Naisten palkat laahaavat jäljessä

Hanna Huotari

Naisten palkat laahaavat jäljessä

Kirjoittaja on TEKin arkkitehtien työmarkkina-asioista vastaava asiamies.

Työnantajalla on juridinen velvollisuus laatia palkkausta ja muita työsuhteen ehtoja koskeva tasa-arvosuunnitelma, jos henkilöstön määrä on vähintään 30 työntekijää. Tällöin tehdään myös palkkakartoitus.

Naisten euron suuruudesta ja tasa-arvoisesta työelämästä puhutaan paljon. Se puhutti myös arkkitehtejä TEKin arkkitehtiraadin vuosikokouksessa maaliskuussa. Kokouksessa ihmeteltiin tuoreen työmarkkinatutkimuksen tuloksia, jotka osoittivat, että naisten palkat laahaavat jäljessä verrattuna miehiin arkkitehtisuunnittelualalla. Osallistujat olivat hämmentyneitä, koska alaa pidetään osaamisvetoisena ja sukupuolineutraalina.

Työmarkkinatutkimuksen mukaan arkkitehtien mediaanipalkka oli 4 202 euroa kuukaudessa lokakuussa 2016. Palkka on noussut edellisestä vuodesta 2 prosenttia, keskiarvopalkka 0,4 prosenttia. Naisten mediaanipalkka oli 4 000 euroa ja miesten 4 500 euroa kuukaudessa. Naisten palkat olivat miesten palkkoja pienemmät lähes kaikissa ikäryhmissä ja toimiasemissa.

Mistä tämä johtuu? Perinteisiä selityksiä asialle löytyy. Naiset ovat kuulemma ujompia pyytämään palkkaa. Tämä ei näyttäisi pitävän paikkaansa siinä vaiheessa, kun työura alkaa. Naisten palkat kohoavat ikäryhmässä 30-34 jopa jonkin verran miesten palkkojen yläpuolelle. 35-39 ikäryhmässä palkkaero on vielä pieni, joskin jo kääntynyt toisin päin.

Iskeekö ujous vasta siinä vaiheessa, kun kokemusta on karttunut ja osaaminen kasvaa? En usko. Perheen perustaminen ja perhevapaat lienevät yksi syy, miksi naisten palkat tipahtavat heti seuraavassa ikäryhmässä. Naiset pitävät edelleen suurimman osan perhevapaista. Palattuaan takaisin työelämään naisten palkat eivät myöskään kehity vastaavaan tahtiin. 40-44 vuotiaana nainen on uransa huipulla palkallisesti, mutta tällöin palkkaero suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen on jo parisataa euroa kuukaudessa. Tämän jälkeen naisten palkkakehitys pysähtyy. Vanheneva arkkitehtinainen ei tutkimustulosten valossa ole työmarkkinoiden lemmikki: palkka jumittelee samalla tasolla eläkeikään saakka, jopa hieman laskee.

Johtuvatko palkkaerot väitteestä, että miehet johtavat ja naiset asiantunteilevat? Ei pidä paikkaansa: niin asiantuntijoissa, keskijohdossa kuin johdossakin naisten ja miesten välinen palkkaero näkyy selkeästi. Johtajanaisen mediaanipalkka on parisataa euroa pienempi kuin mieskollegan. Asiantuntijatehtävissä palkkaero on vielä suurempi.

Velvollisuus puuttua epäkohtaan on niin työntekijöillä kuin -antajilla. Omaa työtä tulee arvostaa, eikä harmaata palkkapolitiikkaa pidä hyväksyä. Työnantajan etu on, että panostetaan läpinäkyviin rakenteisiin – parhaita ammattilaisiahan työhön halutaan. Työnantajalla on juridinen velvollisuus laatia palkkausta ja muita työsuhteen ehtoja koskeva tasa-arvosuunnitelma, jos henkilöstön määrä on vähintään 30 työntekijää. Tällöin tehdään myös palkkakartoitus. Kartoitus tuo esiin naisten ja miesten palkat eri vaativuustasoilla sekä mahdolliset palkkaerojen syyt. Pienemmät yritykset ovat velvollisia noudattamaan tasa-arvolakia, vaikka niiden ei suunnitelmaa tarvitse laatiakaan. Perusteeton palkkaero samaa tehtävää tekevän naisen ja miehen välillä on kiellettyä syrjintää ja asia tulee korjata.

Mikäli henkilöstön edustajien määrä (työsuojeluvaltuutetut, luottamusmiehet- ja valtuutetut) alalla kasvaa, palkkaeroihin pystytään puuttumaan paremmin. Edustajien tehtäviin kuuluu omalta osaltaan huolehtia, että suunnitelmat tehdään asianmukaisesti ja tasa-arvo toteutuu työpaikalla. Muutokset eivät tapahdu tyhjiössä ja itsekseen. Läpivienti vaatii aina ponnistelua. Ajan kypsymistä on turhaa jäädä odottelemaan, varsinkaan tässä asiassa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Piirtämisen ulottuvuuksia

Liisa Kanerva

Piirtämisen ulottuvuuksia

Kirjoittaja on arkkitehti ja kuvataiteilija, TkT ja arkkitehtuurin historian dosentti Aalto yliopistossa.

Italialaiskaupungin äänet ja muut aistimukset olivat tallentuneet piirustuksiini. Niitä maistellessani oivalsin, että keskiajan tunnelma piili kaupungin infrastruktuurissa: kapeissa kivikaduissa, muureissa ja suihkukaivoissa. Kaupungin peruselementit olivat kivi ja vesi kuten keskiajallakin.

Työskentelen arkkitehtuurin ja kuvataiteen rajapinnalla toisinaan arkkitehtina, toisinaan kuvataiteilijana, parhaimmillaan kuitenkin sekoituksena kumpaakin. Kaikissa rooleissani käytän tietotekniikkaa tarpeen mukaan, mutta mieluiten suunnittelen ja havainnoin piirtämällä kynällä paperille.

Piirtäminen on aivan omanlaisensa havainnointitapahtuma. Se vaatii keskittymistä ja aikaa. Piirtäessäni katseeni liikkuu, tarkentuu joihinkin kohtiin ja ohittaa jotkut muut. Ajatukseni liikkuu, vertailee, tekee huomioita. Usein liikun itsekin ja yhdistän samaan piirrokseen useita näkökulmia. Tällä erää piirrän kuvataiteilija/arkkitehti/tutkija- työryhmän jäsenenä. Ryhmä tutkii erään italialaiskaupungin historiallista keskustaa ja luo taiteen keinoin näyttelyn: ”Miltä keskiaika näyttää nyt”.

Tavoitteeni oli alusta asti kaupungin keskiaikaväritteisen tunnelman siirtäminen näyttelytilaan. Lähdin ensimmäiselle materiaalinkeruumatkalle ilman taustatutkimuksia, koska arvelin niiden häiritsevän tunnelman tavoittamista. Perillä kuljin turistin tavoin kaupunkia ihmetellen. Kun käsitykseni kaupungin rakenteesta selkiytyi, kaivoin esiin kynän ja luonnoskirjan ja ryhdyin piirtämään.

Aluksi piirsin vain varjoja hahmottaakseni rakennusmassojen perusmuodot, kuten muurit, korkeat nelikulmaiset tornit ja erilaiset holvit. Sitten löysin rakennuksia, joita halusin tarkastella pitempään. Niitä piirtäessä aikakerrostumat alkoivat erottua. Taloja oli vuosisatojen kuluessa korjattu, fasadeja muokattu muodinmukaisiksi, ja tiloja tehty käyttöön sopivimmiksi. Joitakin rakennuksia oli restauroitu ja toisia rakennettu kokonaan uudestaan keskiaikaiseen asuun. Aidosta ja alkuperäisestä keskiaikaisista arkkitehtuurista löytyi lopulta korjausten, muutosten ja restaurointien seasta vain fragmentteja: ikkunan kehyksiä, portaaleja, pylväitä ja kapiteeleja.

Tietenkin elävässä kaupungissa rakennuksia korjataan ja kuluneita osia vaihdetaan uusiin. Olin kuitenkin vähän pettynyt, ja kaupungin keskiaikainen tunnelma oli mielessäni huvennut melko ohueksi.

Kun myöhemmin Suomessa selasin luonnoskirjojani, mieleeni palautuivat piirtämistilanteet. Muistin miten istuin palellen pienen kirkon kylmällä kiviportaalla ja tutkin aukion toisella puolella kohoavaa rakennusta. Aamun kylmyys katosi vähitellen, ja varjot hälvenivät. Lehtiöön syntyi kuva toisensa jälkeen. Kyyhkyset kujersivat katoilla. Ohikulkijoita oli harvakseen. Muistin askelten äänen ja koiranulkoiluttajan, joka pysähtyi juttelemaan. Muistin keskipäivän kuumuuden, suihkukaivon virkistävän veden, ja sen, miten aamuin ja illoin autojonot täyttivät kapeat kadut.

Italialaiskaupungin äänet ja muut aistimukset olivat tallentuneet piirustuksiini. Niitä maistellessani oivalsin, että keskiajan tunnelma piili kaupungin infrastruktuurissa: kapeissa kivikaduissa, muureissa ja suihkukaivoissa. Kaupungin peruselementit olivat kivi ja vesi kuten keskiajallakin. Rakennukset oli muurattu kivistä. Kaupunkia ympäröi vanha kivimuuri, ja sitä halkoivat kapeat kivetyt kadut. Pienillä aukioilla vesi pulppusi yhä keskiajalta peräisin olevissa suihkukaivoissa.

Seuraavalle matkalle otin mukaan äänityslaitteet. Sain tallennettua kivikaupungin kaiut, suihkukaivojen solinan sekä kyyhkysten ääntelyn. Otin mukaan autojen hurinankin, koska se on olennainen osa keskiaikaisen kaupungin nykyisyyttä. Näyttelyssä piirustukseni ovat esillä niin, että niihin liittyvä äänimaisema on muidenkin kuin itseni kuultavissa.

 

P.S. Työryhmän muut jäsenet ovat kuvataiteilija Kaisu Koivisto ja arkkitehti/kuvataiteilija sekä arkkitehtuurin tutkija Anu Koponen. Näyttely avataan elokuussa Turussa Aboa Vetus & Ars Novan Omatilassa, ja joulukuussa Villa Lanten loggiassa Roomassa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Pysäköinti – mahdolliset ja mahdottomat tulevaisuudet

Vesa Ijäs

Pysäköinti – mahdolliset ja mahdottomat tulevaisuudet

Kirjoittaja on arkkitehti, joka toimii Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksessa (ARA) kehittämisjohtajana. ARA myöntää asumiseen ja rakentamiseen liittyviä avustuksia, tukia ja takauksia sekä kehittää ja uudistaa laadukasta ja kohtuuhintaista asumista.

Keskimäärin 40 000 € arvoisella rakenteellisella autopaikalla on keskimäärin 11,5 vuotias harmaa Toyota, Volkswagen tai Volvo, jonka keskimääräinen autokaupan myyntihinta on noin 4 000 €. Vuorokausitasolla autopaikat ovat kuitenkin keskimäärin tyhjillään.

Suomen Epätieteellinen Seura esittelee verkkosivuillaan kaamoslampun, jolla kesäyön valoisuudesta kärsivät saavat helpotusta oloonsa. Keksintö on mustaksi maalattu hehkulamppu. Thomas Edison sai patentin vuonna 1880 hehkulampulle, jonka tarkoituksena oli tuottaa valoa ”pimeydestä kärsiville”.

Kaamos- tai hehkulamppu, valo ja varjo, tulevat väistämättä mieleen, kun tarkastelee maankäytön, liikenteen ja asumisen sopimuksia (MAL vuosille 2016-2019)”, jotka valtio solmi suurimpien kaupunkiseutujen kanssa. Sopimuksilla tuetaan kaupunkiseudun kuntien sekä kuntien ja valtion yhteistyötä yhdyskuntarakenteen ohjauksessa sekä maankäytön, asumisen ja liikenteen yhteensovittamisessa (YM).”

Pääkaupunkiseudulla on tavoitteena kehittää joukkoliikenteeseen tukeutuvia uusia asuinalueita. ARA myöntää hakemuksesta MAL-sopimuksen piirissä oleville kaupungeille ja kunnille avustuksia infran rakentamiseen sekä vuokra-asuntotuotantoon. Valtion panostus on merkittävä. Vuonna 2019 Helsingin seudulla asuntotuotannon tavoite on 16 500 asuntoa. Kerrosalana tämä tarkoittaa keskimäärin noin 1,1 milj. kem2/ vuosi. Tästä määrästä kohtuuhintaisina ARAn vuokra-asuntoina toteutetaan PKS-kunnissa 30% (Helsinki, Espoo, Vantaa).

Kaamoslamppu syttyy kaksoisinvestointien vuoksi. Valtio antaa rahaa esimerkiksi kehäradan toteuttamiseen ja joukkoliikenteen kehittämiseen samalla, kun kunnat kaavoittavat yksityisautoiluun perustuvia asuinalueita. Kaksoisinvestointi realisoituu rakenteellisen pysäköinnin toteuttamisena. Keskimääräinen rakenteellisen pysäköintipaikan arvonlisäverollinen hinta PKS-seudulla on ARA-kohteissa noin 40 000€/autopaikka. Kaavoihin sisällytetyt rakenteelliset pysäköintipaikkavaatimukset ovatkin ARAn näkökulmasta katsottuna hankalia. Kohtuuhintaisessa asuntorakentamisessa rahoitus pitäisi käyttää pysäköintipaikkojen rakentamisen sijasta asuntoihin. Pysäköintipaikat rahoitetaan ja aikanaan korjataan valtion tuella.

Pysäköinti

Vuoden 2016 lopussa koko maassa liikennekäytössä olevia henkilöautoja oli 2 652 765 (Tilastokeskus). Näiden henkilöautojen keski-ikä oli 11,5 vuotta (Trafi). Liikenteessä joka kolmas vastaantuleva henkilöauto on joko Toyota, Volkswagen tai Volvo, yleisimmän auton värin ollessa harmaa (Tuulilasi 2015).

Voidaan siis todeta, että keskimäärin 40 000€ arvoisella rakenteellisella autopaikalla on keskimäärin 11,5 vuotias harmaa Toyota, Volkswagen tai Volvo, jonka keskimääräinen autokaupan myyntihinta on noin 4 000€. Vuorokausitasolla autopaikat ovat kuitenkin keskimäärin tyhjillään. Näiden tietojen ”valossa” pitäisi kaamoslampun sijasta edes jossain syttyä Edisonin lamppu.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Nuoret arkkitehtiyrittäjät haastattelussa

Nuoret arkkitehtiyrittäjät haastattelussa

video by Aino Salmi

Nuorten toimistojen vetäjät kertovat, mikä toimiston pyörittämisessä motivoi ja miltä arkkitehtiyrittäjän tulevaisuus näyttää? Entä minkälaista toimintaa Hesa-SAFA tarjoaa jäsenilleen SAFA 125 -juhlavuonna?

SAFA 125 juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuussa videoblogia ajankohtaisista henkilöistä, tapahtumista ja ilmiöistä arkkitehtuurin saralla. Tällä kertaa pääsemme seuraamaan osastotoimintaa parhaimmillaan: Hesa-SAFAn Uudet toimistot -tapahtumassa valmistauduttiin tilaajien kohtaamiseen pitchauskoulutuksella. Toimistojen vetäjät kertoivat, mikä toimiston pyörittämisessä motivoi ja miltä arkkitehtiyrittäjän tulevaisuus näyttää? Entä minkälaista toimintaa Hesa-SAFA tarjoaa jäsenilleen SAFA 125 -juhlavuonna?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kuka on oikea arkkitehti?

Aaro Artto

Kuka on oikea arkkitehti?

Kirjoittaja toimii osakkaana Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka -toimistossa.

Arkkitehdin titteli tuntuu olevan halutumpi kuin koskaan, vaikka ammattitaitoisetkin suunnitelmat herättävät usein kovaa kritiikkiä somessa ja perinteisessä mediassa.

Mustiin vaatteisiin tai Marimekkoon pukeutunut arkkitehti näyttää kadonneen jonnekin. Tilalle on tullut leegio mitä erilaisimpia ihmisiä, joiden ammattikuva on monipuolistunut, sirpaloitunut ja kehittynyt sellaiseksi, ettei yhteistä identiteettiä ole enää helppo määritellä. Arkkitehteja ja -tehtejä vilisee mediassa mitä oudoimmissa yhteyksissä.
Sote-arkkitehti, IT-arkkitehti, järjestelmäarkkitehti, web-arkkitehti…
Kaiken aikaa lisääntyvät ammattinimikkeet, joihin liittyy arkkitehdin titteli, vaikka tehtävät eivät liittyisikään rakentamiseen. Arkkitehti on vakiintunut yleiskielessä kuvaamaan monen asian tai järjestelmän suunnittelijaa tai alullepanijaa. Uutena ilmiönä ovat vielä ihmiset, jotka ovat ryhtyneet arkkitehdeiksi tai kaupunkisuunnittelijoiksi harrastuspohjalta – jos ei muuten niin jatkuvasti laajenevassa virtuaalimaailmassa.

corb-on-the-bill-2[1]
Le Corbusier 10 Sveitsin frangin setelissä
Corbukaan ei ollut arkkitehti
Arkkitehdin ammatti on ikivanha, vaikka alkujaan sitä tointa hoideltiinkin usein sivutoimisesti. Imhotepin (2600-luku eaa.) kerrotaan olleen eri jumaluuksien ylipappi sekä visiiri ja kaiken lisäksi vielä lääkäri ja insinööri muinaisessa Egyptissä. Hagia Sofian suunnittelija Isidoros Miletoslainen oli tiedemies ja matemaatikko, gotiikan luoja apotti Suger (1081 –1151) oli valtiomies ja historioitsija. Renessanssin mestariarkkitehdit Leonardo da Vinci ( 1452-1519) ja Michelangelo Buonnaroti (1475-1564), olivat moniosaajia, joille rakennusten suunnittelu oli vain yksi keino hankkia toimeentulonsa. Yksi kuuluisimmista barokin arkkitehdeista Balthasar Neumann (1687 –1753) oli alkujaan tykistöinsinööri.
Modernin ajan kuuluisin ja vaikutusvaltaisin arkkitehti Charles-Édouard Jeanneret-Gris l. Le Corbusier (1887–1965), toimi suunnittelijana koristemaalarin koulutuksella. Arkkitehtuurimaailman arvostetuimman Pritzker-palkinnon pokannut Tadao Andôkin (1941-) on itseoppinut arkkitehti. Arkkitehdeiksi ryhtyneet elokuvatähti Brad Pitt ja poppari Lauri Ylönen eivät ole huonossa seurassa.

50_DM_1996
Balthasar Neumann 50 Saksan markan setelissä.

Kaikki haluavat arkkitehdiksi
Arkkitehdin titteli tuntuu olevan halutumpi kuin koskaan, vaikka ammattitaitoisetkin suunnitelmat herättävät usein kovaa kritiikkiä somessa ja perinteisessä mediassa. Facebook-ryhmissä suunnitellaan kaupunkeja uusiksi tai vähintäänkin kerrotaan tiukkaan sävyyn ammattilaisille, miten kaupunkeja täytyy kaavoittaa ja rakennuksia suunnitella. Arkkitehtien suunnitelmat ovat milloin tylsiä, milloin liian värikkäitä. Rakennukset ovat joko liian korkeita tai matalia – yleensä toki vain huonosti suunniteltuja homeisia laatikoita, jos kommentteja on uskominen. Mikään suunnitelma ei voi tietenkään miellyttää kaikkia.
Arkkitehdin sirpaloituva ammattikuva
Medioiden tuputtama käsitys arkkitehdin roolista tuntuu vieraalta ja vanhanaikaiselta. Arkkitehdin ammattikuva on niin moninainen, ettei ole ihme, jos suurelle yleisölle jää epäselväksi mitä arkkitehdit tekevät. Arkkitehdin yliopistotasoinen koulutuskin on vain pohjana työuran kestävälle oppimiselle ja jatkokoulutukselle, joka pätevöittää ja valmistaa tekijänsä mitä erilaisimpiin tehtäviin.
Yllättävän suuri osa arkkitehdin tutkinnon suorittaneista päätyy tutkijoiksi, toimittajiksi, opettajiksi, rakennuttajiksi, vuorovaikutusasiantuntijoiksi, graafisiksi suunnittelijoiksi, lavastajiksi, tietomallintajiksi, rakennusvalvojiksi… On paljon ammatteja, joissa tarvitaan arkkitehdin asiantuntemusta. Erikoistuminen ja ammattikuvan sirpaloituminen jatkuvat rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelussa. Erilaiset suunnittelutehtävät ja -vaiheet jakaantuvat eri tekijöille ja suunnittelutoimistoille. Jatkuvasti kehittyvä tietotekniikka ja ohjelmistot merkitsevät todennäköisesti dramaattisia muutoksia tulevaisuudessa arkkitehdin ammattiin. Korvaako keinoäly lopulta arkkitehditkin?
Kenellä on oikeus käyttää arkkitehdin titteliä?
Keskustelu siitä, kenellä on oikeus käyttää arkkitehdin titteliä, on pahasti myöhässä. Silti ilman asianmukaista pätevyyttä esiintyvien arkkitehtien toimintaan on syytä reagoida viimeistään silloin kun ammattikunnan maine on kyseessä. Otsikoihin päätynyt lahjuksilla toimeksiantonsa hankkiva ”arkkitehtitoimisto” ei ole hyvää mainosta ammattikunnalle.
Suunnittelijarekisterit ovat tärkeitä arkkitehtisuunnittelijan pätevyyden tarkistamiseksi. Arkkitehdin työn arvostus riippuu kuitenkin lopulta vain osaamisesta eikä titteleistä tai vaikeasti määriteltävästä pätevyydestä.
Kehittyvä ammattitaito ja osaaminen varmistavat sen, että arkkitehtien osaamista tarvitaan nopeasti muuttuvassa maailmassa. Itseoppinut arkkitehti Lauri Ylönenkin näyttää tarvinneen oikean arkkitehdin apua visioidensa toteuttamiseen.

 

 

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kaupunki hyvässä ja pahassa

Ari Hynynen

Kaupunki hyvässä ja pahassa

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

…meillä on idealistinen kuva ihmisestä, joka kaihtaa labyrintteja, epäkäytännöllisyyttä ja vaaran paikkoja. Mutta kaupungeissa asuu kuitenkin oikeita ihmisiä tunteineen ja elämäntarinoineen, jotka ovat kaukana ideaaleista.

Monen muun kirjallisuudenystävän tapaan olen jäänyt koukkuun Elena Ferranten romaanisarjaan. Ferrante on salanimellä kirjoittava italialainen kirjailija, jonka romaanit sijoittuvat hänen syntymäkaupunkiinsa Napoliin. Kaupunki näyttelee romaanissa niin keskeistä roolia, että tapahtumia ei voi kuvitella minnekään muualle.

Romaanisarjan kahdella päähenkilöllä, Lenalla ja Lilalla, on voimakas viha-rakkaus –suhde omaan kotikaupunkiinsa, jota hallitsevat väkivaltaiset miehet, sosiaalinen epätasa-arvo, Camorran verkostot, liikenneruuhkat ja yleinen epäjärjestys. Kaupunkimaisema avautuu kohti kimaltelevaa Napolinlahtea, mutta Lenan ja Lilan lähiöön ei merta näy.

Toisaalta Napoli tarjoaa jotain sellaista, mitä Lena ei löydä mistään muualta ja palaa maailmalta aika ajoin takaisin. Lila ei edes yritä lähteä Napolista, eikä poistu kaupungista kertaakaan elinaikanaan. Mihin tuo ’Välimeren pääkaupungin’ maaginen vetovoima perustuu? Kaupunki vaaroineen ja rosoineen virittää päähenkilöiden aistit äärimmilleen ja tunneskaalat kulkevat vuoristorataa niin tyttövuosina kuin vielä keski-ikäisinäkin.

Avaimia Napolin ymmärtämiseen löytyy Elena Ferranten eräästä toisesta kirjasta. Kun lukijat tiedustelivat salaperäiseltä kirjailijalta elämänkertatietoja, hän suostui julkaisemaan Frantumaglia –nimisen teoksen, joka koostuu kirjeenvaihdosta ja sähköpostivastauksista lukijoiden kysymyksiin. Monet kysymyksistä koskevat Ferranten suhdetta Napoliin, mutta yksi vastauksista valaisee aihetta aivan erityisellä tavalla.

Siinä kirjailija kertoo pienen tarinan tyttövuosiltaan. Elena vietti aikaa sisarensa kanssa kotitalon pihalla, sillä ankara äiti oli kieltänyt tyttöjä poistumasta kauemmas. Naapuruston pojat olivat ihastuneet tyttöihin ja onnistuivat houkuttelemaan nämä jäätelöbaariin. Mutta tytöt eivät tyytyneet tähän, vaan suunnistivat jäätelöt syötyään Piazza Cavourille saakka, kaupungin keskustaan. Kesken riemukkaan pakoretken sää muuttui synkäksi, puhkesi raivokas ukkosmyrsky. Tytöt lähtivät juosten kohti kotia ja siellä odottavaa selkäsaunaa, mutta eksyivät matkalla kaupungin labyrintteihin. Elena muistaa kokeneensa outoa kaipuuta hävitä labyrinttiin ja paeta äitiä lopullisesti. Kotikatu kuitenkin löytyi, tytöt pääsivät läpimärkinä kotiin ja kärsivät kivuliaat seuraukset.

Mitä kaikkea tähän pieneen tarinaan tiivistyy? Ferranten oma tulkinta on seuraava. Tällä pakomatkalla hän tuli ensimmäistä kertaa tietoiseksi kaupungista. Sen kiehtova rajattomuus, vaara, jännitys ja kipu tuntuivat koko kehossa. Tämä saa Ferranten nyt myöhemmällä iällä pohtimaan, että kaupunki ja sen suunnittelu sisältävät ratkaisemattoman ristiriidan. Kun uutta suunnitellaan, meillä on idealistinen kuva ihmisestä, joka kaihtaa labyrintteja, epäkäytännöllisyyttä ja vaaran paikkoja. Mutta kaupungeissa asuu kuitenkin oikeita ihmisiä tunteineen ja elämäntarinoineen, jotka ovat kaukana ideaaleista.

En päätä juttuani tällä kertaa tutkijan kaikkitietävään yhteenvetoon, vaan vapaaseen suomennokseeni Elena Ferranten riveistä: ”Kaupungit ovat proteeseja, jotka tuntuvat kehossamme erilaisilta. Ne ovat joko elotonta materiaalia, tai sitten niistä tulee yhtä kehon kanssa ja ne voi tuntea osaksi sitä. Kaupungeilla on minulle merkitystä vain tässä jälkimmäisessä tapauksessa, joko hyvässä tai pahassa.”

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


READING CITIES AS POLITICAL TEXT

Kaarin Taipale

READING CITIES AS POLITICAL TEXT

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija ja helsinkiläinen kaupunkipoliitikko. Hän on ollut mm. Arkkitehti-lehden päätoimittaja, Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö ja kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja.

Kaupunkiympäristö ei ole vain kaavoittajien ja arkkitehtien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätöspiste.

Pari vuosikymmentä sitten seisoin kymmenkaistaisen kadun ylittävällä jalankulkusillalla yhdessä maailman metropoleista. Ajokaistojen välissä oli bussipysäkit molempiin suuntiin. Jotta jalankulkija pääsi pysäkille, piti ensin kiivetä parin kerroksen verran jyrkkiä portaita ylös ja sitten saman verran alas kapeille laitureille. kaarin

Lähistöllä oli silmänkantamattomiin toisistaan erillään seisovia toimistotorneja, joista ihmiset liikkuivat kymmenien kilometrien päässä oleville asuinalueille tai pysäköintikenttien ympäröimiin ostoskeskuksiin.

Saatoin kuvitella, miten kaupungin pormestari kansainvälisiin konferensseihin kutsuttuna tähtivieraana kuvailisi kaupungin kasvua, liikenneratkaisuja ja kestävän kehityksen periaatteita, jotka suuntaavat miljoonakaupungin kehittämistä.

Ei kuitenkaan tarvinnut kuulla selitystä siitä, millainen tulevaisuusvisio tai yhteiskunnallinen näkemys oli ollut päätöksentekoa ohjaamassa. Mistä hyvänsä periaatteista ehkä olikin puhuttu, todelliset lähtökohdat olivat asfalttina edessäni.

Erilaiset intressit olivat olleet keskenään ristiriidassa ja vahvin oli voittanut. Heikoimman, tässä tapauksessa julkisen tilan, jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän etu oli jätetty taka-alalle. Päättäjät olivat kuunnelleet ainakin autoteollisuutta ja kiinteistösijoittajia. Ehkä pimeä rahakin oli puhunut.

Siinä sillalla tajusin, että kaupunkia voi ja pitää lukea myös poliittisena tekstinä. Se on lasiin, teräkseen, asfalttiin ja betoniin valettu muistio päätöksistä, joilla kaupunkia on rakennettu, ja periaatteista, joista on poikettu.

Victor Hugon kuuluisa ennustus, että kirjapainotaito tuhoaa arkkitehtuurin, sisälsi ajatuksen, että rakennettu ympäristö oli kiveen hakattua historiaa. Hugo ymmärsi, että silloin, kun menneisyyden tarinaa voisi lukea kirjoista, ei enää tarvitsisi nähdä, mitä talot ja rakentamisen tavat eri aikakausista kertovat.

Jos moottoritie ulottuu kaupungin keskustaan asti, jos asemakaavoista annetaan poikkeuksia hatarin perustein, jos rakennushankkeita ilmestyy merkillisiin paikkoihin tai suojeltuja taloja puretaan, on käytetty poliittista valtaa. Kaupunkiympäristö ei ole vain kaavoittajien ja arkkitehtien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätöspiste.

Prosessin alkupäässä on tehty päätöksiä esimerkiksi organisaatiorakenteista, henkilövalinnoista, hallintosäännöistä, joilla päätöksiä delegoidaan ja neuvottelukuntia perustetaan tai lakkautetaan, suunnitteluohjeista, hankintapolitiikasta, kiinteistöpolitiikasta, tonttipolitiikasta, asuntopolitiikasta ja liikennejärjestelmistä. Sitten vasta tulevat kaavoitus, yksittäiset rakennushankkeet ja julkisen tilan suunnitelmat.

”Reading cities as political text” oli väitöskirjani (Cities for Sale, 2009) jälkikirjoituksen otsikko. Hugon oivallus ei ole menettänyt merkitystään. Voi tosin olla, että monikanavaisessa informaatiotulvassa kykymme tulkita rakennetun ympäristön viestejä on heikentynyt. Miten oppisimme taas lukemaan?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Lisää arkkitehteja valtuustoihin

Maarit Kaipiainen

Lisää arkkitehteja valtuustoihin

Kirjoittaja on toiminut kunnallisissa luottamustehtävissä Helsingissä ja Turussa vuodesta 1993 lähtien.

Maankäytön ja kuntainfran suunnittelusta tulee nykyistä merkittävämpi osa kunnallista päätöksentekoa. Arkkitehtiosaajille riittäisi vaativaa, mutta antoisaa työsarkaa yhä paremmin toimivien yhdyskuntien luomisessa.

Puolueet keräävät viimeisiä ehdokkaita kuntavaalien listoille tätä kirjoittaessani. Arkkitehteja näyttää olevan vain vähän kunnallisilla päättäjäpaikoilla. Miksi näin? Monimutkaisten ongelmien ratkaisukoulutuksen saaneet ihmiset olisivat mitä tarpeellisimpia päättäjiä.

On monia syitä, miksi ehdokkaaksi ei hakeuduta. En ehdi, ei kiinnosta, elämäntilanteeni ei salli, en koe mitään puoluetta riittävän omaksi, en halua julkistaa puoluekantaani. Mutta jos harkitsisit vielä kerran? Oletko tyytymätön tapaan, jolla jokin sinulle tärkeä aihepiiri hoidetaan kotikunnassasi? Vaalikampanjan aikana voisit esittää omia ratkaisumallejasi. Jos äänestäjäsi nostaisivat sinut valtuustoon, voisit edistää toimivampia tapoja ratkaista asioita.

Osa arkkitehdeista työskentelee sellaisessa asemassa, että kunnalliseksi päättäjäksi ei ole viisasta hakeutua. Ei, jos se vaikeuttaisi omaa mahdollisuuttaan tarjota kyseiselle kunnalle suunnittelupalveluja. Ei, jos työskentelee kotikuntansa kaavoitustehtävissä, koska kaavoittajan työtä arvioidaan valtuustossa. Jotkut saattavat arkailla omien näkemystensä tuomista esille, jotta eivät suututtaisi keskeisiä kuntapäättäjiä ja vaarantaisi töiden saamista. Mutta varsinkin silloin olisi syytä näkemysten reippaaseen tuuletukseen!

Arkkitehdin pyrkimistä kotikunnan valtuustoon helpottaa, jos työskentelee eri kunnassa. Esimerkkinä on Kauniaisten kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Veronica Rehn-Kivi, nykyään myös kansanedustaja. Hän on eduskuntatyön aikana virkavapaalla Espoon rakennusvalvontajohtajan työstä.

Valtion virassa, arkkitehtuurin opettajana tai tutkijana toimivalla arkkitehdilla ei pitäisi olla esteitä hakeutua kunnallisiin luottamustehtäviin. Kannattaa harkita!

Jos nykyisen hallituksen tavoittelema maakuntauudistus tulee voimaan, kuntien tehtävien painotus muuttuu tuntuvasti tulevalla valtuustokaudella. Maankäytön ja kuntainfran suunnittelusta tulee nykyistä merkittävämpi osa kunnallista päätöksentekoa. Arkkitehtiosaajille riittäisi vaativaa, mutta antoisaa työsarkaa yhä paremmin toimivien yhdyskuntien luomisessa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kimmo Lylykangas

Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kirjoittaja on puurakentamiseen ja rakennetun ympäristön energiatehokkuuteen perehtynyt arkkitehti.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuustavoitteet on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

”…rakenteille ei aikaa annettu, joten tapetit irtosivat ja maalaukset halkeilivat. Välipohjat oli rakennettu huolimattomasti ja korkkimatot kiinnitetty ilman eristeitä, niin että kuivuessaan lattialaudat käyristyivät ja saivat lattiat kupruilemaan. Jopa matot tahtoivat homehtua. Totta kai myös ikkunat ja ovet käyristyivät kuivuessaan. Terveysikkunoista veti, kun taas viemärit eivät vetäneet ollenkaan.”

Eurooppalainen päätöksenteko on ottanut direktiivien kautta napakan otteen suomalaisen rakentamisen säädösohjauksesta. Kun Euroopan parlamentti ja komissio päättivät energiatehokkuusdirektiivi EPBD:n uudistamisen yhteydessä uudisrakentamisen tulevista energiatehokkuustavoitteista, keskustelua ei juurikaan seurattu täällä.

Saksalaisen passiivitaloinstituutin ympärille ryhmittyneet passiivitalointoilijat olivat vakuuttuneita siitä, että paras tavoite tulevaisuuden rakentamiselle oli juuri passiivitalo. Vieraillessani Nürnbergin passiivitalokonferenssissa 2008 olin häkeltynyt siitä, miten passiivitalo henkilöitiin yhden ihmisen, rakennusfyysikko Wolfgang Feistin elämäntyöksi. Passiivitalon puolesta kiivailtiin ja siihen liittyvän teknisen määritelmän noudattaminen sai dogmaattisia piirteitä.

Nürnbergin passiivitalokonferenssi järjestettiin messukeskuksessa, joka sijaitsi kansallissosialistien rakentaman ja nyt jo metsittyneen, monumentaalisen katuakselin reunalla, Zeppelinfeld-kentän raunioiden lähistössä. Konferenssivieraita tervehti jättikokoinen professori Feistin kasvokuva. Professori Feist puhui avauspuheenvuorossaan siitä, miten passiivitalo valloittaa maailmaa. En tiedä, pitikö kukaan muu mielleyhtymiä häiritsevinä.

Hahmottelin matkani jälkeen kriittistä kirjoitusta, jonka otsikkona olisi ollut ”Nürnberg travelers”. Sen sijaan kirjoitin Arkkitehtiuutisiin artikkelin, jonka otsikkona oli ”Passiivitalo näyttää tietä”. Oliko otsikkoni oikeassa?

Viime vuonna, kahdeksan vuotta Nürnbergin konferenssin jälkeen, haimme rakennusluvan kahden passiivirivitalon muodostamalle kiinteistölle. Molempien rakennusten energiatehokkuusluokaksi tuli C. A-luokkaan passiivitaloratkaisut eivät enää riitä.

Passiivitalon idea muuttuu uudelleen ajankohtaiseksi, kun sen esittelee yksi käsitteen ruotsalaisista keksijöistä, sympaattinen arkkitehti Hans Eek. Hän taustoittaa ideaa kertomalla suunnittelemastaan ekotalosta, joka oli varustettu monimutkaisella tekniikalla, eikä toiminut lainkaan. Vastareaktiona tähän syntyi idea passiivitalosta, jossa talotekniikkaa yksinkertaistetaan yhdistämällä kaksi järjestelmää: ilmanvaihto- ja lämmönjakojärjestelmä. Yksinkertaisemman talotekniikan tavoite on tullut yhä ajankohtaisemmaksi, mikäli yksinkertaisuudella tarkoitetaan nykyistä hallittavampaa, varmatoimisempaa ja ymmärrettävämpää tekniikkaa.

Kohti nollaa?

Direktiiviin passiivitalo ei päätynyt. Aluksi uudisrakentamisen energiatehokkuustavoitteeksi kirjattiin ”nollaenergiarakentaminen”, sen jälkeen ambitiotasoa kevennettiin lisäämällä alkuun ”lähes”, joka toimii samaan tapaan kuin kiukkuiseen ultimaatumiin lisätty ”ehkä”.

Jokainen EU-jäsenmaa määritteli ”lähes nollaenergiatalon” kansallisesti. Pääsääntöisesti kansallisilla määritelmillä ei ole paljoakaan yhteistä nettonollaenergiarakentamisen kanssa. Lähimmäksi nollaenergiatalon ideaa menee virolaisten tulkinta.

EPBD:n valmistelun aikana olin WWF:n delegaation pyytämänä silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren puheilla. Asiantuntijana esitin, että Suomessakin osataan rakentaa nollaenergiataloja. Todistelin kantaani Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijoiden Luukku-talolla, joka tuottaa vuosittain aurinkopaneeleillaan enemmän energiaa kuin kuluttaa.

Nykyisin käytän Luukku-taloa vastakkaisen kannan perusteluna. Kantani muuttui, kun jouduin etsimään Luukku-talolle tontin Mäntyharjun loma-asuntomessuilta. Tarjolla oli monia hienoja paikkoja mäntyjen siimeksessä, mutta aurinkosähköjärjestelmä vaati puutonta alaa rakennuksen eteläpuolelle. Hyvä aurinkosähkön tuottopaikka ja hyvä asuinrakennuksen sijaintipaikka ovat yleensä kaksi eri asiaa.

Kuopion opiskelija-asuntosäätiön nollaenergiakerrostalo osoittaa, että kaupunkiympäristössä nettonollatavoite on ollut liian ankara: kattopinta ei ole riittänyt paneeleille, energiatehokkuus on edellyttänyt kuutiomaista muotoa, ikkunapinta-ala on kutistunut aivan liian pieneksi. Rakennus tavoittelee energiankäytön nollatasetta käymällä energiakauppaa autohallinsa kanssa. Laskennassa on oltu yltiöoptimisteja tai tehty karkea virhe – toteutunut energiatase jää lopulta kauas nollasta.

Lähes nollaenergiarakentamisesta käyty keskustelu on tukenut aurinkosähkön läpimurtoa Suomessa. Se on hyvä asia, mutta aurinkosähköjärjestelmän rakentamista ei tule kytkeä rakennuksen energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin.

Jos suomalaisessa rakentamisessa ollaan matkalla kohti nollaa, nolla pitää määritellä kokonaan uudella tavalla.

Energiatehokkuus uudistettavassa Maankäyttö- ja rakennuslaissa

Suomalaisen ”lähes nollan” määrittely alkoi EPBD:n ohjeistuksen mukaisesti kustannusoptimaalisuustarkastelusta. FinZEB-hanke arvioi 30 vuoden elinkaaritarkastelujen perusteella ulkovaipan lämmöneristyksen parannustoimenpiteet kannattamattomiksi, mutta ehdotti kuitenkin huomattavia kiristyksiä E-lukuvaatimuksiin. Ensimmäisellä lausuntokierroksella kommentoitiin ympäristöministeriön luonnosta, johon uudet E-lukuvaatimukset oli kirjattu FinZEB-hankkeen ehdotusten mukaisina.

Toisen lausuntokierroksen luonnoksessa E-lukuvaatimuksia oli lievennetty olennaisesti, ja rakenteelliselle energiatehokkuudelle sorvattiin ns. ”passiivitalopykälä”, jonka mukaan passiivitalorakentamisen keinoja käyttämällä vältetään kokonaan E-lukutarkastelu. Myös SAFAn vaatimus moniarvoisesta rakentamisesta kuultiin: painovoimainen ilmanvaihto vapautettiin lämmön talteenottovaatimuksesta.

Ongelmallista uudistuksessa on energiamuotojen kertoimien muutos, joka ei yllättäen noudatakaan EPBD:n ideaa uusiutuvan energian suosimisesta. Sen sijaan laki tukee sähkön ja kaukolämmön käyttöä pienentämällä niiden kertomia. Kerroinmuutoksen johdosta vanhoja ja uusia E-lukuja ei voi enää verrata toisiinsa. Tämä johtaa ongelmiin esimerkiksi asuntokaupassa, jossa tulee siis olemaan kolme erilaista mitta-asteikkoa rakennuksen energiatehokkuudelle.

Lakipykälistä tai rakennusten todellisesta energiankulutuksesta riippumatta suomalaisen rakennuskannan kasvihuonekaasupäästöt vähenevät lähivuosikymmeninä merkittävästi, jos ydinvoimasähkö korvaa fossiilisilla polttoaineilla tuotettua verkkosähköä. Kahdelle tuhannelle sukupolvelle meistä eteenpäin on luvassa käänteistä geokätköilyä: tätä jemmaa et halua löytää.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

Kohti älykästä rakentamista

Ennen sentään osattiin, vai osattiinko? Tekstin alussa, johdantona toiminut sitaatti ei ollut hometalkoiden aineistoa, vaan kuvaus vuonna 1911 Töölöön valmistuneen talo Oivan rakentamisen laadusta (Valkonen, Katja (toim.): Talo nimeltä Oiva, As Oy Oiva 2011. ss. 56–57). Suuresti arvostettu töölöläinen kerrostalo ei ole ylivertaisen osaamisen tulosta, vaan siitä on tullut arvostettu kaupunkitalotyyppi rakentamisen laadusta huolimatta – muun muassa onnistuneen asemakaavan, suotuisan sijainnin, korjattavien rakenneratkaisujen ja nostalgian ansiosta.

Rakennusosat loksahtelevat toisiinsa millimetrin tarkasti vain power point –esityksissä. Käsitykseni vahvistui, kun kuuntelin viime keväänä Metropolia-ammattikorkeakoulun lähes nollaenergiarakentamisen koulutustilaisuudessa rakennusautomaatiojärjestelmien asiantuntijaa eturivin suunnittelutoimistosta. Esityksen viesti oli koruton: monimutkaiseen rakennusautomaatioon perustuvat systeemit saadaan kyllä soimaan rakennuksen luovutusta varten, mutta jo vuoden kuluttua käyttöönotosta järjestelmä on poikkeuksetta epävireessä, ja laskelmien mukainen energiansäästö jää toteutumatta.

Säädösohjauksen viisas kehittäminen edellyttäisi vahvaa visiota rakentamisen tavoitteellisesta suunnasta. Seuraava direktiivinikkarien linjaus nostaa esille rakennusten älykkyyden. Ympäristöministeriö saa toivottavasti tälläkin kertaa tulkita direktiiviä, ja toivottavasti tekee sen kotimaisen rakentamisen lähtökohdat mielessään.

Internet of things merkitsee talotekniikassa sitä, että maalämpöpumppusi käy keskusteluja jääkaappisi kanssa. Jos käyttäjä, ihminen, ohitetaan automaation ja olosuhdeoptimoinnin nimissä, me emme enää tiedä, mistä heillä on ollut puhetta.

Sallimmeko tilanteet, joissa teini-ikäinen hakkeri tekee jostain kaukaa rakennusautomaation jumittamalla asunnostasi asumiskelvottoman ja tallentaa primitiivireaktiosi Youtubeen läppärisi kameralla? Talotekniikan ja rakennusautomaation kehitys on yksi niistä osa-alueista, joilla yhteiskunnan on tarpeen luoda pelisääntöjä. Käyttäjää ei saa ohittaa, talotekniikan tietoturvasta on huolehdittava, rakennuksen on oltava käyttökelpoinen ja turvallinen myös häiriötilanteessa.

Kenties älykkyys voisi tässä yhteydessä merkitä idioottivarmuuden tavoittelua, vikasietoisuutta. Rakentamiseen soveltuisi erinomaisesti Poka-yoke -ajattelu, jossa suunnittelulla eliminoidaan virheiden mahdollisuuksia tuotannossa.

Lyhytnäköinen yksinkertaistaminen toteutuu markkinaehtoisesti; laatua, käytettävyyttä ja turvallisuutta tukeva yksinkertaistaminen on haastavampaa. Varmatoiminen, vikasietoinen ja käyttäjälle ymmärrettävä tekniikka on älykkyyttä, joka voisi kaivata tuekseen säädösohjausta. Vai johtaako eurooppalainen päätöksentekomalli siihen, että tavoitteeksi tulee ”lähes älykäs rakentaminen”? Siinäkin on tekemistä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Tiltu Nurminen

Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Kirjoittaja toimii Turku-SAFAn paikallisasiamiehenä ja pitää alaosaston blogia ”Arkkitehtien aatoksia”. Arkkitehtitoimisto Creative Turku –yrityksensä puitteissa hän suunnittelee pientaloja, remontteja ja laajennuksia sekä sisustuksia.

Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa.

Turussa helmikuun alussa järjestetyssä Turku-SAFA:n tapahtumassa ”Taide rakennetussa ympäristössä” pohdittiin miten taiteilija voi kohdata arkkitehteja ja rakennuttajia – ja miten saadaan halutut ihmiset mukaan keskusteluun taiteen osallisuudesta rakentamisessa? Voiko taiteilija mennä arkkitehdin tai rakennuttajan luo tai kohdata rakentamisen ammattilaisia vaikkapa rakennus- tai asuntomessuilla? Löytyykö sellainen neutraali foorumi, jossa voi verkostoitua, esitellä omia ajatuksia ja ottaa vastaan erilaisia näkökulmia?

thumb_IMG_2834_1024

Taiteen, arkkitehtuurin ja käytännön rakentamisen yhdistävä taho tarpeellinen

Yksi tapa lisätä kohtaamisia voisi olla koordinaattori, jolla olisi aikaa markkinoida taidetta rakentajille, luoda verkostoja ammattimaisesti ja vaikkapa kirjoittaa juttuja Rakentaja- ja Arkkitehti-lehtiin tai blogia nettiin. Tilausta olisi julkisen taiteen yhteyspisteellä, jolta rakennuttaja voisi ostaa palveluna taidetta. Tällaisen toiminnan pitäisi perustua eettisesti kestäville ja reiluille periaatteille.

Myös taloyhtiöiden ja taiteilijoiden sekä arkkitehtien välillä voisi toimia välittäjä, manageri, joka tarjoaisi ideoita taloyhtiöiden käyttöön. Kiinteistöpalvelut ja isännöitsijät voisivat auttaa taloyhtiöitä ”tuunaamaan” asuinrakennuksia. Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa. Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö voisi poikia tässäkin tapauksessa kiehtovia ideoita.

Julkisen taiteen ideoita voisi pallotella vaikkapa monialaisessa parviäly -verkostossa. Myös taiteilija-arkkitehti-työpajoissa voisi syntyä hedelmällistä yhteistyötä, joka johtaisi konkreettisiin toteutuksiin. Taiteilijoiden ja arkkitehtien yhteinen markkinointislogan voisi olla vaikkapa ”Viihtyisä kaupunki” tai ”Kauneutta kansalle”. Myös rakennuslaki velvoittaa kulttuuriarvojen vaalimista ja uusien arvojen luomista – kauneutta tulee edistää rakennetussa ympäristössä. Tarvitaan pitkäjänteistä hankesuunnittelua, jotta saadaan olemassa oleva potentiaali ja elementit käyttöön. thumb_IMG_2844_1024

Selättääkö käytännönläheisyys skandinaavisessa kulttuurissa estetiikan?

Jos ongelma on kulttuurinen, pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia. Usein luullaan, että kaikki haluavat samoja elementtejä ympäristöönsä. Esimerkiksi suomalaisille tarjotaan sisustustarvikemyymälöissä enimmäkseen mustaa, valkoista ja harmaata valikoimaa, kun taas muissa maissa menevät kaupan värikkäät tuotteet. Tai ihmiset pukeutuvat kaupunkikuvassa haalareihin ja heijastinliiveihin esteettisten asujen sijaan.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että koko kaupunkisuunnittelu perustuu liikennesuunnittelun varaan ja suunnittelun keskiössä ovat parkkipaikat. Kaupunkia ja hyvää ympäristöä pitäisi tehdä kuitenkin ihmisille.

Mitä laadukas keskustelu hyvästä ympäristöstä vaatii?

Keskustelu vaatii myös hyvää kuuntelua ja moniäänisyyden lisäämistä – ja erityisesti läsnäoloa, luottamusta ja läpinäkyvyyttä. Siinä onkin yksi asian ydin: Miten saadaan ihmiset olemaan läsnä kaupungissa? Ja miten eri yhteistyötahoista koostuva ryhmä voisi olla ajattelultaan läpinäkyvä muille tahoille? Myös rakentajissa ja rakentamisen johtajissa piilee mieletön potentiaali – heillä on myös visuaalista silmää.

Ihan normaalilla reitillä, jolla kulkee päivittäin, voi vaikka kevättalvisena helmikuun yönä avautua uusi näkökulma maisemaan tai kaupunkitilaan. Olemalla läsnä siinä hetkessä voi huomata yksityiskohtia, jotka ovat ennen jääneet huomaamatta. Hyvässä ympäristössä voi kokea ”maisemahumalan”!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail