Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Sini Koskinen

Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Kirjoittaja on vastavalmistunut, puurakentamiseen erikoistuva arkkitehti, jolla etenkin kestävän kehityksen sekä perinnerakentamisen teemat ovat lähellä sydäntä. Toimii toista vuotta HESA-SAFA:n puheenjohtajana ja työskentelee projektiarkkitehtinä asuntosuunnittelun saralla pääasiassa puurakentamiskohteissa.

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä.

Maapallolla kulutetaan tällä hetkellä valtavia määriä niin uusiutumattomia kuin uusiutuviakin luonnonvaroja, tuhoisin seurauksin. Väestönkasvu ja kasvava kulutus ovat johtaneet globaaliin kestävyyskriisiin, jonka keskeisiä osia ovat luonnonvarojen hupeneminen, ilmastonmuutos sekä valtava määrä kertyvää jätettä.

Nykyistä taloudellista järjestelmää on nimitetty kuvaavasti “läpivirtaustaloudeksi”. Läpivirtaustalous käyttää resursseja tehottomasti eli hyödyntää valtavat määrät luonnonvaroja ja synnyttää myös suuria määriä jätettä ja päästöjä. Materiaalien sekä niiden eteen tehdyn työn arvostus on kadonnut ja tilalle on noussut kertakäyttökulttuuri.

Yksi keino vastata näihin ongelmiin voisi olla kiertotalouden tehostaminen. Kiertotaloudessa materiaalit kiertävät eri toimitusketjuissa ja parhaimmillaan myös eri toimitusketjujen välillä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Jäte ja jätteen käsittely on rakennusalalla edelleen yksi suurimmista kysymysmerkeistä. Rakennusteollisuus vastaa 18% Suomessa syntyvästä jätteestä, joka on peräisin niin materiaalien tuotannosta, rakentamisesta kuin purkamisestakin. Jätteen määrää voitaisiin vähentää esimerkiksi tehostamalla rakennustyömaan hoitoa, suuremmalla kierrätysmateriaalien käytöllä, sekä vanhojen rakennusten säilyttämisellä ja uudelleenkäytöllä. Kestävä rakentaminen pitäisi nähdä laaja-alaisena, koko yhdyskuntarakennetta ja sen toimintatapoja käsittävänä ajattelumallina.

On tärkeää huomata että pelkästään jätteen minimointi ei riitä, vaan käytännössä jo jätteen syntyminen pitäisi pystyä estämään. Tähän tavoitteeseen päästään myös rakennusteollisuudessa, jos otetaan kiertotalouden ja kestävän kehityksen teemat mukaan yksittäisiin projekteihin jo suunnitteluvaiheesta alkaen. Rakentamisen ratkaisut sekä käytettävät tuotteet pitäisi suunnitella siten, että esimerkiksi purkuvaiheessa olisi materiaalien erotteleminen tosistaan helppoa ja osat siten uudelleen käytettävissä.

Suurin arvopotentiaali on tuotteiden ja laitteiden huollossa, uudelleenkäytössä sekä uudelleenvalmistuksessa.

Mutta onko kiertotalous sittenkään aivan uudenlainen ajattelumalli? Kulttuuriperintövuonna on mielenkiintoista tutkia aihetta historian kautta. Esimerkiksi talonpoikaisrakentamisen tai kansanrakentamisen periaatteet ovat esimerkillisiä kestävän kehityksen näkökulmasta. Perinteisissä rakentamistavoissa kiertotalouden periaatteet toteutuivat, vaikkei kierrätyksestä tai itse kiertotalouden termistä ollut tuolloin vielä tietoakaan. Rakentamiseen käytettiin paikallisia raaka-aineita, rakennusosien valmistukseen ja niiden kuljetukseen metsästä rakennuspaikalle ei käytetty lainkaan uusiutumatonta energiaa. Näin päästiin pitkäikäiseen, muunneltavaan rakentamistapaan, jossa materiaalit lopulta palasivat luontoon tai hyötykäyttöön. Niukat, huolella valitut materiaalit ja yksinkertainen rakenne tekivät rakentamisesta helppohoitoista. Rakentamisen perinne siirtyi ”isältä pojalle” ja siten periaatteet jalostuivat kuhunkin pienilmastoon ja ympäristöön parhaiten sopiviksi. Pitkään jatkuneen perinteen myötä opittiin tuntemaan materiaalin ominaisuudet, vahvuudet ja heikkoudet. Rakennuksia oli helppo korjata, laajentaa tarpeen vaatiessa ja parhaimmillaan talo voitiin jopa jakaa kahdeksi taloksi lasten muuttaessa pois kotoa. Myös purettujen talojen rakennusosat käytettiin usein uudelleen osana uutta rakennusta. Kaikki entisajan periaatteet eivät sellaisenaan sovellu tämän päivän rakentamiseen, mutta voisimmeko oppia menneestä jotain?

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä. Tulisiko meidän siis ammentaa enemmänkin tietoa tästä vanhemmasta rakennusperinteestämme myös tulevaisuuteen? Vai tarvitseeko pyörä todella keksiä uudelleen?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kalle Euro

Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kirjoittaja on Arkkitehtitoimistojen Liiton toiminnanjohtaja.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen.

Venetsian Biennaalin avajaisviikon jälkeen suomalaisen arkkitehtuurin huomioarvo on ollut suuri. The Guardian, The New York Post, CNN, Dezeen ja monet muut mediat ovat kirjoittaneet suomalaisesta arkkitehtuurista ja kirjastolaitoksesta paljon. Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen Hanna Harrisin luotsaama ja Anni Vartolan kuratoima kirjastoteema Aalto-pavilijongissa on nerokas. Se toteuttaa biennaalin Free space -teemaa loistavasti, kertoo Suomesta hyvin arvokasta – ja todellista – viestiä ja tuo esille ison joukon suomalaisia huippusuunnittelijoita pitkältä aikajaksolta. Satavuotiaan Suomen kulttuuri ja arkkitehtuuri eivät ole ohuita. Kaikkea muuta.

Eero Lundenin teos Another Generosity Pohjoismaiden paviljongissa on myös huomattu mediassa. Muovikohdut lienevät kuvatuimpien kohteiden joukossa tänä vuonna. Pohjoimaiden pavilijongin kuratoi Juulia Kauste. Talli-arkkitehtien Arabianrannan loft-hanke Arsenalissa  ja Norjan osastolla oleva Sami Rintalan pavilijonki herättivät niin ikään median huomion.

Hyöty irti näkyvyydestä

Kansainvälisen huomion jälkeen arkkitehtuurin edistäjien haasteena on saada tästä kaikki hyöty irti. Kuinka saada suomalaisten arkkitehtitoimistojen työt pysymään kansainvälisesti esillä? Kansainvälisen tason töitä riittää kyllä esiteltäväksi, mutta arkkitehtuurissakaan ei enää hyvä työ myy itseään. Viestinnän ja aktiivisuuden merkitys on suuri matkalla kohti kansainvälistä mainetta.

Myös kotimainen arkkitehtuurikeskustelu on nousussa. Helsingin Sanomat on kirjoittanut useaan otteeseen suomalaisista hankkeista, milloin osuvammin, milloin vähemmän osuvasti.

Toisaalta samaan aikaan  sosiaalisessa mediassa,  jonkin verran myös perinteisessä mediassa, on noussut pintaan  aiempaa enemmän arkkitehtuurikritiikkiä. Kriittinen suhtautuminen asiohin on yleensä hyödyllistä. Kritiikin laatu on kuitenkin huomioitava: muutama tuhat seuraajaa ei tee sosiaalisen median palstasta merkittävää mediaa. Se ei myöskään oikeuta esiintymään yleisen mielipiteen edustajana, määrittelemään “kauneutta” oman mielen mukaan eikä tee menneiden tyylien perään haikailua yhtään rokotevastaisuutta tai poliittisen populismin valheellista nostalgiaa toimivammaksi ajatusmalliksi.

Arkkitehdin ammatti esiin

Arkkitehdit ja arkkitehtuuria edistävät organisaatiot, ATL mukaan lukien, ovat yhä olleet varsin hiljaa. Vasta aivan äskettäin on keskusteluun lähtenyt mukaan muutamia arkkitehtuurialan edustajia. Keskusteluun osallistuminen onkin hyvin tärkeää.

Arkkitehtuurin kuva on yleisesti hieman vino. Useimmiten sen ajatellaan olevan talon julkisivujen luomista tai vähän kehittyneemmissä arvioissa rakennusten visuaalista muotoilua.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen. Modernismin jälkeisen ajan rakennusten estetiikkaa on helpompi ymmärtää, kun oivaltaa ettei arkkitehti olekaan tullut paikalle vasta lopuksi koristelemaan rakennusta. Suunnittelun tavoitteiden ja taustaidean avaaminen keskustelussa lisäisi kiinnostusta arkkitehtuuria kohtaan. Tätä kautta myös estetiikkakäsitys voi kehittyä.

ATL aktivoituu viestinnässään uusien verkkosivujen myötä kesäkuun lopulta alkaen. Sivujen jälkeen ensimmäinen iso ja näkyvä esiintyminen on tapahtumamme SuomiAreenalla 19.-20.7. Porissa. Käynnistämme samalla myös Arvoa Arkkitehtuurista -projektimme, jossa kerrotaan case-esimerkein, mitä lisäarvoa arkkitehtuuri tuo rakennuttajille ja käyttäjille sosiaalisesta, ekologisesta ja taloudellisesta näkökulmasta.

Syksyn myötä ryhdymme auttamaan jäsentoimistojamme viestinnän kehittämisessä. Tästä kerromme lisää lomien jälkeen.

Kun kiinnostus arkkitehtuuriamme kohtaan on nousussa Suomessa ja kansainvälisesti on kyettävä hyödyntämään keskustelun tuoma mahdollisuus. Aktiivisella ja mietityllä viestinnällä voidaan saada arkkitehtuurin tavoitteita ja arkkitehtipalveluiden käyttöä lisättyä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehtuuri suhteutettuna aikaan ja paikkaan

Jonna Taegen

Arkkitehtuuri suhteutettuna aikaan ja paikkaan

Kirjoittaja on SAFAn varapuheenjohtaja. Hän on erikoistunut sairaalasuunnitteluun ja ollut lisäksi mukana Aalto-yliopiston Sotera-instituutin ikääntyvän väestön asumis- ja palveluratkaisuja koskevissa tutkimushankkeissa.

Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa.

Isoisäni pyöräili 1920-luvulla Alppien yli Etelä-Eurooppaan. Isoisäni oli arkkitehti. Hän opiskeli Stuttgartin teknillisessä korkeakoulussa aikakautena, jolloin Bauhaus-tyyli ja sen tunnetuimmat arkkitehdit vaikuttivat voimakkaasti Die Wohnung -näyttelyssä Weißenhofsiedlungissa. Oman diplomityönsä isoisä toteutti puhtaan funktionalismin hengessä. Työ herätti kritiikkiä, sillä enemmistö professoreista edusti tuolloin vielä konservatiivista arkkitehtuuria, eikä heillä ollut ymmärrystä tätä uutta tyylisuuntaa kohtaan. Nykyään Le Corbusieren Weißenhofsiedlung-rakennukset kuuluvat UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Isoisäni koki ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Isoisästä tuli 1930-luvulla Saksan valtakunnan ilmavoimien arkkitehti. Hän suunnitteli lentokenttiä ja asuinalueita. Isoisän arkkitehtuuri muuttui. Hänen arkkitehtuurissaan korostui nyt saksalaisen kansanperinteen muotokieli. Mansardikattoisia rakennuksia kutsuttiin toisen maailmansodan jälkeen myös Blut und Boden -arkkitehtuuriksi. Nykyisin samat rakennukset ovat arvostettuja ja osa suojeltuja.

Sotien jälkeen isoisäni asettui Würzburgiin ja toimi siellä kaupungin jälleenrakennusprojekteissa. Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa. Nykyisin vanha keskiaikainen kaupunkirakenne on juuri se tunnusomainen piirre, joka leimaa kaupunkia ja tekee siitä erityisen.

Isoisäni oli visionääri. Hän suunnitteli tähden muotoisia asuinkerrostaloja ja oopperan, jonka päälle oli tarkoitus sijoittaa helikopterin laskeutumiskenttä, koska osa vieraista saapui tulevaisuudessa mahdollisesti helikopterilla oopperaan. Isoisä pyöritti omaa toimistoaan elämänsä loppuun asti. Usein sunnuntaisinkin hän kävi toimistossa.

Isoisäni oli ylpeä, että hänen poikansa lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Darmstadtiin. Valmistuttuaan poika etsi itselleen oman paikkansa arkkitehtuurissa. Hän lähti äitini kanssa seitsemäksi vuodeksi Algeriaan. Nuorina arkkitehteina, saman ikäisinä kuin minä nyt, he olivat suunnitelleet jo kouluja, toimistorakennuksia, asuintaloja ja tehdasrakennuksia – vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Lähtökohtana arkkitehtuurille oli paikallinen kulttuuri, rakennusmateriaalit ja -tekniikka. Nyt kevättalvella, 35-vuotta myöhemmin, vanhempani kävivät pitkästä aikaa taas Algeriassa. Heidän suunnittelemansa rakennukset olivat edelleen olemassa, vaikka kaupunki ympärillä oli kovasti muuttunut. Käyttäjät kunnioittivat rakennuksia ja pitivät niistä huolta.

Isoisäni ei koskaan saanut tietää, että hänen lapsenlapsistaan tuli myös arkkitehteja. Välillä pohdin, että millaista arkkitehtuuria isoisä olisi tehnyt 2000-luvulla? Ja millaisia näkemyksiä hänellä olisi ollut kesämökki-projektiimme? Pari vuotta kesti, kunnes arkkitehtiperheessä saatiin oman mökin piirustukset valmiiksi.

Mitä tarinasta voi oppia? Isoisä sopeutui muuttuvaan maailmaan, ja hänen arkkitehtuurinsa muuttui sitä myöten myös. Arkkitehtuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Ehkä vasta riittävä ajallinen etäisyys mahdollistaa meitä ymmärtämään kunkin aikakauden arkkitehtoniset arvot. Ihmiset tarvitsevat rakennuksia, jotka viestittävät paikan historiasta ja tekevät ympäristöstämme merkityksellisen.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehdit tulevaisuuden rakentajina?

Eva Geitel

Arkkitehdit tulevaisuuden rakentajina?

Arkkitehti SAFA Eva Geitel on työskennellyt Arkkitehtitoimisto Lahdelma&Mahlamäellä, arkkitehtitoimisto Skidmore, Owings & Merrillin (SOM) New Yorkin toimistossa sekä viime vuodet Arkkitehtitoimisto ALA:ssa projektiarkkitehtina. Eva on työssään erikoistunut julkisten rakennusten sekä toimistotilojen suunnitteluun. Eva Geitel on myös toiminut luottamustehtävissä SAFAn varapuheenjohtajana ja HESA-SAFAn varapuheenjohtajana.

Arkkitehtuurin työläs ja hidas tahti muodostaa haasteen nopealle reagoinnille tämän ajan eri ilmiöihin puhumattakaan tulevaisuuden muutoksista. Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän haasteeseen?

Tapamme ymmärtää ja käsittää tilaa on jatkuvassa muutoksessa. Digitalisaatio sekä kehittyvät teknologiat muuttavat nopeassa tahdissa asuin- ja kaupunkiympäristöämme. Virtuaalitodellisuus ja lisätty todellisuus tuovat uusia tasoja olemassa oleviin paikkoihin ja erilaiset sovellukset luovat virtuaalisia paikkoja, joissa ihmiset voivat seurustella ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Myös ilmastonmuutos sekä globalisaation aiheuttamat ilmiöt vaativat toimia.

Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän globaaliin kehitykseen ja muutokseen? Onko olemassa riski, etteivät arkkitehdit sopeudu ja reagoi muutokseen riittävän nopeasti ja kokonaisvaltaisesti?

MITÄ JOS ARKKITEHTUURIN SUURIN ARVO TULEVAISUUDESSSA EI OLEKAAN ARKKITEHTUURI?

Arkkitehti ja elokuvantekijä Liam Young, ajatushautomo Tomorrow’s Thoughts Today’n perustaja, esittää Uncube Magazine -lehden haastattelussa, että arkkitehtien potentiaali menee hukkaan, mikäli ammattikunta pitäytyy pelkästään rakennusten suunnittelussa. Hän korostaa kuinka tärkeää olisi, että arkkitehdit löytäisivät tarttumapintaa myös muilta aloilta: arkkitehdit voisivat toimia laaja-alaisesti yhteiskunnassa myös esimerkiksi strategeina, poliitikkoina, suunnittelijoina tai kuraattoreina, kirjoittajina, toimittajina, aktivisteina ja tarinankertojina. Youngin mukaan kyky löytää keinoja toimia myös muilla aloilla antaa arkkitehdeille lisäarvoa (Young, Uncube Magazine, 2015).

Ajatus siitä, että arkkitehdit toimisivat vielä nykyistä enemmän myös perinteisen suunnittelukentän ulkopuolella, on ajankohtainen. Koko ammattikunta ja etenkin perinteisellä suunnittelukentällä toimivat arkkitehdit hyötyisivät, jos arkkitehdit vaikuttaisivat nykyistä laaja-alaisemmin esimerkiksi politiikassa tai toimittajina tai valtion ja kaupunkien virkamiehinä. Myös rakentamisen alalla olisi tarvetta nähdä arkkitehtejä voimakkaammin sekä rakennuttaja- että tilaajapuolella. Tuntuisi luontevalta ajatella, että mitä laaja-alaisemmin arkkitehdit toimivat yhteiskunnassa koulutustaan vastaavissa ja sen mahdollistamissa tehtävissä, sitä enemmän arkkitehdeillä olisi vaikutusvaltaa. Vaikuttaa myös välttämättömältä, että arkkitehdit ovat oleellisessa ja aktiivisessa roolissa rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Pritzker-palkittu arkkitehti Rem Koolhaas (OMA) toi esiin loppupuheenvuorossaan American Institute of Architectsin vuoden 2016 AIA National Convention -seminaarissa, että arkkitehtuurin suurin arvo tulevaisuudessa ei välttämättä edes ole arkkitehtuuri. Koolhaasin sanoin: “Architecture and the language of architecture – platform, blueprint, structure – became almost the preferred language for indicating a lot of phenomenon that we’re facing from Silicon Valley. They took over our metaphors, and it made me think that regardless of our speed, which is too slow for Silicon Valley, we can perhaps think of the modern world maybe not always in the form of buildings but in the form of knowledge or organization and structure and society that we can offer and provide” (Co.Design, 2017).Koolhaasin näkökulma on kiinnostava. Se avaa uusia näkökulmia arkkitehdin tulevaisuuden toimintakenttään lisäämällä perinteisen rakennussuunnittelun rinnalle täysin uudenlaisia tasoja toimia.

Arkkitehtuurin työläs ja hidas tahti muodostaa haasteen nopealle reagoinnille tämän ajan eri ilmiöihin puhumattakaan tulevaisuuden muutoksista. Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän haasteeseen? Olisiko työskenteleminen tulevaisuudessa yhteiskunnan eri kerroksissa ja tasoissa, mitä ne ikinä tulevatkaan olemaan, yksi vastaus kysymykseen? Ehkä myös merkittävä osa arkkitehdin panoksesta tulevaisuuden rakentamisessa tuleekin rakennussuunnittelun ulkopuolelta.

Tarkoitukseni on tutkia aihealuetta eri näkökulmista Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin residenssissä ensi syksyn aikana. Kiinnostavana kysymyksenä koen sen, minkälaisena arkkitehdin sekä arkkitehtuurin roolit tulevaisuuden yhteiskunnassa halutaan nähdä ja minkälaisena tilanne tällä hetkellä tavoitteita vasten näyttäytyy. Projektiani tukevat Alfred Kordelinin säätiö sekä Taiteen edistämiskeskus.

Lähteet:

What Am I a Citizen Of? Liam Young Advocates the Utter Dissolution of the Term Architect, Uncube Magazine, 28.4.2017

Rem Koolhaas: “Architecture Has A Serious Problem Today” Co.Design, 28.4.2017

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Helena Teräväinen

Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä ”sauna” vai ”mämmi”? Jos ajattelemme ”kulttuuriperintöä” todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet.

Mikä voisi olla ”minun tarinani” nyt kulttuuriperinnön teemavuonna? Kaikissa jutut eivät ole loppuneet hyvin, monta kaunista arkkitehtuurikohdetta on purettu, eikä mitään ole tilalle rakennettu. Pitkän prosessin jälkeen pari vuotta sitten hävisi Lapuan linja-autoasema, Ahti Korhosen suunnittelema moderni, valkea betonirakennus vuodelta 1965. Toisessa tarinassa on pääosassa Val­tion patruunatehdas, jonka parissa työskentelin noin 15 vuotta. Vanha tehdasalue oli yleisöltä suljettu, pohjakartalla näkymätön eikä sitä ollut rakennusperintönäkään suojelukohteeksi luetteloitu tai dokumentoitu. Lapua joutui ostamaan alueen valtiolta osana yrityssopimusta 90-luvun alussa, ja se putosi kaupunginarkkitehdin työpöydälle.

Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.
Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.

Kun teimme arkkitehtiopiskelijoiden ja kulttuuriharrastajien kanssa aluetta tutuksi järjestämällä näyttelyitä ja yleisöseminaareja tyhjässä tehtaassa, tuntui paikka todella ”omalta”. Monivaiheisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuluessa siitä tuli sitten “kaikkien oma” Kulttuurikeskus Vanha Paukku. Kulttuuri siellä on yhdessä tekemistä, ei pelkästään ”kansan sivistämistä” (kirjasto ja musiikki- ja kansalaisopisto) tai korkeakulttuuria (taidemuseo). Tämä varmasti auttoi alueen merkityksen kasvua ja vahvisti identiteettiä. Myöhemmin Vanha Paukku määriteltiin maakunnallisesti, ja sitten myös valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi (RKY/VAT 2009).

Yhdyskuntasuunnittelijan on osattava kuvitella mahdollisia tulevaisuuksia. Visioiden ja kasvun lisäksi olemassa oleva ympäristö, sen näkyvät rakenteet ja ihmisten kokemukset ja muistot, ovat aina mukana. Koko arkkitehtiurani ajan rakennussuojelu on näyttäytynyt joillekin tahoille kehityksen jarruna. Kun suojeluluetteloiden sijasta (tai lisäksi?) nykyään puhumme kulttuuriympäristöstä, olemme tekemissä paljon laajemman käsitteen kanssa. Kaikesta ei ole olemassa ”top down” -määräyksiä, vaan on omin silmin katsottava ja dokumentoitava ympäristöä ja kuunneltava ihmisten merkityksellisiä kertomuksia: haettava narratiiveja.

Vanha Paukku säilyi työkohteenani vielä korjausrakentamisvaiheen jälkeenkin. Kun aloitin tohtoriopinnot vuonna 2000, otin sen tutkimuskohteekseni, koska halusin kuulla ja ymmärtää, miten päätökset oikeastaan syntyivät, ja kuinka kulttuuriympäristö diskursiivisestikin kehittyi. Ajattelin kertovani hyvän esimerkin siitä, kuinka suljettu ja arvottomaksi ajateltu alue muuttuu eläväksi ja asukkaille tärkeäksi. Ennen kuin väitöskirjani oli julkaistu (2006), ehti paljon vielä tapahtua nimenomaan suojeluun (lue: ei saa purkaa) liittyen, ja taistelu arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelemasta Vanhan Paukun Ruokalasta jatkuu edelleen.

Minusta kulttuuriympäristö on hyvä käsite: se määrittyy laajana sisältäen näkyvää ja näkymätöntä, rakennettua ja rakentamatonta (luontoa). Kulttuuri sinänsä on muuttuvaa, se on prosessi ja semioottinen merkityksiä muodostava verkosto – ihmisten toimintaa. Kun jokin aika sitten tein jatkotutkimusta kulttuuriympäristödiskurssista ja kyselin eri foorumeilla ihmisten kokemuksista heille merkityksellisistä paikoista, sain hyvin monenlaisia vastauksia. Edelleenkin tunnetut merkkirakennukset ja vanhat kaupungit ovat tärkeitä. Mutta niiden lisäksi lapsuuden kokemukset ja maisemat muokkaavat käsitystä siitä, mikä on arvokasta ja merkittävää. Kun tutkin 964 Instagram-kuvaa, jotka oli merkitty kulttuuriympäristömme-kampanjan aikana 2016, selvimmin nousivat esiin tunnetut rakennuskohteet (25 %) ja lähes saman verran oli luontoa ja maisemia. Muiden rakennusten lisäksi oli hyvin paljon kukkia, eläimiä ja ns. selfiekuvia – niin kuin Instagrammissa yleensäkin. Monimuotoisuus nousi siis selvästi esiin. Edelleen voin allekirjoittaa väitökseni lopun mietteen siitä, ettei kulttuuriympäristöä ole vain jokin kaikille tärkeä, vaan kulttuuriympäristöä on myös sellainen, joka on joillekin merkityksellistä.

Tämä vuosi juhlii Euroopan kulttuuriperintöä, joka on toisaalta laajempi käsite kuin kulttuuriympäristö, sillä siinä kiinnitetään huomiota alueiden tapoihin ja toimintoihin, pieniinkin artefakteihin. Toisaalta sana perintö tekee käsitteestä ehkä suppeamman: jos jokin on perintöä, onko se ajallisesti vanhaa ja muilta saatua? Tärkeintä ei liene kuitenkaan määritellä eroja näiden käsitteiden välillä, vaan kiinnittää huomio sanaan Eurooppa ja ajatella meitä suomalaisia yhdessä, kaikkine heimoineen, kaupunkilaisineen ja maalaisineen, ja tuottaa kertomuksia meidän kulttuurista. Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä sauna vai mämmi?

Jos ajattelemme kulttuuriperintöä todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet. Edelleen arkkitehtuurin alalla tunnetuinta suomalaista kulttuuriperintöä edustaa Alvar Aalto. Aaltoa tutkitaan innokkaammin kuin koskaan, ja rakennuskohteet ovat tulleet siihen ikään, että niitä joudutaan peruskorjaamaan. Aalto-kaupunkien verkosto laajenee kovaa vauhtia jo ulkomaillekin. Monta vuotta oli työpaikkani Aallon suunnittelemassa Otaniemen päärakennuksessa, mutta asuinkaupunkini ei oikein ole päässyt liittymään Aalto-kaupunkien verkostoon: Lapualla on Kauhajärvellä kyläkirkon tapuli pystyssä, mutta Aallon piirtämä koulu sieltä on palanut jo aikoja sitten. Yksi varsin kaunis pieni rakennus oli vain hetken pystyssä: Aallon suunnittelema Lapuan maatalousnäyttelyn Metsä-paviljonki, New Yorkin maailmannäyttelyn pikkuserkku ja aikalainen, elää enää vain piirustuksissa.

Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Osallistamisen uudet tuulet: kaupunkipeliä ja virtuaalimaailmaa

Kirsi-Maria Viljanen

Osallistamisen uudet tuulet: kaupunkipeliä ja virtuaalimaailmaa

Kirjoittaja toimii Porin kaupungin kaupunkisuunnittelussa yhdyskuntasuunnittelijana.

Kaupunkipeli antaa konkreettisen käsityksen eri osapuolten intresseistä sekä niiden yhteensovittamisen haasteista. Pelin tuloksena ei saada pelkästään hyviä suunnitteluideoita vaan myös arvokasta kokemusta kaupunkipelin toimivuudesta osallistamisen ja suunnitelun välineenä.

Vuorovaikutus on noussut tärkeään rooliin kaupunkisuunnittelussa. Tästä syystä vuorovaikutukseen ja osallistamiseen halutaan löytää alati uusia keinoja ja toimintamalleja. Hyvä vuorovaikutus ja osallistaminen parantavat parhaimmillaan suunnittelun laatua, avoimuutta sekä tiedon kulkua niin asukkaiden, toimijoiden, päättäjien kuin asiantuntijoidenkin välillä.

Porin kaupunkisuunnittelu osallistui viime vuonna SAFAn ja MAL-verkoston 3DYKS-projektiin, jossa pohdittiin digitalisaation tuomia mahdollisuuksia suunnittelulle. Porin case-esimerkissä tarkasteltiin osallistavia ja havainnollistavia vuorovaikutusmenetelmiä Karjarannan Lestikadun suunnittelun tukena. Suunnittelutyössä hyödynnetään niin perinteisiä (lautapelit ja työpajat) kuin digitaalisia vuorovaikutusmenetelmiä, jotka pyritään integroimaan luontevaksi osaksi kaavatyön prosessia.

Kaupunkipelillä uusia oivalluksia

Lestikadun suunnittelutyöhön kehitettiin kaupunkisuunnittelulautapeli, jossa alueen toimijat heittäytyivät omaan rooliin esimerkiksi, kiinteistön omistajana, yrittäjänä tai asukkaana. Kaupunkipeli antaa konkreettisen käsityksen eri osapuolten intresseistä sekä niiden yhteensovittamisen haasteista. Pelin tuloksena ei saada pelkästään hyviä suunnitteluideoita vaan myös arvokasta kokemusta kaupunkipelin toimivuudesta osallistamisen ja suunnitelun välineenä.

Kaupunkipeliä voidaan hyödyntää monin eri tavoin. Sitä voidaan pelata ryhmässä tai sen avulla voidaan kerätä yksittäisiä kehitysideoita. Peliä tullaan käyttämään seuraavan kerran toisessa Porin kehittämiskohteessa eräänlaisena työpajan ideariihenä, johon jokainen voi suunnitella haluamansa näköiset toiminnot.

3D-virtuaalimallinnus suunnittelun ja vuorovaikutuksen välineenä

Digitaalinen murros on johtanut siihen, että yhä useammin kaavasuunnitelmat havainnollistetaan 3D-mallien avulla. 3D-mallien avulla voidaan vaivattomasti tarkastella erilaisia suunnitteluvaihtoehtoja, tunnistaa konflikteja ja ne toimivat hyvänä tukena päätöksenteossa. 3D-malleista voidaan edelleen luoda virtuaalimalleja, jossa virtuaalilasit vievät käyttäjän kolmiulotteiseen virtuaalimaailmaan. Kokemukset Porin Lestikadun 3D-mallinnuksen ja virtuaalimallin soveltuvuudesta kaupunkisuunnittelun vuorovaikutus- ja suunnitteluvälineiksi olivat erittäin positiivisia. 3D-mallinnus ja virtuaalitodellisuus ovat jatkossakin kiinteä osa kaupunkisuunnittelua, jolla saadaan lisättyä ihmisten aktiivisuutta osallistumaan yhteisen kaupungin kehittämiseen. kuvitus

Pääset katsomaan Lestikadun 3D-mallia tästä linkistä (ei toimi Internet Explorer-selaimella)

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehtuurin historia suunnitteluaineena

Iida Kalakoski

Arkkitehtuurin historia suunnitteluaineena

Kirjoittaja on arkkitehtuurin historian yliopisto-opettaja ja SAFAn koulutus- ja tutkimustoimikunnan puheenjohtaja.

Arkkitehtuurin historia ei ole tukiaine vaan kaiken perusta. Jotta voimme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä myös menneisyyttä.

Opetan yhdessä professori Olli-Paavo Koposen kanssa arkkitehtuurin historiaa Tampereen teknillisessä yliopistossa. Pyrimme myös aktiivisesti kehittämään opetustamme ja kurssien sisältöä vastaamaan mm. työelämän tarpeisiin. TTY:llä arkkitehtuurin historia on jo pitkään ollut suunnitteluaine, jossa olemassa oleva ympäristö on lähtökohta rakennetun ympäristön kehittämiselle mm. restauroinnin, korjausrakentamisen ja täydennysrakentamisen keinoin.

kuva blogiin_verkko
Arkkitehtuurin historian peruskurssin opiskelijoita visioimassa kevyenliikenteen siltaa Tammerkosken niskassa sijaitsevaan Pajasaareen syksyllä 2017.

Arkkitehtuurin historia ei ole tukiaine vaan kaiken perusta. Jotta voimme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä myös menneisyyttä. Käytännön opetustyössä toteutamme visiotamme siten, että lähes jokaiseen arkkitehtuurin historian kurssiin liittyy tärkeänä osana suunnittelullinen harjoitustyö. Ensimmäisen vuoden peruskurssilla harjoitustyöt ovat nopeita viikkoharjoituksia, joissa opetellaan tulkitsemaan historiallista ympäristöä oman suunnittelutyön lähtökohtana. Toisella vuosikurssilla laajan pakollisen ammattikurssin harjoitustöiden pääpaino on korjaamisessa, dokumentoinnissa ja arvottamisessa, kun tutustumme perinteiseen suomalaiseen rakennusperintöön esimerkiksi Vanhassa Raumassa.

Neljännellä vuosikurssilla, ja samalla viimeisellä pakollisella arkkitehtuurin historian kurssilla, perehdytään rakennusten uudiskäyttöihin ja täydennysrakentamiseen Vanhaa Raumaa moniulotteisemmassa historiallisessa ympäristössä, jossa opiskelijat haastetaan itse etsimään ja määrittämään ympäristön vahvuuksia ja kehittämään suunnitelmiaan havaintoihin perustuen.

Pakollisten arkkitehtuurin historian kurssien jälkeen opiskelijan tulisi kyetä tulkitsemaan eri-ikäistä rakennettua ympäristöä ja huomioimaan se suunnittelutyön lähtökohtana, oli kyse sitten korjaus-, uudiskäyttö- tai täydennysrakentamistehtävä. Jokaiselta valmistuvalta arkkitehdilta tulisi mielestämme löytyä tällaista ymmärrystä ja herkkyyttä rakennettua ympäristöä kohtaan, sillä tukeutuvathan lähes kaikki suunnittelutehtävämme tavalla tai toisella jo rakennettuun ympäristöön. Valinnaisella jatkokurssilla opiskelijat syventävät perusosaamistaan kehittyäkseen rakennusperinnön asiantuntijoina.

Arkkitehtuurin historia on tärkeää jokaiselle arkkitehdille. Kaikki se, mitä nyt rakennamme saattaa parhaassa tapauksessa muodostua huomisen rakennusperinnöksi. Ja toisaalta se, mikä nyt on muodikasta ja kokeilevaa, ei välttämättä kestä aikaa. Nykyään parjataan mielellään 1960- ja 1970-lukujen riskirakenteita, joita ei kuitenkaan tietoisesti rakennettu sellaisiksi. Vasta myöhemmin nämä kokeelliset rakenneratkaisut ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Tällaisia virhearviointeja tulisi tietenkin pyrkiä välttämään, mutten ole lainkaan varma, onko nykyrakentaminen oikealla tiellä. Historiaa tunteva suunnittelija kuitenkin ymmärtää roolinsa osana rakennetun ympäristön jatkumoa ja pyrkii toimimaan vastuullisesti niin nykyisen kuin tulevankin rakennusperinnön näkökulmasta.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kierikin puolustusrintama pitää!

Elli Maalismaa

Kierikin puolustusrintama pitää!

Suomen tiheimmin asutusta kivikautisesta Kierikistä, joka on myös yksi Suomen Europa Nostra-kohteista, löydettiin mm. kaksi uudentyyppistä hirsiperusteista suurtaloa, joissa asumukset yhdistyivät käytävillä toisiinsa jopa 60-metrisiksi rivitaloiksi.

Olen kotoisin 2000 asukkaan Yli-Iistä, nykyisestä Oulun kaupunginosasta. Lapsuuteni arki ja jännittävimmät asiat tapahtuivat vapaana virtaavan Iijoen ympärillä. Seutukunnan elämä mullistui 1960-luvulla, kun jokeen rakennettiin viisi voimalaitosta. Läksyjen lukua ryyditti ikkunasta näkyvä kaivinkone, joka yötä päivää muotoili Maalismaan voimalaitoksen alakanavan reunapenkkaa. Siinä se sitten oli soralla pari vuosikymmentä.

Voimalaitokset altaineen, kanavineen ja voimalinjoineen ovat muuttaneet rajusti kylien rakennetta ja jokivarren maisemia. Kaivaminen Yli-Iissä jatkuu edelleen, mutta ihan eri syystä ja huomattavasti pienemmillä työkaluilla. Kivikautinen menneisyytemme nousee ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset merkit Iijoen alajuoksun kivikautisesta asutuksesta nousivat esille Pahkakosken voimalaitostyömaalla 1960-luvun alulla. Kaivauksissa löytyi Kierikkisaaren kauppapaikka ja vuosille 5300 – 4100 ennen ajanlaskumme alkua ajoittuvaa keramiikkaa. Yli-Ii nousi kertaheitolla Suomen arkeologiselle kartalle. Veljeni leveili muuallakin kuin kotona: ”Sanokaapas nyt, missä se kulttuurin kehto on!”

Arkeologit törmäsivät lähes sattumalta muinaisjäännösalueeseen 1990-luvun alulla. Läheiseltä suolta taas paikannettiin 35 hehtaaria täynnä 5000 vuotta vanhaa veistettyä puuta ja kivikautisia kalastusvälineitä. Siitä alkoivat Kierikin vuosittaiset arkeologiset kaivaukset.

Museo kuin Pohjanmaan puukirkko

Pieni kunta pisti tiede- ja museoprojektin liikkeelle vuonna 1996. Valtion ja EU:n tukeakin tuli, mutta kunta oli oman osuutensa kanssa kovilla. Muistan, miten hanke kuumensi tunteita ja ihmisiä luokiteltiin Kierikin kannattajiin ja vastustajiin. Olin otettu, kun kunta järjesti museosta arkkitehtuurikilpailun.

Professori Reijo Jallinoja suunnitteli upean Pohjoismaiden suurimman hirsirakennuksen, joka vihittiin vuonna 2001. Korkean auditorion ympärille sijoittuu Suomen ainoa kivikauteen keskittyvä näyttely ja ravintola kokoustiloineen. Kokonaisuuteen kuuluu myös pienen lammen ympärille rakennettu hotelli.

Ulkomuseoalueen kivikautisessa suurkylässä vierähtää useampikin tunti. Sieltä löytyy tekemisen iloa ja kivoja kokemuksia. Nokkapannukahvit tutkimukseen perustuvassa rivitaloennallistuksessa on yksi sellainen.

Kierikkikeskuksen arvostus näkyi palkintoina: Pohjois-Suomen rakennusteko 2001, Vuoden 2002 puupalkinto, Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinto ainutlaatuisesta kivikautta esittelevästä ulkomuseosta vuonna 2002 ja Rakennustaiteen valtionpalkinto professori Reijo Jallinojalle vuonna 2005.

Museo kauppatavaraa?

Joulun alla sanomalehti tarjosi pahan. Oulun sivistys- ja kulttuuritoimen palveluverkkoselvityksessä 2018 esitettiin Kierikkikeskuksen museorakennuksen myyntiä, mikä tarkoitti toiminnan alasajoa. Kulttuurin vastaisuudeltahan se vaikutti.

Samaan aikaan Oulun kaupunki aikoo hakea vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Tavoitteena on parantaa kaupungin vetovoimaa ja kaupunkikehitystä. Kivikautinen kylä ei kuulunut niihin, vaikka kansainväliset kontaktit olivat valmiina.

Yli-iiläiset olivat tosi loukkaantuneita. Kierikistä oli tullut yhteinen ylpeyden aihe, joka nosti asukkaiden itsetuntoa ja paikkakunnan identiteettiä. Asia oli minullekin läheinen, koska kotini lähikankailta löytyy tutkimattomia muinaisjäännöksiä ja valtava kivirakka.

Miksi Suomen ainoa kivikautta esittelevä museo pitää myydä, vaikka toiminta pyörii taloudellisesti omillaan? Sitä kysyi moni muukin. Lehdistökohu oli melkoinen, kun hankkeen vastustajat kävivät tositoimiin. Eikä turhaan. Päättäjien oli pakko perääntyä.

Sivistys- ja kulttuurilautakunta lupasi säilyttää Kierikin museorakennuksen kokoelmineen. Kaupunginvaltuuston linjauksen mukaan ”Kierikkiä kehitetään voimakkaasti ja tunnistetaan sen mahdollisuus nousta ainutlaatuiseksi markkinointivetonaulaksi”.

Toivottavasti näin myös tehdään. Vaaran paikkoja voi tulla, sillä sivistys- ja kulttuuritoimen rakenteellinen säästötavoite on kova. Arvokkainta kummallisessa tapahtumasarjassa kuitenkin oli, että Kierikillä on vahva tukijoukko ja että kulttuuriympäristöjemme arvo ymmärretään. Kuka tietää, vaikka Kierikkikeskus on jonain päivänä maailman kulttuuriperintökohde!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Digitalisaatio kaava- ja rakennussuunnittelun raja-aitoja kaatamaan

Sarita Humppi

Digitalisaatio kaava- ja rakennussuunnittelun raja-aitoja kaatamaan

Kirjoittaja on Jyväskylän kaupungin kaavoituksessa toimiva erikoissuunnittelija, joka tarkastelee arkkitehtuurin maailmaa maantieteilijän silmin.

Olisiko tietokoneavusteisista erillisistä suunnitteluympäristöistä mahdollisuus päästää työskentelytapaan, joka toimii todellista maailmaa jäljentävässä digitaalisessa ympäristössä?

Kaupunkisuunnittelun digitalisaatio etenee harppauksin. Tulevaisuuden kuvia on tarkasteltu ruudulta näkyvän 3D-mallin avulla jo useamman vuoden ajan.  Lisättyä todellisuutta ja virtuaalitodellisuutta esittävät lasit ovat parhaillaan tulossa esimerkiksi kaavoituksen asukastilaisuuksiin. Maallikolle tietomallit, rajapinnat ja muu ammattisanasto menevät nopeasti yli ymmärryksen. Vaikka tuntuuhan se hienolta seisoa kadulla katsellen rakennusta, jota ei vielä ole.

Suunnittelutyö on muuttunut yhä vahvemmin tietokoneavusteiseksi työksi. Digitalisaation mahdollisuudet eivät kuitenkaan piile siinä, mitä se tuo lisää nykyiseen suunnittelutyöhön. Tekniikka ja tietokoneet tarjoavat ratkaisuja ja mahdollisuuksia. Samalla pitäisi kuitenkin olla kirkkaana mielessä, mitä näillä ratkaisuilla halutaan saavuttaa. Enemmän tulisi pohtia sitä, millä tavalla suunnittelun tulee muuttua.

Jyväskylän kaupunki oli viime vuonna mukana SAFAn ja MAL-verkoston yhteisprojektissa 3DYKS. Hankkeessa visioitiin arkkitehtien näkökulmasta, mitä digitalisaatio tarjoaa hyvälle suunnittelutyölle. Jyväskylän esimerkissä pohdittiin kaavasuunnittelun ja rakennussuunnittelun yhtymäkohtia ja suunnitteluun liittyvän tiedon siirtymistä.

Kaupunkisuunnittelua ja arkkitehtuuria tehdään elämälle ja ihmisille. Nykytilanteessa suunnittelu tapahtuu kuitenkin muussa ympäristössä. Kaavoittaja joutuu litistämään kaupunkisuunnitelman paperiselle kaavakartalle ja yksittäisiin määräyksiin. Rakennussuunnittelija jatkaa työtä toisessa tietokoneavusteisessa ympäristössä ja yrittää tulkita litistetyn suunnitelman sisään kirjatut tavoitteet.

Pahimmassa tapauksessa tieto ei kulje näiden suunnittelutöiden välillä. Samalla hyvää kaupunki- ja asumisympäristöä luovat tavoitteet jäävät toteutumatta. Vika ei ole suunnittelijoissa vaan suunnittelujärjestelmässä ja siihen liittyvissä käytännöissä.

Olisiko tietokoneavusteisista erillisistä suunnitteluympäristöistä mahdollisuus päästää työskentelytapaan, joka toimii todellista maailmaa jäljentävässä digitaalisessa ympäristössä? Sisältäisikö se samalla suunnitteluun liittyvän tiedon ja tavoitteet sekä itse suunnittelualueesta ja sen ympäristöstä? Etenisivätkö kaava- ja rakennussuunnittelu saumattomasti uudessa suunnitteluprosessissa?

Kaiken hyödyn ottaminen irti digitalisaatiosta vaatii kovaa työtä. Jyväskylässä 3DYKS-projektin tiimoilta pidetyt työpajat osoittivat, että kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden luomisessa tulee olla mukana niin kaava- kuin rakennussuunnittelu. Suunnitteluprosessi tulee ottaa mukaan kokonaisuutena eikä erillisinä osina.

Mikä sitten olisi kovan työn palkintona? Suunnitteluun kytkeytyvä tieto, tavoitteet ja arvot eivät häviäisi kaavasuunnittelijan ja rakennussuunnittelijan välillä.  Suunnittelusta tulisi myös entistä avoimempaa asukkaiden suuntaan.

Lisää kaupunkisuunnittelun digitalisaatiosta voi lukea täällä

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Rakennustaide ja kuvataide

Maarit Kaipiainen

Rakennustaide ja kuvataide

Kirjoittaja on Turussa asuva arkkitehti ja yhdistysaktiivi.

Onko rakennuskohteen rakennuttajan tai käyttäjän asia haluta rakennuksen ulko- tai sisätiloihin taidetta, tai olla haluamatta? Rakennuksen suunnittelijan asia? Kuvataiteilijan asia? Yhteiskunnan asia?

Turun Sibelius-museossa käytiin helmikuun alussa vilkasta keskustelua rakennustaiteen ja kuvataiteen suhteesta. Kyseessä oli vuotuinen Bryggman-seminaari, jossa aihetta tarkastelivat taiteen tutkija, rakennussuunnittelija, valtion kiinteistöjen ja taidepolitiikan edustaja, kaksi kuvataiteilijaa sekä Bryggman-säätiön asiamies. Onko rakennuskohteen rakennuttajan tai käyttäjän asia haluta rakennuksen ulko- tai sisätiloihin taidetta, tai olla haluamatta? Rakennuksen suunnittelijan asia? Kuvataiteilijan asia? Yhteiskunnan asia?

Aarhusin arkkitehtikoulun professori Ruth Baumeister esitteli tanskalaisen kuvataiteilijan Asger Jornin suhdetta arkkitehtuuriin. Jorn oli nuoruudessaan vaikuttunut Le Corbusierin kaksoisroolista arkkitehtina ja kuvataiteilijana ja pyrki ottamaan tiloja haltuun suurimuotoisella, julistemaisella ilmaisullaan. Myöhemmin Jorn kiinnostui pintojen ”ylikirjoittamisesta” – hän halusi taiteilijan jäljen kaikkiin pintoihin tavalla, jota 1900-luvun arkkitehtuurissa ei ollut nähty sitten jugendkauden. Ei ehkä yllätä, että tämä jälkimmäinen lähestymistapa ei juuri saavuttanut arkkitehtien suosiota. Jorn oli taiteilijaryhmä Cobran jäsen.

ALA-arkkitehtien Juho Grönholm pohdiskeli omassa esityksessään muutamien toimiston suunnittelemien kohteiden taideohjelmien merkitystä. Kristiansandin oopperatalon tilaajalla oli tavoitteena mittava taidekokonaisuus, joka tilattiin norjalaisilta taiteilijoilta. Seminaariyleisön näkökulmasta vaikutti siltä, että taide kytkeytyy rakennuksen eri sisätiloihin kiinnostavalla ja vierailuun houkuttelevalla tavalla. Rakenteilla olevan Helsingin keskuskirjaston taidehankinnat jäivät vielä salaisuudeksi. Grönholm piti outona ajatusta, että minkään kohteen tiloja pitäisi suunnitella uudelleen mahdollisen taidehankinnan takia. Arkkitehtuuri arkkitehtuurina ja taide taiteena.

Senaatti-kiinteistöjen arkkitehti Jari Auer esitteli työnantajansa taidepolitiikkaa. Valtion kiinteistöjä omistavaa organisaatiota koskee prosenttitaiteen tavoite. Koska omistajan on tarkoitus pitää kiinteistöt kiinnostavina potentiaalisia vuokralaisia ajatellen, omistaja pohtii taidehankintoja mahdollisen lisäarvon ja houkuttelevuuden näkökulmasta. Auttaako vuokralaisen löytämistä se, että rakennuksessa on oma taideohjelma? Vai onko ensisijaisesti kyse muista tekijöistä? Auer toimii parhaillaan myös Valtion taideteostoimikunnan puheenjohtajana ja saa siten pohtia rakennustaiteen ja kuvataiteen suhdetta koko maan laajuisesti.

Kuvataiteilija Leena Saarto kertoi turkulaisen taiteilijayhdistyksen Arten projektista Turun lääninvankilassa kesällä 2015. Taiteilijaryhmä sai yllätyksekseen vapaat kädet tyhjilleen jääneen punatiilirakennuksen täyttämiseen taideideoilla muutamaksi viikoksi. Hyvin erityinen miljöö, jossa oli yli sadan vuoden käytön jäljet, inspiroi taiteilijoita ja innosti kävijöitä niin, että jono kiersi tiilimuuria. Valtio pystyy siis tukemaan myös ex tempore -taidehankkeita, kun kaikki menee ns. nappiin. Toissa vuonna yksityiselle kiinteistöyritykselle myyty rakennus odottaa edelleen uudiskäyttöä.

Kuvataiteilija Aarne Jämsä sai kutsukilpailun kautta tehtäväkseen Kehäradan taidehankkeen lentoasemalla. Kyseessä on mittava teos juna-asemahallin molemmilla sivuilla. Jämsä kuvaili värikkäästi teoksen ”Helman heilahdus” piirustustyötä, johon liittyi sopivien tekstiilien etsintä kirpputoreilta. Jollakin kirpputorilla häntä oli arveltu transvestiitiksi. Kuvien piirtäminen oli vain osa tehtävää. Piirroksista suurennetut ja tulostetut paneelit piti saada kuljetetuksi tilaan ja turvallisesti kiinni louhitun hallin seiniin. Jämsän esitys antoi havainnollisen mielikuvan siitä monivaiheisuudesta, johon poikkeuksellisen suuren teoksen tekeminen johtaa.

Bryggman-säätiön asiamies Mikko Laaksonen kertoi seminaarin lopuksi Erik Bryggmanin kuvataideopinnoista lukioaikana sekä Bryggmanin ystävä- ja tuttavapiiriin kuuluneista taiteilijoista. Bryggmanin omiin töihin kuuluu joukko muistomerkkejä, jotka sijoittuvat arkkitehtuurin ja taiteen välimaastoon. Useimmat liittyvät sankarihautasuunnitelmiin. Kaksi muistomerkkiä sijaitsee Helsingissä: ”Veljeshauta” (Elias Ilkan kanssa) Vanhan kirkon puistossa sekä Maamme-laulun muistomerkki Kumpulassa.

Woldemar Baeckmanin suunnittelema Sibelius-museo täyttää 50 vuotta. Taidokasta betoniarkkitehtuuria kannattaa käydä tarkastelemassa. Museossa on esillä rakennuksen historiaan liittyvää aineistoa ensi loppiaiseen asti. Näyttelyssä voi äänestää siitä, onko kyseessä kamala laatikko vai ihana betonitalo.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail