistin näkökulmista. Tämä sopikin hyvin Tampereella käytyyn kaupunkisuunnittelukeskusteluun, sillä tamperelaiset ovat hanakoita ottamaan kantaa kaupunkinsa kehittämiseen, oli kyse sitten ratikasta, rantatunnelista tai kaupunkirakenteen tiivistämisestä. Yhtä lailla näiden hankkeiden vastustaminen kuin puolustaminen on tulkittava kiinnostuksena asioihin, joiden kanssa me onnekkaat saamme ammatissamme painiskella. Silloinkin kun valitukset johtavat hankkeiden viivästymiseen.

Arkkitehteina meille kaikille on varmasti tuttua se, että monet ns. maallikot kokevat olevansa esimerkiksi asumisen tai kaupunkikulttuurin asiantuntijoita. Emme voi, eikä meidän ole syytä, omia näiden teemojen asiantuntijuutta, eikä meidän myöskään pitäisi hankaloittaa vuoropuhelua vaikeaselkoisella kielellä tai kuvituksella. Toisaalta meidän pitää pysyä mukana keskustelussa omaa erityisosaamistamme korostaen.

Toimittajan esittämä kysymys sisälsi väitteen, että arkkitehtien näkymäkuvilla yritetään, hieman vilpillisestikin, vakuutella päättäjiä hankkeiden myönteisyydestä. Itse en tahalliseen vilppiin usko, vaan kuvittelen näkymäkuvien ilmentävän suunnittelun tavoitteita, ja sen, mikä nykyaikaisissa visualisoinneissa on yltäkylläistä ja korkeakiiltoista, olevan eräänlaista ammattislangia. Esitystavat seuraavat tekniikan kehittymistä ja usein trendejäkin, mutta ensisijaisena tavoitteena tulisi olla ymmärrettävän informaation välittäminen. Aivan kuten silloinkin kun puhumme arkkitehtuurista.

 

Huomenta Kaupunkiin! –paneelikeskustelu järjestettiin osana Arkkitehtipäivien 2016 ohjelmaa. Paneelissa olivat mukana Sanna Marin, Juha Kostiainen, Jorma Mukala, Pasi Mäenpää, Johanna Palomäki ja Jouni Wallander.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Miten lukea kaupunkisuunnittelua kertomuksena?

Anna-Maija Tuunanen

Miten lukea kaupunkisuunnittelua kertomuksena?

Kirjoittaja on assistentti ja väitöskirjatutkija TTY:n arkkitehtuurin laitoksella. Toimii Tampereella SAFAn paikallisasiamiehenä.

Kielikuvien tulkitseminen on mukava haaste lukijalle. On myös kiinnostavaa pohtia kuka on päähenkilö/ henkilöt, eli kenen näkökulmasta tarina kerrotaan? Onko se kaupunkisuunnittelija, alue, alueen toimijat, asukas?

Kuulin pari viikkoa sitten Lieven Ameelin luennon “Tarinoista kaupunkisuunnittelun lähestymistapana”, kerronnallisuuden teoriasta ja metodeista suunnittelussa, ajatuksesta että “kaavoitetaan tarinoita”. Ameel avaa houkuttelevasti kerronnallisuuden elementtejä ja keinoja, joiden avulla kaupunkisuunnittelua kertomuksina voi lukea, ymmärtäen paremmin niiden sisältöä, tavoitteita ja merkityksiä.

Koska en toimi kaupunkisuunnittelijana tai sen tutkijana enkä tunne narratiivin teoriaa, tarkastelen ilmiötä kauempaa. Kerronnallisuus kuitenkin on tuttu käsite arkkitehtuurin ja teorian yhteydestä. Kun lähestyn tilasuunnittelua kokemuksellisuuden kautta, ajattelen arkkitehtuuria enemmänkin verbeinä kuin objekteina (ajatus, mitä mm. Juhani Pallasmaa on korostanut), tai kun ajattelen arkkitehtuuria tapahtumana, käsikirjoituksena, (mistä esim. Bernard Tschumi on kirjoittanut).

Kerronnallisuutta kolmessa tasossa

Ameelin mukaan kaupunkisuunnittelussa kerronnallisuus ilmenee kolmessa eri tasossa: 1. kertomukset suunnittelua varten (paikalliset äänet, osallistuminen), 2. suunnittelun kertomuksellisuus, mihin hän on keskittynyt tutkimuksissaan (kohteina esim. Jätkäsaari, Kalasatama) sekä 3. kertomukset suunnitelmista (esim. artikkelit mediassa). Ameelin työkalupakista löytyi tarinan kerronnalle tuttuja elementtejä; kielikuvat, päähenkilö(t), juoni ja tyylilaji. Kielikuvien käyttö on keskeisimpiä retorisia keinoja, hyvänä esimerkkinä vaikkapa Tampereella ajankohtaisen keskustan kehittämisohjelman otsikko ” Viiden tähden keskusta”. Miten kielikuvia käytetään kuvaamaan suunnitelmaa tai sen vaikutuksia? Kielikuvien tulkitseminen on mukava haaste lukijalle. On myös kiinnostavaa pohtia kuka on päähenkilö/ henkilöt, eli kenen näkökulmasta tarina kerrotaan? Onko se kaupunkisuunnittelija, alue, alueen toimijat, asukas? Juonella taas viitataan tapahtumien kaareen, jotka saavat aikaan muutoksia. Genrestä, tyylistä taas tulee mieleen kenelle tarina on suunnattu?

Yksi suunnitelma, monta tarinaa

Moniäänisyys, se että samaan suunnitelmaan liittyy monta tarinaa, muuttaa sitä, miten suunnitelmien merkitykset avautuvat. Katsoin Jyväskylän keskustahankkeen sivuja. Hankkeeseen liittyvien kaupunkitoimijoiden, tutkijoiden, osallistavien työpajojen ja asukkaiden näkemykset ovat esillä. Eri tahojen näkökulmien avaamisesta välittyy moniääninen kaupunkisuunnittelu.

Miten kerronnan keinot, painopisteet tai moniäänisyyden menetelmät kehittyvät jatkossa, on mielenkiintoista seurata.

Lieven Ameel toimii Tampereen yliopistossa yliopiston lehtorina. Ameel nimitettiin keväällä Kaupunkitutkimuksen ja suunnittelun metodien dosentiksi TTY:n arkkitehtuurin laitokselle. Nimitys herättää positiivisia ajatuksia tulevasta Tampere 3 -yhteistyöstä.

 

Lähteet:

– Ameelin blogi Urban Narratives

Tampereen keskustan kehittämisohjelma

Jyväskylän kaupunkikeskustan kehittämisprojektit

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Prosessiosaamisella jotain enemmän

Ifa Kytösaho

Prosessiosaamisella jotain enemmän

Kirjoittaja on Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimiston kehittämispäällikkö. Työskennellyt asuntorakentamisen kehittämisen parissa Helsingin kaupungilla vuodesta 2000 lähtien.

Hyvä rakennuttaja antaa kuitenkin myös suunnitteluun pelivaraa, sillä rakentamisen kustannuksissakin on viime kädessä kyse kaupankäynnistä. Kyse on siitä, mihin hintaan toteuttaja suostuu toteuttamaan kohteen.

Kateellisena katson kuvia Kööpenhaminasta ja mietin, kuinka vihreää ruoho siellä onkaan. Miten rakentajat siellä osaavat ja suostuvat toteuttamaan rakennuskonsepteja, joista täällä voi vain uneksua. Bigin 8 housen konsepti ihmetyttää. Mitä monimuotoisuutta, kulmia ja ylimääräisiä rakenteita! Kuka noita oikein tekee? Mietin, syntyykö ero arkkitehtonisessa kunnianhimoisuudessa kuluttajien vaatimuksissa vaiko rakentajien ja suunnittelijoiden halussa tuottaa elämyksellistä arkkitehtuuria joka saa haukkomaan henkeään. Onko muilla samanlaisia kokemuksia kauniiden rakennusten äärellä: pakahduttava tunne rinnassa, silmiin kohoaa kyyneleet, silkasta kauneuden kokemisesta? Vai onko tämä vain ammattiin liittyvä koulutuksesta kumpuava vamma? Pitääkö takana olla useiden vuosien arkkitehtikoulutus, jotta nauttii, kun saa katsoa ikkunasta kauniisti rapattuja julkisivuja? Tai löytää lähiympäristöstään detaljeja, kuten kauniita vetimiä, joita tekee mieli koskettaa?

Safa-blogissaan Aaro Artto (31.3.2016) kirjoitti rakentamisprosessin turhauttavuudesta suunnittelijan näkökulmasta. Samaa turhauttavuutta lähdin itse ratkaisemaan viitisentoista vuotta sitten, kun siirryin arkkitehtisuunnittelusta rakennuttajan leipiin. Suunnittelijana koin, että päästessäni työn ääreen, kaikki merkittävät päätökset oli jo tehty eikä jäljelle jääneessä pelissä aina tehty lopputuotteen kannalta viisaimpia valintoja. Ja asia oli silloin mielestäni niin kovin vähästä kiinni.

Rakennuttajan päätehtävä on pitää huolta siitä, että tilaaja saa tilaamansa laadun, muttei maksa siitä ylihintaa. Sanotaan myös ettei ylilaatu ole tarpeen. Hieman olen tästä jälkimmäisestä varovaisesti eri mieltä, kaupunkikuva on ulkoisvaikutus, jonka tilaajana on yhteiskunta, yleinen hyvä. Toisinaan varsinaisena tilaajana eli maksajana toimiva taho ei tunnista velvoitettaan muita kohtaan. Toisaalta aina mahtuu joukkoon myös vapaamatkustajia, jotka ottavat mieluusti ympäristön laadun, mutta eivät itse ota osaa ympäristön laadun ylläpitämiseen. Siksi meillä on laadun vartijoina kaavoittajat ja rakennusvalvonta: jotta kaikkia toimijoita kohdeltaisiin tasapuolisesti ja että laadun eteen joutuisivat ponnistelemaan kaikki prosessiin osallistuvat.

Rakennuttajan keinot toteuttaa laatua on esittää vaatimuksia. Rakennuttajan keino estää ylihintaisuus on olla kustannustietoinen. Olen itse ollut teettämässä vuonna 2009 Talous- ja suunnittelukeskuksen Taske (nykyinen Kaupunginkanslia) julkaisusarjaan tarkastelua erilaisten rakentamista ohjaavien määräysten kustannusvaikutustarkastelua. RakLi teetti viime vuonna omansa vähän samanlaisen selvityksensä asiasta ja käytti keskeisenä lähteenään tuota talous- ja suunnittelukeskuksen selvitystä.

Tasken selvityksen tavoitteena oli havainnollistaa sitä, millä keinoin rakennuttaja voi kaavan jälkeen ohjata hankkeen kustannuksia ja mistä kustannukset muodostuvat. Kustannusten havainnollistamiseksi on usein tarpeen aloittaa tarkastelu eräänlaisesta inhorealistisesta perusmökistä. Tasken tarkasteluissa vuonna 2009 tuo perusmökki oli viisikerroksinen tasakattoinen suorakaiteenmuotoinen kolmen portaan lamellitalo. Herkkyystarkasteluina vaihdettiin sitten erilaisia ominaisuuksia ja arvioitiin muutoksesta aiheutunut kustannus. Raklin tarkastelussa verrokkirakennuksia oli kolme: lamellitalo, pistetalo ja kaupunkivilla. Se mikä tässä tulisi kuitenkin ymmärtää on, ettei perusmökki ole tavoitteena. Se on keino osoittaa erilaisten ratkaisujen kustannusvaikutuksia, keino laatia vertailuja.

Kustannuslaskelmien ongelmallisuus on niiden tiukka ohjaavuus. Kustannuslaskennassa rakentaminen pilkotaan osiin, ja pahimmillaan lopputulosta ohjataan vain osina. Kun tiedetään mitä maksaa perusmökki ilman mutkan mutkaa ja ilman yhtään ylimääräistä rakennusosaa on, vaara että kustannusraami asetetaan sen mukaan ja kaikki perusnormin ylittävä karsitaan. Sen jälkeen ovat suunnittelijan keinot vähissä. Pahimmillaan kokonaisuus, joka olisi osiensa summa tai jopa enemmän, ei ole kenenkään tavoitteena. Osia vaihdetaan ikään kuin vastaaviin, mutta yhteensopivuus kadotetaan. Hyvä rakennuttaja antaa kuitenkin myös suunnitteluun pelivaraa, sillä rakentamisen kustannuksissakin on viime kädessä kyse kaupankäynnistä. Kyse on siitä, mihin hintaan toteuttaja suostuu toteuttamaan kohteen.

Rakennuttajan on tärkeä tietää, millä lainalaisuuksilla urakoitsijat pelaavat, miten laskevat hankkeiden kannattavuuksia, millaisia tunnuslukuja on käytössä. Sillä rakennuttaja kilpailee myös. Se kilpailee haluttavuudesta urakoitsijoiden silmissä. Se kilpailee siitä, että joku haluaa ja suostuu rakentamaan rakennuttajan suunnitteluttaman kohteen, hintaan joka kelpaa markkinoille.

Rakennuttajan kohtalonkysymys onkin se, että on olemassa riittävä määrä urakoitsijoita, jotka haluavat tulla rakentamaan rakennuttajan kohteita. Riittävä määrä, jotta kilpailutilanne pitää tarjoushinnat kurissa. Lisäksi rakennuttajan tulee itse olla kustannustietoinen, jotta osaa olla hyväksymättä hinnoittelultakaan mitä tahansa. Eli markkinoiden kuumetessa kyetä odottamaan otollisempaa hetkeä rakentaa sama kohde, mutta sopivammalla hinnalla.

Suhdannevaihteluiden lukuina todettakoon, että vuoden 2008 hurjien heilahtelujen (+- 15 %) jälkeenkin asuntotuotantotoimiston saamien tarjousten suhde toimiston itse laskemiin kustannusarvioihin ovat vaihdelleet + 5:stä – 5:teen prosenttiin yhden vuoden aikana (2012 – 2013). Nämä heilahtelut ovat sitä suhdannevaihtelua. Helpointa varmaankin olisi, jos se olisivat mahdollisimman pieniä, mutta on niillä vaikutuksensa, toisinaan positiivisetkin. Välillä laatua voidaan lisätä, kun innokkaita tekijöitä on enemmän ja välillä joudutaan niukkuuden tielle, kun tekijöitä on vähemmän. Kymmenen prosentin haarukka keskimääräisessä urakkahintojen vaihtelussa kertoo paitsi sitä, että kohteet ovat erilaisia, mutta ehkä myös sitä, että hinnat elävät.

Se, että kustannuksia avataan, tulisi johtaa kustannustietoisempaan suunnitteluun ja osaavampiin suunnittelijoihin, jotka yhdessä rakennusalan muiden toimijoiden kanssa kykenevät toteuttamaan jotain enemmän kuin kelpo käyttörakennuksia. Parhaimmillaan tästä yhteistyöstä syntyy viihtyisiä ympäristöjä, joskus jopa kohottaviakin! Eikö hiljattain uutisoitu kauniiden ympäristöjen parantavan terveyttäkin? Ja vaikkei kukaan suoranaisesti julkisivuissa asu, väitän että monet muutkin mieluummin asuvat kauniissa kuin rumissa ympäristöissä! Vaikkeivat kauneudesta pakahtuisikaan.

 

Lähteet:

Taske: Asuinkerrostalojen rakentamisen ohjauksen kustannustarkasteluja

Rakli: kaavamääräysten kustannusvaikutukset – Raportti

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail