Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kimmo Lylykangas

Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kirjoittaja on puurakentamiseen ja rakennetun ympäristön energiatehokkuuteen perehtynyt arkkitehti.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuustavoitteet on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

”…rakenteille ei aikaa annettu, joten tapetit irtosivat ja maalaukset halkeilivat. Välipohjat oli rakennettu huolimattomasti ja korkkimatot kiinnitetty ilman eristeitä, niin että kuivuessaan lattialaudat käyristyivät ja saivat lattiat kupruilemaan. Jopa matot tahtoivat homehtua. Totta kai myös ikkunat ja ovet käyristyivät kuivuessaan. Terveysikkunoista veti, kun taas viemärit eivät vetäneet ollenkaan.”

Eurooppalainen päätöksenteko on ottanut direktiivien kautta napakan otteen suomalaisen rakentamisen säädösohjauksesta. Kun Euroopan parlamentti ja komissio päättivät energiatehokkuusdirektiivi EPBD:n uudistamisen yhteydessä uudisrakentamisen tulevista energiatehokkuustavoitteista, keskustelua ei juurikaan seurattu täällä.

Saksalaisen passiivitaloinstituutin ympärille ryhmittyneet passiivitalointoilijat olivat vakuuttuneita siitä, että paras tavoite tulevaisuuden rakentamiselle oli juuri passiivitalo. Vieraillessani Nürnbergin passiivitalokonferenssissa 2008 olin häkeltynyt siitä, miten passiivitalo henkilöitiin yhden ihmisen, rakennusfyysikko Wolfgang Feistin elämäntyöksi. Passiivitalon puolesta kiivailtiin ja siihen liittyvän teknisen määritelmän noudattaminen sai dogmaattisia piirteitä.

Nürnbergin passiivitalokonferenssi järjestettiin messukeskuksessa, joka sijaitsi kansallissosialistien rakentaman ja nyt jo metsittyneen, monumentaalisen katuakselin reunalla, Zeppelinfeld-kentän raunioiden lähistössä. Konferenssivieraita tervehti jättikokoinen professori Feistin kasvokuva. Professori Feist puhui avauspuheenvuorossaan siitä, miten passiivitalo valloittaa maailmaa. En tiedä, pitikö kukaan muu mielleyhtymiä häiritsevinä.

Hahmottelin matkani jälkeen kriittistä kirjoitusta, jonka otsikkona olisi ollut ”Nürnberg travelers”. Sen sijaan kirjoitin Arkkitehtiuutisiin artikkelin, jonka otsikkona oli ”Passiivitalo näyttää tietä”. Oliko otsikkoni oikeassa?

Viime vuonna, kahdeksan vuotta Nürnbergin konferenssin jälkeen, haimme rakennusluvan kahden passiivirivitalon muodostamalle kiinteistölle. Molempien rakennusten energiatehokkuusluokaksi tuli C. A-luokkaan passiivitaloratkaisut eivät enää riitä.

Passiivitalon idea muuttuu uudelleen ajankohtaiseksi, kun sen esittelee yksi käsitteen ruotsalaisista keksijöistä, sympaattinen arkkitehti Hans Eek. Hän taustoittaa ideaa kertomalla suunnittelemastaan ekotalosta, joka oli varustettu monimutkaisella tekniikalla, eikä toiminut lainkaan. Vastareaktiona tähän syntyi idea passiivitalosta, jossa talotekniikkaa yksinkertaistetaan yhdistämällä kaksi järjestelmää: ilmanvaihto- ja lämmönjakojärjestelmä. Yksinkertaisemman talotekniikan tavoite on tullut yhä ajankohtaisemmaksi, mikäli yksinkertaisuudella tarkoitetaan nykyistä hallittavampaa, varmatoimisempaa ja ymmärrettävämpää tekniikkaa.

Kohti nollaa?

Direktiiviin passiivitalo ei päätynyt. Aluksi uudisrakentamisen energiatehokkuustavoitteeksi kirjattiin ”nollaenergiarakentaminen”, sen jälkeen ambitiotasoa kevennettiin lisäämällä alkuun ”lähes”, joka toimii samaan tapaan kuin kiukkuiseen ultimaatumiin lisätty ”ehkä”.

Jokainen EU-jäsenmaa määritteli ”lähes nollaenergiatalon” kansallisesti. Pääsääntöisesti kansallisilla määritelmillä ei ole paljoakaan yhteistä nettonollaenergiarakentamisen kanssa. Lähimmäksi nollaenergiatalon ideaa menee virolaisten tulkinta.

EPBD:n valmistelun aikana olin WWF:n delegaation pyytämänä silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren puheilla. Asiantuntijana esitin, että Suomessakin osataan rakentaa nollaenergiataloja. Todistelin kantaani Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijoiden Luukku-talolla, joka tuottaa vuosittain aurinkopaneeleillaan enemmän energiaa kuin kuluttaa.

Nykyisin käytän Luukku-taloa vastakkaisen kannan perusteluna. Kantani muuttui, kun jouduin etsimään Luukku-talolle tontin Mäntyharjun loma-asuntomessuilta. Tarjolla oli monia hienoja paikkoja mäntyjen siimeksessä, mutta aurinkosähköjärjestelmä vaati puutonta alaa rakennuksen eteläpuolelle. Hyvä aurinkosähkön tuottopaikka ja hyvä asuinrakennuksen sijaintipaikka ovat yleensä kaksi eri asiaa.

Kuopion opiskelija-asuntosäätiön nollaenergiakerrostalo osoittaa, että kaupunkiympäristössä nettonollatavoite on ollut liian ankara: kattopinta ei ole riittänyt paneeleille, energiatehokkuus on edellyttänyt kuutiomaista muotoa, ikkunapinta-ala on kutistunut aivan liian pieneksi. Rakennus tavoittelee energiankäytön nollatasetta käymällä energiakauppaa autohallinsa kanssa. Laskennassa on oltu yltiöoptimisteja tai tehty karkea virhe – toteutunut energiatase jää lopulta kauas nollasta.

Lähes nollaenergiarakentamisesta käyty keskustelu on tukenut aurinkosähkön läpimurtoa Suomessa. Se on hyvä asia, mutta aurinkosähköjärjestelmän rakentamista ei tule kytkeä rakennuksen energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin.

Jos suomalaisessa rakentamisessa ollaan matkalla kohti nollaa, nolla pitää määritellä kokonaan uudella tavalla.

Energiatehokkuus uudistettavassa Maankäyttö- ja rakennuslaissa

Suomalaisen ”lähes nollan” määrittely alkoi EPBD:n ohjeistuksen mukaisesti kustannusoptimaalisuustarkastelusta. FinZEB-hanke arvioi 30 vuoden elinkaaritarkastelujen perusteella ulkovaipan lämmöneristyksen parannustoimenpiteet kannattamattomiksi, mutta ehdotti kuitenkin huomattavia kiristyksiä E-lukuvaatimuksiin. Ensimmäisellä lausuntokierroksella kommentoitiin ympäristöministeriön luonnosta, johon uudet E-lukuvaatimukset oli kirjattu FinZEB-hankkeen ehdotusten mukaisina.

Toisen lausuntokierroksen luonnoksessa E-lukuvaatimuksia oli lievennetty olennaisesti, ja rakenteelliselle energiatehokkuudelle sorvattiin ns. ”passiivitalopykälä”, jonka mukaan passiivitalorakentamisen keinoja käyttämällä vältetään kokonaan E-lukutarkastelu. Myös SAFAn vaatimus moniarvoisesta rakentamisesta kuultiin: painovoimainen ilmanvaihto vapautettiin lämmön talteenottovaatimuksesta.

Ongelmallista uudistuksessa on energiamuotojen kertoimien muutos, joka ei yllättäen noudatakaan EPBD:n ideaa uusiutuvan energian suosimisesta. Sen sijaan laki tukee sähkön ja kaukolämmön käyttöä pienentämällä niiden kertomia. Kerroinmuutoksen johdosta vanhoja ja uusia E-lukuja ei voi enää verrata toisiinsa. Tämä johtaa ongelmiin esimerkiksi asuntokaupassa, jossa tulee siis olemaan kolme erilaista mitta-asteikkoa rakennuksen energiatehokkuudelle.

Lakipykälistä tai rakennusten todellisesta energiankulutuksesta riippumatta suomalaisen rakennuskannan kasvihuonekaasupäästöt vähenevät lähivuosikymmeninä merkittävästi, jos ydinvoimasähkö korvaa fossiilisilla polttoaineilla tuotettua verkkosähköä. Kahdelle tuhannelle sukupolvelle meistä eteenpäin on luvassa käänteistä geokätköilyä: tätä jemmaa et halua löytää.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

Kohti älykästä rakentamista

Ennen sentään osattiin, vai osattiinko? Tekstin alussa, johdantona toiminut sitaatti ei ollut hometalkoiden aineistoa, vaan kuvaus vuonna 1911 Töölöön valmistuneen talo Oivan rakentamisen laadusta (Valkonen, Katja (toim.): Talo nimeltä Oiva, As Oy Oiva 2011. ss. 56–57). Suuresti arvostettu töölöläinen kerrostalo ei ole ylivertaisen osaamisen tulosta, vaan siitä on tullut arvostettu kaupunkitalotyyppi rakentamisen laadusta huolimatta – muun muassa onnistuneen asemakaavan, suotuisan sijainnin, korjattavien rakenneratkaisujen ja nostalgian ansiosta.

Rakennusosat loksahtelevat toisiinsa millimetrin tarkasti vain power point –esityksissä. Käsitykseni vahvistui, kun kuuntelin viime keväänä Metropolia-ammattikorkeakoulun lähes nollaenergiarakentamisen koulutustilaisuudessa rakennusautomaatiojärjestelmien asiantuntijaa eturivin suunnittelutoimistosta. Esityksen viesti oli koruton: monimutkaiseen rakennusautomaatioon perustuvat systeemit saadaan kyllä soimaan rakennuksen luovutusta varten, mutta jo vuoden kuluttua käyttöönotosta järjestelmä on poikkeuksetta epävireessä, ja laskelmien mukainen energiansäästö jää toteutumatta.

Säädösohjauksen viisas kehittäminen edellyttäisi vahvaa visiota rakentamisen tavoitteellisesta suunnasta. Seuraava direktiivinikkarien linjaus nostaa esille rakennusten älykkyyden. Ympäristöministeriö saa toivottavasti tälläkin kertaa tulkita direktiiviä, ja toivottavasti tekee sen kotimaisen rakentamisen lähtökohdat mielessään.

Internet of things merkitsee talotekniikassa sitä, että maalämpöpumppusi käy keskusteluja jääkaappisi kanssa. Jos käyttäjä, ihminen, ohitetaan automaation ja olosuhdeoptimoinnin nimissä, me emme enää tiedä, mistä heillä on ollut puhetta.

Sallimmeko tilanteet, joissa teini-ikäinen hakkeri tekee jostain kaukaa rakennusautomaation jumittamalla asunnostasi asumiskelvottoman ja tallentaa primitiivireaktiosi Youtubeen läppärisi kameralla? Talotekniikan ja rakennusautomaation kehitys on yksi niistä osa-alueista, joilla yhteiskunnan on tarpeen luoda pelisääntöjä. Käyttäjää ei saa ohittaa, talotekniikan tietoturvasta on huolehdittava, rakennuksen on oltava käyttökelpoinen ja turvallinen myös häiriötilanteessa.

Kenties älykkyys voisi tässä yhteydessä merkitä idioottivarmuuden tavoittelua, vikasietoisuutta. Rakentamiseen soveltuisi erinomaisesti Poka-yoke -ajattelu, jossa suunnittelulla eliminoidaan virheiden mahdollisuuksia tuotannossa.

Lyhytnäköinen yksinkertaistaminen toteutuu markkinaehtoisesti; laatua, käytettävyyttä ja turvallisuutta tukeva yksinkertaistaminen on haastavampaa. Varmatoiminen, vikasietoinen ja käyttäjälle ymmärrettävä tekniikka on älykkyyttä, joka voisi kaivata tuekseen säädösohjausta. Vai johtaako eurooppalainen päätöksentekomalli siihen, että tavoitteeksi tulee ”lähes älykäs rakentaminen”? Siinäkin on tekemistä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Tiltu Nurminen

Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Kirjoittaja toimii Turku-SAFAn paikallisasiamiehenä ja pitää alaosaston blogia ”Arkkitehtien aatoksia”. Arkkitehtitoimisto Creative Turku –yrityksensä puitteissa hän suunnittelee pientaloja, remontteja ja laajennuksia sekä sisustuksia.

Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa.

Turussa helmikuun alussa järjestetyssä Turku-SAFA:n tapahtumassa ”Taide rakennetussa ympäristössä” pohdittiin miten taiteilija voi kohdata arkkitehteja ja rakennuttajia – ja miten saadaan halutut ihmiset mukaan keskusteluun taiteen osallisuudesta rakentamisessa? Voiko taiteilija mennä arkkitehdin tai rakennuttajan luo tai kohdata rakentamisen ammattilaisia vaikkapa rakennus- tai asuntomessuilla? Löytyykö sellainen neutraali foorumi, jossa voi verkostoitua, esitellä omia ajatuksia ja ottaa vastaan erilaisia näkökulmia?

thumb_IMG_2834_1024

Taiteen, arkkitehtuurin ja käytännön rakentamisen yhdistävä taho tarpeellinen

Yksi tapa lisätä kohtaamisia voisi olla koordinaattori, jolla olisi aikaa markkinoida taidetta rakentajille, luoda verkostoja ammattimaisesti ja vaikkapa kirjoittaa juttuja Rakentaja- ja Arkkitehti-lehtiin tai blogia nettiin. Tilausta olisi julkisen taiteen yhteyspisteellä, jolta rakennuttaja voisi ostaa palveluna taidetta. Tällaisen toiminnan pitäisi perustua eettisesti kestäville ja reiluille periaatteille.

Myös taloyhtiöiden ja taiteilijoiden sekä arkkitehtien välillä voisi toimia välittäjä, manageri, joka tarjoaisi ideoita taloyhtiöiden käyttöön. Kiinteistöpalvelut ja isännöitsijät voisivat auttaa taloyhtiöitä ”tuunaamaan” asuinrakennuksia. Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa. Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö voisi poikia tässäkin tapauksessa kiehtovia ideoita.

Julkisen taiteen ideoita voisi pallotella vaikkapa monialaisessa parviäly -verkostossa. Myös taiteilija-arkkitehti-työpajoissa voisi syntyä hedelmällistä yhteistyötä, joka johtaisi konkreettisiin toteutuksiin. Taiteilijoiden ja arkkitehtien yhteinen markkinointislogan voisi olla vaikkapa ”Viihtyisä kaupunki” tai ”Kauneutta kansalle”. Myös rakennuslaki velvoittaa kulttuuriarvojen vaalimista ja uusien arvojen luomista – kauneutta tulee edistää rakennetussa ympäristössä. Tarvitaan pitkäjänteistä hankesuunnittelua, jotta saadaan olemassa oleva potentiaali ja elementit käyttöön. thumb_IMG_2844_1024

Selättääkö käytännönläheisyys skandinaavisessa kulttuurissa estetiikan?

Jos ongelma on kulttuurinen, pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia. Usein luullaan, että kaikki haluavat samoja elementtejä ympäristöönsä. Esimerkiksi suomalaisille tarjotaan sisustustarvikemyymälöissä enimmäkseen mustaa, valkoista ja harmaata valikoimaa, kun taas muissa maissa menevät kaupan värikkäät tuotteet. Tai ihmiset pukeutuvat kaupunkikuvassa haalareihin ja heijastinliiveihin esteettisten asujen sijaan.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että koko kaupunkisuunnittelu perustuu liikennesuunnittelun varaan ja suunnittelun keskiössä ovat parkkipaikat. Kaupunkia ja hyvää ympäristöä pitäisi tehdä kuitenkin ihmisille.

Mitä laadukas keskustelu hyvästä ympäristöstä vaatii?

Keskustelu vaatii myös hyvää kuuntelua ja moniäänisyyden lisäämistä – ja erityisesti läsnäoloa, luottamusta ja läpinäkyvyyttä. Siinä onkin yksi asian ydin: Miten saadaan ihmiset olemaan läsnä kaupungissa? Ja miten eri yhteistyötahoista koostuva ryhmä voisi olla ajattelultaan läpinäkyvä muille tahoille? Myös rakentajissa ja rakentamisen johtajissa piilee mieletön potentiaali – heillä on myös visuaalista silmää.

Ihan normaalilla reitillä, jolla kulkee päivittäin, voi vaikka kevättalvisena helmikuun yönä avautua uusi näkökulma maisemaan tai kaupunkitilaan. Olemalla läsnä siinä hetkessä voi huomata yksityiskohtia, jotka ovat ennen jääneet huomaamatta. Hyvässä ympäristössä voi kokea ”maisemahumalan”!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Railon suunnittelijat haastattelussa

Railon suunnittelijat haastattelussa

Arkkitehtityöhuone APRTin Aaro Artto, Jussi Vakkilainen ja Satu Niemi muistelevat Railon suunnittelua ja pohtivat mm. paljonko mahtaa Railo painaa?

SAFA 125 juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuussa videoblogia ajankohtaisista henkilöistä ja ilmiöistä arkkitehtuurin saralla. Sarjan käynnistää vuoden 2016 Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon voittajien haastattelu. Paavo Lipponen valitsi palkinnon voittajaksi syksyllä Rovaniemen katsomo- ja monitoimirakennus Railon, jonka suunnittelivat arkkitehdit Aaro Artto (pääsuunnittelija), Jussi Vakkilainen ja Satu Niemi Arkkitehtityöhuone APRT:stä. Videolla päästään kurkistamaan Railon suunnittelun kulisseihin, spekuloidaan minkälaista arkkitehtuuria tehdään 125 vuoden päästä ja pohditaan miten paljon Railo painaa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Puhtia SAFAn paikallistoiminnasta

Ruut Ronni

Puhtia SAFAn paikallistoiminnasta

Kirjoittaja toimii SAFAn Tampereen paikallisasiamiehenä. Hän työskentelee Arkkitehtitoimisto Nevalla, opiskelee pedagogisia opintoja Tampereen yliopistossa ja on kiinnostunut etenkin arkkitehtuurikasvatuksesta.

Haastan jokaisen Safalaisen osallistumaan tänä vuonna oman paikallisosastonsa toimintaan ainakin kerran. Mikä saisi juuri sinut irrottamaan itsesi työpöydän ääreltä ja kohtaamaan toisia arkkitehteja vapaa-ajallasi?

Taas on vuosi saatu taputeltua kasaan. Uudet projektit ja edellisten hännät ovat työpöydällä jonossa ja stressaava arki on alkanut lyhyiden lomien jälkeen. SAFAn jäsenmaksulapun kolahtaessa postiluukusta voi mieleen juolahtaa kysymys, tarvitsenko minä SAFAa elämääni tällä hetkellä, mitä minä siitä muka saan?

Kuulun itse Tampereen seudun paikallisosaston TamSAFAn toimintapiiriin. Työ toimistoarkkitehtina on usein uuvuttavaa, ja vaikutusmahdollisuuksia omaan suunnittelun lopputulokseen tuntuu olevan lopulta vähän. Kunnon keskustelu arkkitehtuurista ja sen laadusta tyrehtyy työpaikalla nopeasti realismin iskiessä päin kasvoja rakennusliikkeen tai muun tahon kämmenellä. Helposti tulee itsekin annettua periksi. Arkkitehtiminän antaa vähitellen kuihtua ja oma identiteetti katoaa kauas opiskeluaikojen idealismista – ainakin, jos kukaan tai mikään ei välillä herättele ajattelua.

Paikallistoiminnasta olen saanut puhtia ja intoa arkkitehtiminäni ylläpitoon. Säännöllinen osallistuminen paikallistoimintaan, arkkitehtien tapaaminen toimiston ulkopuolella ja arkkitehtuurikeskustelut kollegoiden kanssa antavat uutta näkökulmaa ja intoa ammattiin, ehkä myös lisää voimia taisteluun tuulimyllyjä vastaan suunnitteluprojekteissa. Osallistuminen tapahtumiin herättää aina ammatillisen kunnianhimon – minäkin haluan edelleen vaikuttaa ympäristöni laatuun niin kuin opiskeluaikoina selkeänä tavoitteena meillä kaikilla kai oli. Ja mikä parasta, paikallistoiminnan sisältöön on todella helppoa vaikuttaa itsekin.

Tampereella järjestetään vuosittain jo perinteeksi muodostunut Arkkitehtuuri-viikko, joka viime vuonna uudistui Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikoksi Viikon aikana on tarjolla useita muotoilun ja arkkitehtuurin tapahtumia, jotka huipentuvat laadukkaaseen Architecture and Cities in Transition –seminaariin. SAFAnkin tukeman viikon järjestelyvastuu on vaihdellut vuosittain, mutta järjestäjinä ovat olleet paikalliset arkkitehtuurin ja muotoilun ammattilaiset. Arkkitehtuuriviikon tapahtumat, huippuseminaari mukaan lukien, ovat olleet pääsääntöisesti ilmaisia, mikä on ollut käsittämättömän arvokas kädenojennus paikallisille alan ammattilaisille.

Olen osallistunut myös paikallisosaston järjestämiin Neuvottelutaitoja arkkitehdille –koulutuksiin ja ollut todella tyytyväinen siihen, kuinka kurssi on aktivoinut minua ja haastanut toimimaan perinteisissä neuvottelutilanteissa toisin kuin aiemmin. Olen töissä seurannut neuvottelun muita osapuolia ja herkutellut mielessäni sillä, kuinka kurssilta saamillani keinoilla voin tehokkaasti vaikuttaa neuvottelun kulkuun ja saada yliotteen neuvottelutilanteesta. Kurssilla olen myös voinut analysoida omaa toimintaani, saada vertaistukea kollegoilta ja toimintaneuvoja ammattilaiselta –lähes ilmaiseksi! Paikallisosaston tuella kurssimaksut on voitu pitää muutaman kympin suuruisina ja jäsenistö on voinut näin kerryttää täydennyskoulutuspisteitä pätevyyshakemuksiakin varten.

Katsuran keisarillinen huvila
Katsuran keisallisen huvilan puutarha

Keväällä paikallisosastomme järjestää ekskursion Japaniin. Oppaaksi saamme kokeneen Japanin kävijän, arkkitehti Harri Haganin. Voin vain kuvitella, miten jo ammatillisen minän luonut ja sen ehkä vähän kuihtumaankin päästänyt toimistoarkkitehti saa ajattelunsa taas avattua uusille urille Katsuran keisallisen huvilan puutarhassa sadepisaroiden reittiä tarkastellessaan, tai katsellessaan Tokion valovilinää läpinäkyvien sateenvarjojen massan seassa kulkiessaan. Toivon mahdollisimman monen jaksavan arjesta huolimatta sallia itselleen tällaisen mahdollisuuden tempautua uudelleen arkkitehtuurin maailmaan!

Haastan jokaisen Safalaisen osallistumaan tänä vuonna oman paikallisosastonsa toimintaan ainakin kerran. Mikä saisi juuri sinut irrottamaan itsesi työpöydän ääreltä ja lähtemään kohtaamaan toisia arkkitehteja vapaa-ajallasi?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Juhlavuoden hyvä ympäristö on yhteinen kokemus

Leena Rossi

Juhlavuoden hyvä ympäristö on yhteinen kokemus

Kirjoittaja on SAFAn puheenjohtaja, ja toimii leipätyönään Jyväskylän yleiskaavapäällikkönä.

Arkkitehtuurissa on aina kysymys luovuudesta ja taidosta, työstä tulevaisuuden hyväksi. SAFAssa taas on kysymys arkkitehtien yhteisestä voimasta. Siksi haluamme juhlia juuri näitä teemoja esiin tuoden: Luovuus, taito, tulevaisuus – Arkkitehdit SAFA 125 vuotta.

On juhlavuosi. Suomen arkkitehtiliitto SAFA on 125-vuotias. Kun Suomikin juhlii ensimmäistä täyttä vuosisataansa, on hyvä kysyä, arvostetaanko Suomessa arkkitehtien työtä ja sen tuloksia? Mitä silloin arvostetaan, kun arvostetaan arkkitehtuuria?

Mikä voisi olla suomalaisen arkkitehtuurin arvostetuin aikaansaannos? Voisiko jokin rakennus symbolisesti nousta Suomen luovan rakentamisen tunnukseksi? Eduskuntatalo, Villa Mairea, Finlandia-talo, Oodi vai rintamamiestalo? On kuitenkin historiallinen tosiseikka, että iso joukko yleisön rakastamia suomalaisia tunnisterakennuksia kuten Helsingin tuomiokirkko, kansalliskirjasto, Helsingin rautatieasema ja kansallismuseo saatiin aikaan jo ennen itsenäisyyttä. Arkkitehtuurikilpailujakin on järjestetty jo 140 vuotta.

Arkkitehtien hyvä työ kantaa aikaansa pidemmälle. On ollut arkkitehteja ennen Safaa ja on suomalaista arkkitehtuuria ajallisesti ja paikallisesti Suomea laajemmin. Arkkitehtuurissa on aina kysymys luovuudesta ja taidosta, työstä tulevaisuuden hyväksi. SAFAssa taas on kysymys arkkitehtien yhteisestä voimasta. Siksi haluamme juhlia juuri näitä teemoja esiin tuoden: Luovuus, taito, tulevaisuus – Arkkitehdit SAFA 125 vuotta.

Arkkitehtien työ yhdistää ihmiset, kulttuurit, yhteiskunnan arvot ja taloudet. Arkkitehtuurin painoarvo ei ole vähäinen, tästä esimerkkinä voi pitää sitä, että Suomi100-juhlavuoden ensimmäinen ja yksi merkittävimmistä kansainvälisistä hankkeista on arkkitehtuuria ja muotoilua esittelevä Echoes-näyttely. Pääministeri Juha Sipilä puhui 12.1.2017 näyttelyn avajaisissa Puolan juutalaisten museossa Varsovassa:

”Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun me suomalaiset voimme tuntea erityisen yhteyden tähän museoon ja että suomalainen luovuus ja arkkitehtuuri ovat myötävaikuttaneet museon menestykseen. Suomalaisella muotoilulla ja arkkitehtuurilla on universaali muotokieli, mutta ne ovat samalla tunnistettavasti suomalaisia. Muotoilu ja arkkitehtuuri ovat osa elämäämme, esineet ja rakennukset luovat yhteisiä kokemuksia, näyttelystä voi jokainen löytää liittymäpintoja omaan arkiympäristöönsä.”

Samassa 700 hengen tilaisuudessa Echoes-näyttelyn suojelija, entinen pääministeri Paavo Lipponen ja Safan puheenjohtaja Leena Rossi luovuttivat Polin museon edustajille ensimmäisen arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon messinkilaatan kiinnitettäväksi museorakennukseen. Tilaisuus oli hieno aloitus sekä Suomi100- että Safa125-juhlavuosille.

Ensimmäisen Arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon laatta luovutettiin Polin-museon edustajille Varsovassa 12.10.2017. Kuvassa rakennuksen suunnittelut professori Rainer Mahlamäki, entinen pääministeri Paavo Lipponen, Suomen arkkitehtiliitto Safan puheenjohtaja Leena Rossi, museon valtuuston puheenjohtaja Marian Turski ja Polin-museon johtaja Darius Stola. Kuva: Tapio Pekkola.
Ensimmäisen Arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon laatta luovutettiin Polin-museon edustajille Varsovassa 12.1.2017. Kuvassa rakennuksen suunnittelut professori Rainer Mahlamäki, entinen pääministeri Paavo Lipponen, Suomen arkkitehtiliitto SAFAn puheenjohtaja Leena Rossi, museon valtuuston puheenjohtaja Marian Turski ja Polin-museon johtaja Darius Stola. Kuva: Tapio Pekkola.

Arkkitehtipäiviä vietetään 19.-20.5. arkkitehtien kannalta tärkeässä paikassa, Espoon Otaniemessä. Juhlavuoden kunniaksi tapahtumaan liittyy useita oheistapahtumia yleisölle. Safan blogi julkaisee viikoittain kirjoituksia juhlavuoden teemoista. Kerran kuussa kirjoituksen sijaan julkaistaan videoblogi, jonka ensimmäisenä haastateltavana on Finladia-voittaja, arkkitehti Aaro Artto. Myös ala- ja paikallisosastot ovat mukana järjestämässä tapahtumia omilla paikkakunnillaan. Alvar Aalto –mitali täyttää 50 vuotta. Jury on valittu ja mitali luovutetaan saajalleen syksyllä. Järjestyksessä neljäs Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saaja julkistetaan lokakuun 2. päivänä, jolloin tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Arkitektklubbenin perustamisesta. Tietoa kaikista tulevista juhlavuoden tapahtumista julkaistaan AU:ssa ja sosiaalisessa mediassa #safa125 tunnisteella.

Juhlavuoden kunniaksi SAFA on myös Instagramissa Haastankin kaikki arkkitehdit mukaan jakamaan arkkitehdin työstä ja sen muutoksesta kertovia kuvia. Jaa kuvasi tunnuksella #safa125 ja safa_ry ! Oma kuvani on jo tilillä.

Kuvasin ja kirjoitin paikan päällä ylös ajatuksiani palkitusta Polin-museosta. Kotona huomasin kirjoittamani liittyvän vähintään yhtä hyvin erään toisen arkkitehdin sodanaikaiseen työhön. Teksti Polinista jäi, kuva muuttui toiseksi, Erik Bryggmanin ylösnousemuskappeliksi. Olin siellä tekemässä arkkitehdin työtäni, puhumassa arkkitehtuurista, viime vuonna. ”Arkkitehtuuri korostaa ihmillisten arvojen merkitystä yhteiskunnassamme, se herättää tunteita historiaamme ja kulttuurejamme kohtaan, luo paikallisia ja universaaleja arvoja yhtä aikaa. Mielestäni arkkitehdin on tässä ajassa ennen kaikkea osattava arvostaa toisten arkkitehtien työtä. Sitä työtä, jota on tehty ennen minua ja myös jälkeeni jää.” Julistankin täten #safa125 –juhlavuoden instakilpailun avatuksi!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Keskustapeltoja ja takapihakanaloita

Ari Hynynen

Keskustapeltoja ja takapihakanaloita

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

Aktiivinen ruokatoimijuus muuttaa suhdettamme kaupunkitilaan ja tuottaa uudenlaista urbanismia.

Kahdenkymmenen vuoden välein järjestettävä YK:n kestävän kaupunkikehityksen konferenssi pidettiin tänä vuonna Quitossa, Ecuadorissa. Habitat III:n osallistujamäärä oli jättimäinen 40 000. Konferenssin yhteenvetona julkaistiin loppuasiakirja, jota allekirjoittajamaat sitoutuvat toteuttamaan.

Asiakirja on temaattiselta laajuudeltaan vähintään yhtä mammuttimainen kuin itse tapahtumakin. Kun erilaisten ja erikokoisten kaupunkien ongelmat yritetään ratkaista globaalisti yhdellä paperilla, on ensivaikutelma se, että tavoitellaan kaikkea hyvää kaikille. Mutta tämä on vain ensivaikutelma.

Ongelmien ja toimenpiteiden ohella loppuasiakirja nostaa kiinnostavasti esille kaikki ne teemat ja trendit, jotka ovat hallinneet kaupunkisuunnittelusta käytävää keskustelua viime vuosina. Paperista löytyy monikeskuksisuus, resilienssi, tiivistäminen, digitalisaatio, kiertotalous ja muita vastaavia iskusanoja.

Jokaisesta edellä mainitusta teemasta voisi kirjoittaa oman poleemisen blogisarjansa, mutta haluaisin tällä kertaa puuttua yhteen, joka on meillä Suomessakin ilmiönä vahvistumassa: ruoan ja kaupungin suhde.

Ruoan ja kaupungin vanha ja uusi liitto

Hertfordshiren yliopiston tohtori Susan Parham muistuttaa erinomaisessa kirjassaan ”Food and Urbanism”, että ruoan ja kaupungin tiivis yhteiselo on yhtä vanhaa perua kuin kaupungitkin. Kaupunkirakenteeseen on jo lähtökohtaisesti integroitunut erilaisia ruokajärjestelmiä siinä kuin muitakin kaupungin toiminnalle välttämättömiä infrastruktuureja. Ruokajärjestelmät voidaan jaotella neljään ryhmään, jotka ovat alkutuotanto, logistiikka, tarjonta ja kulutus sekä jäte ja muu materiaalikierto.

Tavallisen kaupunkilaisen arkea lähinnä on luonnollisesti tarjonnan ja kulutuksen järjestelmä, jolla on myös aktiivinen rooli kaupunkirakenteessa, -tilassa ja –ympäristössä. Ajatellaan vaikkapa päivittäistavarakaupan verkostoa ja myymälöitä, ravintoloita ja kahviloita, sekä näiden kaupunkirakennetta muokkaavaa ja kaupunkia elävöittävää vaikutusta.

Monet ajankohtaiset ilmiöt kertovat kuitenkin mahdollisesta järjestelmän muutoksesta. Näihin kuuluvat muun muassa kaupunkiviljely, pop-up –ravintolat, ravintolapäivät, lähiruoka ja vaihtoehtoiset ruokaverkostot. Toistaiseksi on vaikeaa arvioida kuinka pysyviä nämä ilmiöt ovat ja mihin suuntaan ne kehittyvät, mutta esimerkiksi konkurssin kokenut Detroit tähtää tulevaisuuteen ”Detroit Future City”-strategiallaan, johon kuuluu muun muassa vapautuneiden maa-alueiden osoittaminen suhteellisen laajamittaiseen kaupunkiviljelyyn.

Kuluttajasta aktiiviseksi ruokatoimijaksi

Kaupunkiviljely tarjoaakin nyt kuluttajalle aktiivisen ruokatoimijan roolia. Samanlainen vaikutus on erilaisilla kansalaisten omaehtoisilla ruokaverkostoilla.

Aktiivisen ruokatoimijuuteen kuuluu mm. pyrkimystä ruoan laatuun, yhteisöllisyyteen, ehkä jossain määrin myös omavaraisuuteen ja pienituloisilla parempaan kulujen hallintaan. Ruokaan liittyvät tarpeemme eivät useimmiten ole pelkästään ravitsemuksellisia, vaan ruokaan liitetään paljon kulttuurisia merkityksiä ja odotuksia elämyksellisyydestä.

Hyvä osoitus tästä ovat yhä suositummaksi tulleet pop-up -ravintolat ja ravintolapäivät. Kaupunkilaiset haluavat löytää jatkuvasti uusia näkökulmia omaan tutuksi käyneeseen kaupunkiinsa. Ruokailutapahtuma 300 metriä pitkässä pöydässä Helsingin Esplanadilla tai 100 metrin korkeudessa nosturin lavalla tarjoavat juuri tällaisia elämyksiä.

Uutta urbanismia ruoasta

Ilmiön taustalla voidaan nähdä syvempiäkin tarpeita. Kaupunkitilamme on kaupunkilaisia dominoivaa siinä mielessä, että se on kaikista suunnittelun osallistumisprosesseista huolimatta talouden ja hallinnon prosessien tuottamaa. Tästä näkökulmasta kaupunkilaisilla on tarve raivata kaupunkitilaan omia alueitaan ja paikkojaan, toisin sanoen ottaa haltuun dominoivaa kaupunkitilaa. Yksi keino tähän on käyttää tilaa ”väärin”, eli rikkoa järjestelmän tuottaman tilan logiikkaa. Samaa voidaan sanoa kaupunkiviljelystä ja vaihtoehtojen hakemisesta kaupan meille tarjoamaan rooliin kuluttajina ja tarjonnan passiivisina vastaanottajina.

Aktiivinen ruokatoimijuus muuttaa suhdettamme kaupunkitilaan ja tuottaa uudenlaista urbanismia. Kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään ruohonjuuritason toiminta, vaan tunnistettuaan uuden urbanismin idut virallinen suunnittelujärjestelmä voi myös ymmärtää tämän kaupungin kehittämisen resurssiksi.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Toteutuuko kaupunki-ihanne itsestään?

Helena Teräväinen

Toteutuuko kaupunki-ihanne itsestään?

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Urbanismin monet ihanteet näyttävät jo toteutuneen Rion faveloissa: matalaa, tiheää asutusta, jalankulkijan ja polkupyöräilyn ehdoilla, toimintojen sekoittuminen ja asunnot lähellä työpaikkoja, orgaaninen arkkitehtuuri, yhteisöllisyys, solidariteetti ja elävä kaupunkikulttuuri.

Matkailu avartaa. Heinäkuun alussa osallistuin maailman toisella laidalla Rio de Janeirossa konferenssiin, jonka World Planning School Conference WPSC2016 ja AESOP, The Association of European Schools of Planning yhdessä järjestivät. Segregaatio, väkivalta ja poliittinen epävakaus tulivat esiin paitsi esitelmissä myös kaupungilla liikuttaessa. Oman maan ongelmat supistuvat, kun kuulee jättimäisen Brasilian väestö- ja asunto-ongelmista: yli 200 miljoonaa asukasta, joista Rion kaupungissa 6,5 miljoonaa ja koko metropolialueella noin 13 miljoonaa.

Suomessa eletään niin läpikotaisin ammattimaisesti suunnitellussa ja hallinnon valvomassa maassa, että suuri osa voimia menee joko uusien määräysten oppimiseen tai niiden vastustamiseen. Tietysti ilmastonmuutoksen torjunta on juuri meidän vastuullamme – silläkin uhalla, että energiansäästöä tavoittelevia nollaenergiataloja rakennettaessa homeongelma pahenee entisestään.

Määräysviidakossa voi unohtua, että 85 % maailman asunnoista on ”laittomasti” rakennettuja. Brasilian kaikilla favela-alueilla asuu yhteensä noin 12 miljoonaa ihmistä, ja Rio de Janeiron yli 1000 favelassa yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta.

Complexo do Alemão in Rio de Janeiro, Brasilia. Kuva: Helena Teräväinen
Complexo do Alemão in Rio de Janeiro, Brasilia. Kuva: Helena Teräväinen

Rio de Janeirossa ja myöhemmin kesällä Venetsian mutkikkailla vanhoilla kujilla tuli tunne, että miksi kaikkea pitää edes yrittää suunnitella ja hallita? Kymmenien tuhansien ihmisten kaupunginosat ovat syntyneet ilman suunnittelua, joitakin yhteisiä sopimuksia ilmeisesti seuraten, koska kulkuyhteydet on ainakin osattu järjestää. Suomessa kaavoittajana tuli usein miettineeksi, kuinka maanomistus on kaikkien hankaluuksien äiti.

Rion favelat ovat syntyneet laittomasti, ilman maanomistuksen turvaa – toisen maalle, yleensä kunnan – ja vaarana tietysti on, että siirto ja hävitys uhkaa kuten paikoin ennen olympialaisia, mutta tosiaan katuja kuljetaan, netti toimii ja kouluakin käydään näissä suunnittelemattomissa paikoissa. Siellä pitää tuntea kirjoittamattomat säännöt minne saa mennä, ketä ja minne edes katsoa, ettei väärällä hetkellä osu luotien tielle. Monet asuvat favelassa vaikka heillä olisi varaa muuhunkin – rikastua voi muullakin kuin huumekaupalla. Favela on koti, vaikka kaupunki tarjoaisi uuden asunnon hyvin suunnitellulta uudelta alueelta. Yhteisön voima on tärkeä, identiteetti ja paikkaan kiintyminen pitävät asukkaan favelassa, joka ei siis ole yhtä kuin slummi, vaikka paikoin siltä näyttäisikin. Uusi alue voi jäädä tyhjäksi, jos kulkuyhteydet faveloiden työpaikoille eivät toimikaan.

Urbanismin monet ihanteet näyttävät jo toteutuneen Rion faveloissa: matalaa, tiheää asutusta, jalankulkijan ja polkupyöräilyn ehdoilla, toimintojen sekoittuminen ja asunnot lähellä työpaikkoja, orgaaninen arkkitehtuuri, yhteisöllisyys, solidariteetti ja elävä kaupunkikulttuuri.

Elokuussa Venetsian ahtaat kujat ja kanaalien rannoilla rappeutuvat rakennukset yhtäkkiä tietyssä ”suunnittelemattomuudessaan” alkoivat vertautua favelaan. Kujilla on elämää: ihmisiä liikkuu ja toiset istuvat portailla tai kahviloissa katselemassa ohikulkijoita. Jan Gehlin ihanteet ”kaupunki ihmisten tilana” näyttää toteutuneen, tosin hiukan kuin keskiajalla, ilman hygienian korkeinta tasoa. Jo 1960-luvulla myös Jane Jacobs puolusti katutason elämää ja naapurustojen yhteisöllisyyttä vastustaessaan laajoja korttelisaneerauksia Greenwich Villagessa.

Tieto lisää tuskaa ja määräyksiä. Jos ihmiset pystyvät ilman suunnittelua rakentamaan ihmisen kokoisia kaupunkeja, niin tarvitseeko meidän arkkitehtien koko maailmaa parantaa? Kyynisyys ei ole hyväksi, joten taidan lähteä tarkastusmatkalle favelaan.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Siiloista pois

Pirjo Sanaksenaho

Siiloista pois

Pirjo Sanaksenaho on Arkkitehti Pirjo Sanaksenaho on rakennussuunnittelun professori Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja sosiaali- ja terveysalan rakentamisen tutkimusinstituutti SOTERA:n johtaja. Lisäksi hän on osakkaana Sanaksenaho Arkkitehdit Oy:ssä yhdessä Matti Sanaksenahon kanssa.

Rakennushankkeissa on yhä enemmän toimijoita ja konsultteja. Pääsuunnittelija, joka useimmiten on arkkitehti, joutuu olemaan kuin DJ, joka soittelee milloin kenenkin levyjä ja yrittää yhdistää nämä soivaksi kokonaisuudeksi.

Opiskellessani arkkitehtuuria Teknillisessä korkeakoulussa 1980-luvun lopulla, arkkitehtiosastolla oltiin hyvin tietoisia oman alan ja osaston ainutlaatuisuudesta insinööriosastojen joukossa. Erottautumisessa oli aavistus ylimielisyyttäkin: ”me ja ne inssit”. Yhteisiä kursseja insinööriopiskelijoiden kanssa ei ollut kielikursseja lukuun ottamatta.

Kun Aalto-yliopisto aloitti toimintansa vuonna 2010 Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistyessä, vanhoista poteroista oli kaivauduttava ulos. Suomalaisen yliopistouudistuksen kärkihankkeella tavoiteltiin monialaista tiede- ja taideyhteisöä. Vanha osastojako hävisi ja yliopisto jaettiin kuuteen uuteen korkeakouluun. Arkkitehtiosasto siirtyi osaksi Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulua. Arkkitehtikunta oli tuolloin huolissaan, kuinka käy yhteyksiemme rakennusteollisuuteen ja insinööritieteisiin. Kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että huoli on ollut turha. Yhteyksiä insinööritieteiden korkeakouluun ja muihin yliopiston yksiköihin on vaalittu entistä enemmän. On kehitelty esim. kursseja, joissa ARTSin (taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu) ja ENGin (insinööritieteiden korkeakoulu) opiskelijat tekevät yhteisiä projekteja. Uutena toimintamuotona yliopistossa on perustettu temaattisia, koulurajat ylittäviä toiminta-alustoja, platformeja.

Aalto-yliopistossa on tällä hetkellä neljä toiminta-alustaa, joiden teemat ovat digitalisaatio, energia, ihmislähtöiset elinympäristöt ja terveys ja hyvinvointi. Tulossa ovat vielä globaaliin liiketoimintaan ja yrittäjyyteen sekä materiaaleihin liittyvät platformit. Toiminta-alustojen tavoitteena on edistää monialaista tutkimusta ja opetusta mm. jakamalla apurahoja monialaisten tutkimushankkeiden valmisteluun ja edistämällä opetus- ja tutkimushenkilökunnan liikkuvuutta eri koulujen välillä. Arkkitehtuurin laitoksella on kytköksiä etenkin Living+ -platformiin, joka liittyy ihmislähtöisiin elinympäristöihin, mutta myös muihin teema-alueisiin. Toiminta-alustojen merkitys yhden, yhteisen yliopiston luomisessa ja vanhojen TKK:n, Kauppiksen ja TaiKin jättämisessä historiaan voi olla merkittävä.

Arkkitehdin työ on myös muutoksessa. Rakennushankkeissa on yhä enemmän toimijoita ja konsultteja. Pääsuunnittelija, joka useimmiten on arkkitehti, joutuu olemaan kuin DJ, joka soittelee milloin kenenkin levyjä ja yrittää yhdistää nämä soivaksi kokonaisuudeksi. Tiskijukka-vertaus on alun perin espanjalaisen arkkitehti Juan Herrerosin heittämä luennollaan Otaniemessä. Tässä toimijoiden sekamelskassa vastuu hankkeen kokonaisuuden ymmärtämisestä on edelleen arkkitehdilla. Yhteistyötaidot ja laaja sivistys myös muilta kuin omalta alalta ovat välttämättömiä.

Paluuta arkkitehtien omahyväiseen erottautumiseen ei ole, vaikka monialaisuudesta hyötyykin vasta sitten, kun kullakin osapuolella on riittävän hyvä oman alansa asiantuntemus. Viestinnän professori Anu Kantola kirjoitti taannoin Helsingin Sanomien kolumnissaan laaja-alaisen koulutuksen puolesta: ”Jos yliopistoista toivotaan vetoapua talouteen, lisätkää vapautta ja ihmistieteitä ja kannustakaa kaikkia vinoihin ja vähän outoihin valintoihin. Tarjolla pitäisi olla kaiken maailman kursseja ja kaiken maailman opettajia.” Parhaat ideat syntyvät vuoropuhelussa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


New Nordic Neighborhoods: pohjoismaista yhteistyötä etsimässä

Inari Virkkala

New Nordic Neighborhoods: pohjoismaista yhteistyötä etsimässä

Arkkitehti Inari Virkkala työskentelee B&M Arkkitehtuuritoimistossa, sekä kuuluu oman toimistonsa Virkkala de Vocht Arkkitehtien kautta arkkitehtikollektiivi Uusi Kaupungin perustajajäseniin. Hän on ollut mukana toteuttamassa rakennusprojekteja Saksassa, Intiassa ja Kambodzassa.

Tanskalaisilla on ainutlaatuinen taito luoda viihtyisiä ja ihmisläheisiä tiloja, Norjalla on vahva osaaminen uusituvasta energiasta ja sen hyödyntämisestä esimerkiksi sähköautoissa, Suomessa osataan luoda äärimmäisen toimivia ja funktionaalisia plaaneja ja ruotsalaiset puolestaan ovat brändäämisen ja markkinnoinnin maailmanmestareita.

Työpaikkani, Arkkitehtuuritoimisto B&M palkittiin marraskuun alussa pohjoismaisen Nordic Built Cities Challengen toisella pääpalkinnolla. Yhdessä Forum Virium Helsingin, muotoilija Päivi Raivion, Setlementtiasuntojen sekä WSP:n Suomen ja Ruotsin toimistojen kanssa laaditussa ehdotuksessa määrittelimme Espoon Keran alueen muutosta viihtyisäksi ja eläväksi, niin kutsutuksi 20-minuutin naapurustoksi. Vuoden kestäneessä pohjoismaisessa kilpailussa jouduimme kiteyttämään niin ehdotukseen, kuin itsellemme, mikä pohjoismaisessa arkkitehti- ja kaupunkisuunnittelussa on arvokasta ja jopa pohjoismaiden ulkopuolelle viemisen arvoista.   keracoopcitywinter_netti

Päädyimme määrittelemään kilpailuehdotuksessa, että arvokkainta on lopulta yhteispohjoismaisten tasa-arvon ihanteiden heijastuminen suunnitteluun: kaupunginosien inhimillinen skaala muodostaa viihtyisiä katu- ja aukiotiloja, asuinrakentamista löytyy kaikille tuloluokille, vähähiilisten liikkumismuotojen käyttö on toimivaa ja houkuttelevaa sekä laadukkaita viher- ja virkistysalueita löytyy riittävästi. Pohjoismaisen ministerineuvoston alla toimivan Nordic Built Cities –ohjelman tavoitteena on nimenomaan löytää rakennusalalta ratkaisuja ja osaamista, jolla olisi relevanssia myös Pohjoismaiden ulkopuolelle vietynä. Kiinnostavasti pohjoismaista kaupunkisuunnittelua sivuaa samoin Sitran juuri julkaisema Nordic Green to Scale –selvitys, johon on puolestaan koottu vientikelpoisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjuntaan.

Mitä on pohjoismainen rakennusalan vienti?

Nordic Built Cities –kilpailun innoittamana päädyin kaivelemaan Suomen ja muiden pohjoismaiden vientiä tilastojen valossa. Kiitos Tiina Valpolan ja Pia Selroosin, löysin käyttööni SAFAn globaalin kattojärjestön Architects Council of Europen vientitilastoja vuosilta 2013-2014. Oheisessa kaaviossa on vertailtu muutaman Euroopan maan arkkitehtuurisektorien viennistä tulevia tuloja (tumman oranssilla prosentteina), sekä viennistä syntyvää absoluuttista arvoa (vaalean oranssilla miljoonina euroina). kaavio

Karkeasti suomalaisen arkkitehtuurisektorin arvo on noin 150 miljoonaa, josta vuosittain noin 5% syntyy viennistä. Tämä ei prosenttilukuna ole merkittävästi muita maita pienempi, mutta kotimaisen arkkitehtuurimarkkinan arvon ollessa vain noin puolet Tanskan ja Ruotsin arvosta (noin 350 miljoonaa), jää viennistä saatava tulo Suomessa huomattavan pieneksi.

Pohjoismaisesta brändistä vauhtia vientiin

Lähdetään yhdessä korjaamaan asiaa! Seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana maailman kaupunkialueet kasvavat huikealla vauhdilla. YK arvioi, että vuonna 2050 maailman kaupungeissa on 2,5 miljardia uutta asukasta, jotka tarvitsevat asunnot, liikennejärjestelyt ja palvelut mieluiten olemattomilla hiilidoksipäästöillä. Mielestäni tanskalaisilla on ainutlaatuinen taito luoda viihtyisiä ja ihmisläheisiä tiloja, Norjalla on vahva osaaminen uusituvasta energiasta ja sen hyödyntämisestä esimerkiksi sähköautoissa, Suomessa osataan luoda äärimmäisen toimivia ja funktionaalisia plaaneja ja ruotsalaiset puolestaan ovat brändäämisen ja markkinnoinnin maailmanmestareita. Ja kaikille meille on yhteistä iloa modernismin ajan mestarien luomasta maineesta designin edelläkävijöinä. Intiasta asti katsottuna Tanskan ja Suomen erot ovat minimaalisia. Kaikki edustavat samaa, korkeasta elämänlaadusta ja osaamisesta tunnettua brändiä.

Ennen Nordic Built Cities Challengea olemme viritelleet pohjoismaisia yhteistyöverkkoja näyttelyiden kautta esimerkiksi köyhyyden vähentämiseen tähtääviä arkkitehtuuriprojekteja esitelleellä South of North –näyttelyllä, sekä osallistumalla Uusi Kaupunki –kollektiivimme kanssa viime keväänä Romanian Design Weekillä olleeseen Turn to the Better –näyttelyyn, missä esiteltiin innostavia esimerkkejä kaikista pohjoismaista. Tuleekin mieleen heittää ensimmäinen pallo nyt Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen sekä Arkkitehtuurimuseon suuntaan, sillä kahden vuoden päästä on jälleen Suomen vuoro emännöidä pohjoismaista paviljonkia Venetsian biennaalissa. Miten vaikkapa tuo yhteistyö voisi vahvistaa pohjoismaisten arkkitehtien yhteistyötä ja pohjoismaisten kestävien kaupunkisuunnittelun ratkaisujen hyödyntämistä esimerkiksi Aasian ja Afrikan kehittyvissä keskuksissa?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Prosenttitaide rikastaa rakennettua ympäristöä

Yrjö Suonto

Prosenttitaide rikastaa rakennettua ympäristöä

Kirjoittaja on pitkään omaa arkkitehtitoimistoaan pyörittänyt monipuolinen puuarkkitehtuurin osaaja, joka vastasi Prosentti taiteelle - hankeesta Archinfossa.

Prosenttitaide kertoo myös demokraattisen maan tahdosta ja mahdollisuuksista tuottaa kaikkia kansalaisia tasapuolisesti palvelevaa ympäristökulttuuria.

Rakennetun ympäristön korostaminen taiteen avulla näkyy maamme julkisissa kaupunkitiloissa miljöötä rikastavana ilmiönä. Ympäristötaide on yleisölle ilmaista ja se saavuttaa katsojat luontevasti julkisilla paikoilla ja julkisissa sisätiloissa. Taide luo ympäristöön elämyksellisyyttä visuaalisina kokemuksina. Kulkuväylät, pihat ja kaupunkiaukiot saavat uusia merkityksiä ja muodostuvat alueellisiksi vetovoimatekijöiksi. Taiteen avulla nostetaan rakennetun ympäristön arvoa ja viihtyisyyttä.

Villu Jaanisoon Kuukkeli Kalasatamassa.
Villu Jaanisoon Kuukkeli Kalasatamassa.

Suomessa ympäristötaidetta edistetään monilla paikkakunnilla ns. prosenttiperiaatteella, jossa n. 1-2 % rakennushankkeen kokonaisbudjetista suunnataan taiteeseen. Rinnalle on kehitetty muitakin rahoitusmuotoja, mutta pääperiaatteena on, että ympäristötaidetta syntyy sekä julkisella että yksityisellä rahoituksella. Vuosi 2015 oli prosenttitaiteen teemavuosi ja taiteen edistämiskeskus TAIKE:n ohjelmassa oli ympäristötaiteen hankintamenetelmien kehittäminen. Tavoitteena oli tehdä julkisen taidehankinnan käytännöt luonnolliseksi osaksi rakennussuunnittelua ja uudis- ja korjausrakentamista. Poliittisia päättäjiä, julkishallinnon virkamiehiä, rakennuttajia ja rakennusliikkeiden johtajia sekä rahoittajia haastettiin aloitteelliseen toimintaan rakennettuun ympäristöön sijoitettavien taidehankintojen menetelmien kehittämiseksi. Tavoitteena on ollut juurruttaa prosenttiperiaate osaksi suomalaista rakennuskulttuuria sekä kunnallista päätöksentekoa

Hyviä malleja ympäristötaiteen hankintaan

Kampanjan aikana syntyi hyviä malleja ympäristötaiteen hankintaan ja koosteena niistä julkaistiin kätevä ohjekirja, Prosenttitaiteen käsikirja, jossa on selkeät osat sekä taitelijoille että taiteen tilaajille. Prosenttitaiteen edistämisessä ovat olleet mukana Suomen Taiteilijaseura STS, Teollisuustaiteen liitto Ornamo, Ympäristötaiteen säätiö, Arkkitehtuurin tiedotuskeskus Archinfo ja tämän vuoden alusta myös SAFA. Prosentti taiteelle -hankkeen yhteydessä on toteutettu erityisiä ”Sinustako ympäristötaiteen tekijä”- koulutustilaisuuksia taitelijoille eri puolilla Suomea. Niissä käsitellään rakentamisen käytäntöjä sekä malleja suunnitteluyhteistyöstä ja sopimusmenettelyistä. Taiteen edistämiskeskus on myös suunnannut tukea prosenttitaiteen pilottihankkeisiin, joita toteutetaan yhteensä 11 paikkakunnalla.

Ammatillinen yhteistyö taidehankkeissa

Suomessa prosenttitaidetta tehdään ammattimaisesti. Taiteilija tai työryhmä on taideteoksen keskeinen tekijä ja tekijänoikeuksien omistaja. Taitelija voidaan rakennushankkeeseen liitetyssä taideprojektissa rinnastaa muihin alihankkijoihin. Arkkitehdin tehtävä on pääsuunnittelijana varmistaa taideteoksen suunnitelmien yhteensopivuus hankkeeseen samalla tavalla kuin muiden erikoissuunnitelmien, esim. LVI- ja sähkösuunnitelmien kohdalla. Arkkitehti on taiteilijan lähin yhteistyökumppani sijoitettaessa taidetta rakennuskohteisiin.

Ympäristötaiteen monet muodot

Ympäristötaide esiintyy useimmiten kookkaina teoksina ulkotiloissa ja liikenneympäristöissä, mutta se toimii pienemmässä mittakaavassa myös julkisissa sisätiloissa, mm. kulttuuritalojen, kirjastojen, terveyskeskusten, koulujen ja sairaaloiden aulatiloissa.

Taiteilijat voivat osallistua ympäristötaiteen hankkeisiin omalla luontaisella ilmaisutavallaan, ilmoittautua halukkaiksi taiteen tekijöiksi ja osallistua hankekohtaisiin taidekilpailuihin. Tekijöiltä edellytetään myös selkeitä ohjeita teosten elinkaaren hallitsemiseksi, koska varsinkin ulkotiloihin sijoitettavien teosten huollon ja ylläpidon vaatimukset vaihtelevat.

Johdonmukaisesti toteutettu ja ylläpidetty ympäristötaide on kansakunnalle merkittävä kulttuurinen voimavara. Se kertoo tavoitteellisesta rakennetun ympäristön arvon kohottamisesta ja viihtyisyyden parantamisesta taiteen keinoin.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail