Nouseva sukupolvi ravistelee asumisen rakenteet uusiin kuoseihin

Leena Rossi

Nouseva sukupolvi ravistelee asumisen rakenteet uusiin kuoseihin

Kirjoittaja on Jyväskylän yleiskaavapäällikkö, SAFAn entinen puheenjohtaja, arkkitehti SAFA ja reformaattori.

Asumisen kokonaisterveellisyys ja sen suhde rakentamisen aikaisiin kustannuksiin tulisi punnita ajatuksella. Mikä on kiireellä, huonosti vanhenevista materiaaleista ja monimutkaisista monikerrosrakenteista rakennetun, vaikeasti korjattavan ja huollettavan asuintalon todellinen hinta yhteiskunnalle?

Asuntoreformi 2018 -kilpailu on ratkaistu. Tulokset julkistettiin 30.8. Alvar Aalto Symposiumissa Jyväskylässä. Kilpailun tavoitteet ylittivät perinteisen asuntosuunnittelun toiminnallisen kentän. Ehdotuksissa pyydettiin esittämään ekologisia, sosiaalisia, taloudellisia ja arkkitehtonisia reformiajatuksia asumisesta kolmeen konkreettiseen paikkaan Jyväskylään, Tampereelle ja Vantaalle.

Asuntoreformikilpailuja on järjestetty vuodesta 1952 lähtien. Tavoitteena on ollut tunnistaa asuntosuunnittelun ja -rakentamisen yhteiskunnallinen merkitys kulloisessakin tilanteessa ja löytää ratkaisuja laajasti rakentamisen eri osa-alueille. Asuntoreformi 2018 -kilpailu osoittaa, että tarvetta asumisen avoimelle pohdinnalle on riittämiin.

Kilpailun järjestämiseen osallistunutta palkintolautakunnan jäsentä tulokset sykähdyttävät ja ilahduttavat. Tuloksiin ja palkintolautakunnan pöytäkirjaan voi tutustua täällä.

Palkittujen ehdotusten nimitiedostojen kätköistä paljastuu suurenmoinen joukko uuden sukupolven monitaitoisia tiimejä. Yleinen kilpailu -formaatti näyttää jälleen kyntensä. Tavanomaisissa asuntosuunnittelukilpailussa kohteen rakennuttaja on myös kilpailun, lähes aina kutsukilpailun, järjestäjä. Tällöin suunnitteluratkaisutkin luonnollisesti ohjautuvat järjestäjän prioriteetteihin ja konsepteihin. Vaihteeksi olikin raikasta perehtyä niin sanotusti ”valkoiselta pöydältä”, asumisen perustarpeista ja suunnittelevien tiimien maailmankuvasta, kokeilunhalusta ja taidosta kumpuaviin ideoihin, pitkällekin mallinnettuihin konsepteihin ja suunnitelmiin.

Eettinen on kaunista

Asuntoreformin tehtävä on tuoda näkyville uudenlaisia vaihtoehtoja. Asumisen ekologiset, sosiaaliset, taloudelliset ja arkkitehtoniset näkökulmat kytkeytyvät toisiinsa monimutkaisilla ja ristiriitaisillakin tavoilla.

Nousevasta sukupolvesta puheen ollen: Arkkitehti Lars-Erik Mattila esitteli taannoin diplomityössään eräänlaisen kestävän rakentamisen manifestin. Samalla hän tuli haastaneeksi kentällä vallitsevia – jopa yllättävänkin syvään luutuneita – ajatuksia nykyarkkitehtuurin salonkikelpoisesta muotomaailmasta ja (arkkitehtien kesken) yhteisesti hyväksyttävästä kauneudesta. Nyt palkituissa ehdotuksissa voi nähdä samansuuntaisia, traditiosta pintaa syvemmältä kumpuavia kauneuden reformiajatuksia.

Jyväskylän kohteessa palkittu ehdotus ”Kalon” vaikuttaa jossain määrin sisäistäneen mattilamaisen kestävyyden otteen. Kalonin esittelyteksti julistaa nöyrästi: ”Kreikan kielen “Kalon” merkitsee eettisesti hyvää, tarkoituksenmukaista kauneutta… Kuokkalassa on kirkon näköinen kirkko keskellä kylää. Vierelle nousee talon näköinen talo, osaksi nykyistä kaupunkia: harjakatot, puu, kivi ja savi liittävät sen kirkkoon ja Puukuokkaan ”. Kalonin tekijöiksi paljastui Collaboratio Oy.

Ehdotus Kalon, Collaboratio Oy.
Ehdotus Kalon, Collaboratio Oy.

Jyväskylässä kunniamaininnan saaneen ehdotuksen ”Reformitalo” tekijöiksi puolestaan paljastui työpari Lars-Erik Mattila – Frans Saraste. Ehdotuksessa on tavoiteltu rakentamisen kestävyyttä yksinkertaisten ja kestävien teknisten valintojen kautta. Reformitalon asunnot ovat pieniä läpitalon kolmioita, joiden vuosisadan alkupuolelta innoitusta saanut tilarakenne halleineen on monikäyttöinen. Kolmio – onko se mekaanista keskimääräisyyttä vaiko sittenkin painava kannanotto asumisen minimi -keskusteluun?

Kuten palkintolautakunnan pöytäkirja toteaa, asumisen kokonaisterveellisyys ja sen suhde rakentamisen aikaisiin kustannuksiin tulisi punnita ajatuksella. Mikä on kiireellä, huonosti vanhenevista materiaaleista ja monimutkaisista monikerrosrakenteista rakennetun, vaikeasti korjattavan ja huollettavan asuintalon todellinen hinta yhteiskunnalle?

Mainittakoon, että Jyväskylä ei asettanut kilpailun lähtökohdaksi rajattua neliömetrimäärää. Onkin mielenkiintoista, että ehdotusten tekijöiden vapaa mitoitushaarukka ja siten käsitys paikalle sopivasta rakentamisen määrästä vaihteli 3 500 ja vajaan 15 000 neliön välillä. ”Urbaanin tiiviyden” vaihteluväli osoittautui täten huokoistakin huokoisemmaksi.

Mikä on asuntosuunnittelun taidoissa puute ja mikä on ansio? Riittääkö asukasta ajattelevan, tulevaisuuden asuntosuunnittelijan taidonnäytteeksi se, että suunnittelija rakenteiden terveellisyydestä sen kummemmin välittämättä kykenee asettelemaan inhimilliset tarpeet mitä erilaisimmiksi tilakaavoiksi? Taitavimpien ehdotusten tekijöiden mielestä tämä ei suinkaan riitä, eikä tähän kapeaan rooliin haluta juuttua, vaan asukaan ulottuville ja haltuun otettavaksi on vastuullisesti tarjottava laajalla osaamisen kirjolla kokonaisvaltaisempi tilojen, palveluiden ja rakenteiden kestävä paketti.

Konstailemattomuus

Ruokakulttuurissa konstailemattomuus on päivän sana. Asuntoreformikilpailun tulosten perusteella sama termi pätee myös asumisen reformoituun arkkitehtuuriin. Kilpailupöytäkirjan mukaan Tampereella voittaneen ehdotuksen ”Kide” arkkitehtuuri on herkkää ja kaunista ja samanaikaisesti realistisen toimivaa ja konstailematonta. Puinen umpikortteli istuu hienosti paikalleen ja on toisaalta ideana monenlaiseen kontekstiin sopiva. Kohtuuhintaisuus on ehdotuksessa hyvin huomioitu usein ratkaisuin. Kiteen tekijöinä ovat Studio Architecture Helsinki Oy:n taitajat. Konstailemattomuus on sana, joka tulee mieleen myös Jyväskylän Kalonin kohdalla, sympaattinen konstailemattomuus.

Ehdotus Kide, Studio Architecture Helsinki Oy.
Ehdotus Kide, Studio Architecture Helsinki Oy.

Uusia hallintamuotoja

Palkituissa ehdotuksissa on esitetty monenlaisia hallintamuotoja, myös esimerkiksi osuuskunta-asumista. Esimerkiksi Vantaalla palkittu ehdotus ”Lähiösinfonia”, tekijänä L Arkkitehdit Oy, esittää näkemyksen, jossa asuintalo on palvelu. Tässä liiketoimintamallissa asukas ei omista eikä vuokraa, vaan ostaa asumisen yhtenä palvelukokonaisuuden osana taloa hallinnoimalta operaattorilta. Asunnon lisäksi palvelupakettiin voi ostaa muita tarvitsemiaan palveluja mm. co-workingtilat, pyörähuolto, pesula- ja vaatehuoltopalvelut.

Lähiösinfoniassa on myös pöyhitty ajatusta asumisesta kokonaispalveluna, joka ostetaan tiloina ja resursseina palveluntarjoajalta. Tervetullut ajatusmalli esitetään ehdotuksessa viitteellisellä tasolla ja vaatii toteutuakseen uudenlaista yhteistyötä rakentamisen ja asumisen toimijoiden kanssa. Kaupunkimaisen palvelutason ja joustavuuden käyttöönoton kannalta malli on ehdottomasti kehittämisen arvoinen sekä yleishyödyllisessä että vapaarahoitteisessa asuinrakentamisessa.

Ehdotus Lähiösinfonia, L Arkkitehdit Oy.
Ehdotus Lähiösinfonia, L Arkkitehdit Oy.

Jyväskylään tehty ehdotus ”Avoimet ovet” (tekijöinä Maria Laine, Anni Vanha-Patokoski ja Niamh Ni Mhorain) sen sijaan tutkii ja tilallistaa viime vuosina uutena mahdollisena hallintamuotona selvitettyä osuuskuntamuotoista asumista. Työssä esitetään herkkävireisellä ja paneutuneella otteella innostava asumisen malli, jossa ratkotaan yhteisöllisyyden, osallistumiseen ja asumisen palveluihin liittyviä kysymyksiä onnistuneella tavalla. Aika näyttää, perustuuko osuuskunta-asuminen Suomessa tulevaisuudessa vain ennalta vakiintuneiden, tylsänpuoleisten tilallisten ratkaisujen toistamiseen, vai syntyykö aidosti uutta kunnianhimoista asuttavuutta?

Se, miten asumisen palvelullistuminen ja esimerkiksi tilojen käyttömahdollisuuksien jakaminen jalostuu asukkaille kestäviksi hallinta- ja hinnoittelumalleiksi, on vääjäämättä asia, jonka kehittämisestä useiden tahojen tulee innostua.

Asumisen uudistaminen on kaupunkien rootelissa

On mielenkiintoista todeta, että 2010-luvun asuntoreformikilpailujen merkittävinä toimijoina ovat aikaisemmista vaiheista poiketen olleet nimenomaan kaupungit ja kaupunkien kanssa yhdessä toimivat osaajat. Tämä olisi omiaan vahvistavan näkemystä, jonka mukaan monikin tulevaisuutta koskeva asia ratkaistaan, tai jää ratkaisematta, nimenomaan kaupungeissa ja kaupunkien kanssa. Tulevaisuudessa ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja arkkitehtoninen tulevatkin vääjäämättä kaikkialla tulkituiksi kaupunkien näköisin painotuksin – asukkaiden onneksi tai onnettomuudeksi. Tervetuloa mukaan, reformissa kaikki käytettävissä olevat, markkinoiden leveät hartiavoimat ovat enemmän kuin tarpeen!

Näillä ja muillakin eväillä, onnea ja menestystä kaikille kiinnostuneille Asuminen 2020 – Helsingin Asuntoreformikilpailuun! Menestystä jatkoon myös Jyväskylään, Tampereelle ja Vantaalle! Olkoot asumisen yhteisen reformimme polku avoin ja askeleet määrätietoisia.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Agora arkkitehtuurille ja designille

Kaarin Taipale

Agora arkkitehtuurille ja designille

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija sekä helsinkiläinen ja uusmaalainen poliitikko. Hän on ollut mm. Arkkitehti-lehden päätoimittaja, Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö ja kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja.

Nyt ei olla pystyttämässä yhteistä wow-näyttelyrakennusta kahdelle museolle. Ensin on rakennettava perustukset uuden instituution identiteetille.

Kaksi isoa uutista samalla viikolla! Alvar Aalto -säätiö ehti maanantaina julkistaa projektinsa Jyväskylän kaupungin kanssa. Tiedotteen mukaan ne haluavat ”edistää Suomen ensimmäisen kulttuuriperintöön, arkkitehtuuriin ja muotoiluun keskittyvän museokeskuksen rakentumista Jyväskylään. Keski-Suomen museo ja Alvar Aalto -museo toimisivat tulevassa museokeskuksessa yhdessä.” Valmista olisi vuonna 2022 ja vierailija näkisi ”kaksi laajaa perusnäyttelyä ja kolme jatkuvasti vaihtuvaa erikoisnäyttelyä”. Hieno hanke, ehkä turvallisen perinteinen.

Tiistaina julkistettiin Helsingin kaupungin ja valtion yhdessä tilaama selvitys, joka suosittaa uuden arkkitehtuuri- ja designmuseokokonaisuuden toteuttamista Helsinkiin, tavoitevuotena 2025. Selvityksen kattavuus, tarkkanäköisyys, kriittisyys, globaali näkökulma ja kunnianhimon taso yllättävät myönteisesti.

Millaisena selvitys hankkeen näkee, millaiseen kontekstiin sen sijoittaa? Näyteikkuna. No jaa. Suomalaisella arkkitehtuurilla ja designilla on vahva yhteys pohjoismaisen hyvinvointivaltion tavoitteisiin ja ihanteisiin. Tärkeä painotus! Olisi mahdollista olla kansainvälinen edelläkävijä tällä alalla. Juuri niin! Laajojen kokoelmiensa ansiosta museot toimivat ”muistiorganisaationa”. Kyllä! ”Uuden museon on kuitenkin määrätietoisesti kehitettävä yleisösuhdettaan ja avauduttava yhteiskuntaan.” Naulan kantaan!

Raportissa esitetään hyviä kysymyksiä arkkitehtuurin ja designin rooleista ja uuden museon tehtäväkentästä. Uutta museokonseptia tulee kehittää sisältö edellä, sanovat myös julkistamisen yhteydessä haastatellut museojohtajat. Oikein! Mutta samaan hengenvetoon he toteavat, että arkkitehtuurikilpailu on hyvä tapa aloittaa rakennuksen suunnittelu. Ei, nyt jäitä hattuun! Jos lähdetään talo edellä, unohdetaan keskeisin haaste ja horjahdetaan kansainväliseltä tavoitetasolta suoraan piirisarjaan.

Tässä ei olla pystyttämässä yhteistä wow-näyttelyrakennusta kahdelle museolle. Ensin on rakennettava perustukset yhden uuden instituution identiteetille: ymmärrys toiminnan tarkoituksesta ja näkemys yleisön ja yhteistyöverkostojen laajuudesta. On myös varmistuttava valtion ja kaupungin aidosta sitoutumisesta paitsi alkuinvestointeihin myös tulevien vuosien käyttötalouteen.

muso
Arkkitehtuurimuseo.

Jospa museot ensin opettelisivat toimimaan yhdessä ja häivyttämään organisaatioidensa rajat. Vaikka ne ovat vuosikymmeniä sijainneet samassa korttelissa, Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon yhteistyön historia on yhtä ohut kuin englantilaisen gourmet-ruuan keittokirja. Hienotunteisin sanakääntein selvitys toteaakin, että arkkitehtuurimuseo on viime vuodet ollut koomassa. Selvityksessä siteeratut museoiden visiot, missiot ja arvot kertovat karua kieltä lähtötilanteen eroista.

Uusi instituutio voi olla unilukkari, ei korkkiruuvikokoelma, jota tullaan äimistelemään. Arkkitehtuurin ja designin agoran pitää olla valistuneen keskustelun paikka. Muuten se ei ole uudistava vaan pelkästään säilyttävä tila. Selvityksessä viitataan Gulbenkianin säätiön raporttiin, joka pohtii museoiden rooleja: Ne ovat oppimisen ja debatin paikkoja, kaikille avoimia julkisia tiloja, merkityksen luomisen paikkoja, temppeleitä, ja turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden paikkoja.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Tiltu Nurminen

Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Kirjoittaja on Turku-SAFAn paikallisasiamies.

Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu.

Paijula-6Olen mielenkiinnolla seurannut pienen Paijulan kyläkoulun vaiheita omassa kotikunnassani Nousiaisissa muutaman viime vuoden aikana. Kyseessä on yli satavuotias hirsitalo, joka on toiminut kouluna jo monen sukupolven ajan ja sillä on arvoa myös historiallisesti merkittävänä rakennuksena.

Hirsikoulun kohtalo on kiinnostanut minua erityisesti perinteisten rakennustapojen vaalimisen sekä terveiden rakenteiden tutkimisen myötä.

Lukuvuoden 2014-2015 aikana kävin pitämässä koulussa lapsille taidekerhoa ja samalla kokemassa koulun inhimillistä ja kodinomaista tunnelmaa. Silloin kävi mielessä, että sisätilat kaipaisivat vähän lisää raikasta ilmaa.

Koulua oli paikkailtu pikkukorjauksin vuosien mittaan ja kokonaisuus taisi olla aikamoinen tilkkutäkki. Jonkinlainen pieni vesivahinko paikannettiin siivouskomeroon. Epäilyksiä oli myös kellarin osalta mahdollisista homevaurioista.

Oppilaiden vanhemmat aktiivisessa roolissa koulun korjauksessa

Kun koulussa havaittiin vuoden 2015 lopulla kosteusmittausten perusteella viitteitä kosteusvaurioista, oli se alkusysäys tapahtumaketjulle, jonka myötä koko koulu haluttiin sulkea ja oppilaat siirtää keskustan isompaan kouluun. Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Kellarin seinään kiinnitetyssä levyssä oli hometta, mutta kellarin rakenteista sitä ei löytynyt.

Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu. Oppilaat siirrettiin hyvin nopeasti keskustan kouluun vanhempien vastustuksesta huolimatta. Koulun vanhempainyhdistys aktivoitui asiassa tehokkaasti ja alkoi ajaa koulun korjausta.

Keväällä 2016 vanhempainyhdistys keräsi nimiä kuntalaisaloitteeseen, joka kannatti koulun korjausta. Kunnanvaltuusto päättikin lopulta, että rahat noin puolen miljoonan euron korjaukseen myönnetään. Virkamiehet vetkuttelivat asiaa pitkään, mutta noin vuosi sitten alkoi vihdoin remontti vanhempainyhdistyksen järjestämillä purkutalkoilla.

Rakennuksen sisältä purettiin pois vanhat lastulevyt, kipsilevyt ja mineraalivillat perinteiseen rakentamiseen erikoistuneen rakennusvalvojan ohjauksessa. Vanhempainyhdistyksestä löytyi 30 aktiivista henkilöä, jotka osallistuivat talkoisiin vuorollaan kuukauden ajan kolmena päivänä viikossa. Yhdistys otti purkutöiden lisäksi vastuun julkisivun maalaustöistä. Talkooiltoja tai -päiviä kertyi yli kuutisenkymmentä 50 henkilön osallistuessa maalausurakkaan vuorotellen.

Rakennus on korjattu perinteisiä materiaaleja ja rakenteita kunnioittaen

Tammikuussa 2018 aloitti työnsä rakennusyritys, joka puolen vuoden aikana on nyt korjannut koulun perinteisiä menetelmiä kunnioittaen. Hirsiseinän ulkopinnassa ovat vanhat julkisivulaudat, joita ei ole tarvinnut vaihtaa. Vain yhdessä nurkassa, pienellä alueella, jouduttiin hirsiä vaihtamaan. Siinä kohdin myös sisäpuolen lattiaa avattiin ja vanhat kostuneet purut poistettiin. Hirren sisäpuolinen eristys hoidettiin huokoisella puukuitulevyllä, joka verhottiin helmiponttipuupanelilla. Putket ja sähköt uusittiin.

Rakennuksessa oli aiemmin koneellinen ilmanvaihto, mutta isot tuloilmasäleiköt oli tukittu villalla. Nyt tilalla on painovoimainen ilmanvaihto ja tuuletusräppänöitä on lisätty ulkoseinien yläreunoihin runsaasti. Kellarissa sijainnut vanha keittiö purettiin ja uusi keittiö rakennettiin maanpinnan yläpuolelle rakennuksen keskelle uusin laittein. Talossa on kolme rinnakkaisluokkaa ja esim. lounas syödään luokissa. Korjauksen myötä koulun kaikki sisätilat uusittiin. Hirsirunko on säilynyt ja talo seisoo edelleen ryhdikkäänä graniittikivijalan päällä. Remontti on valmistunut nyt kesän aikana. Paijula-8

Näyttää siltä, että korjaus on pysynyt budjetissa ja koululaiset ovat saamassa hienon uudistuneen opinahjon syksystä alkaen. Kun Paijulan hirsikoulu nyt on pelastettu, toivotaan että se kestää taas seuraavatkin sata vuotta. Ja olkoon se esimerkkinä onnistuneesta korjauksesta ja kyläkouluperinteen vaalimisesta!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Sini Koskinen

Kiertotalous – uudenlainen kuluttamisen filosofia vai osa kulttuuriperintöämme?

Kirjoittaja on vastavalmistunut, puurakentamiseen erikoistuva arkkitehti, jolla etenkin kestävän kehityksen sekä perinnerakentamisen teemat ovat lähellä sydäntä. Toimii toista vuotta HESA-SAFA:n puheenjohtajana ja työskentelee projektiarkkitehtinä asuntosuunnittelun saralla pääasiassa puurakentamiskohteissa.

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä.

Maapallolla kulutetaan tällä hetkellä valtavia määriä niin uusiutumattomia kuin uusiutuviakin luonnonvaroja, tuhoisin seurauksin. Väestönkasvu ja kasvava kulutus ovat johtaneet globaaliin kestävyyskriisiin, jonka keskeisiä osia ovat luonnonvarojen hupeneminen, ilmastonmuutos sekä valtava määrä kertyvää jätettä.

Nykyistä taloudellista järjestelmää on nimitetty kuvaavasti “läpivirtaustaloudeksi”. Läpivirtaustalous käyttää resursseja tehottomasti eli hyödyntää valtavat määrät luonnonvaroja ja synnyttää myös suuria määriä jätettä ja päästöjä. Materiaalien sekä niiden eteen tehdyn työn arvostus on kadonnut ja tilalle on noussut kertakäyttökulttuuri.

Yksi keino vastata näihin ongelmiin voisi olla kiertotalouden tehostaminen. Kiertotaloudessa materiaalit kiertävät eri toimitusketjuissa ja parhaimmillaan myös eri toimitusketjujen välillä vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja. Jäte ja jätteen käsittely on rakennusalalla edelleen yksi suurimmista kysymysmerkeistä. Rakennusteollisuus vastaa 18% Suomessa syntyvästä jätteestä, joka on peräisin niin materiaalien tuotannosta, rakentamisesta kuin purkamisestakin. Jätteen määrää voitaisiin vähentää esimerkiksi tehostamalla rakennustyömaan hoitoa, suuremmalla kierrätysmateriaalien käytöllä, sekä vanhojen rakennusten säilyttämisellä ja uudelleenkäytöllä. Kestävä rakentaminen pitäisi nähdä laaja-alaisena, koko yhdyskuntarakennetta ja sen toimintatapoja käsittävänä ajattelumallina.

On tärkeää huomata että pelkästään jätteen minimointi ei riitä, vaan käytännössä jo jätteen syntyminen pitäisi pystyä estämään. Tähän tavoitteeseen päästään myös rakennusteollisuudessa, jos otetaan kiertotalouden ja kestävän kehityksen teemat mukaan yksittäisiin projekteihin jo suunnitteluvaiheesta alkaen. Rakentamisen ratkaisut sekä käytettävät tuotteet pitäisi suunnitella siten, että esimerkiksi purkuvaiheessa olisi materiaalien erotteleminen tosistaan helppoa ja osat siten uudelleen käytettävissä.

Suurin arvopotentiaali on tuotteiden ja laitteiden huollossa, uudelleenkäytössä sekä uudelleenvalmistuksessa.

Mutta onko kiertotalous sittenkään aivan uudenlainen ajattelumalli? Kulttuuriperintövuonna on mielenkiintoista tutkia aihetta historian kautta. Esimerkiksi talonpoikaisrakentamisen tai kansanrakentamisen periaatteet ovat esimerkillisiä kestävän kehityksen näkökulmasta. Perinteisissä rakentamistavoissa kiertotalouden periaatteet toteutuivat, vaikkei kierrätyksestä tai itse kiertotalouden termistä ollut tuolloin vielä tietoakaan. Rakentamiseen käytettiin paikallisia raaka-aineita, rakennusosien valmistukseen ja niiden kuljetukseen metsästä rakennuspaikalle ei käytetty lainkaan uusiutumatonta energiaa. Näin päästiin pitkäikäiseen, muunneltavaan rakentamistapaan, jossa materiaalit lopulta palasivat luontoon tai hyötykäyttöön. Niukat, huolella valitut materiaalit ja yksinkertainen rakenne tekivät rakentamisesta helppohoitoista. Rakentamisen perinne siirtyi ”isältä pojalle” ja siten periaatteet jalostuivat kuhunkin pienilmastoon ja ympäristöön parhaiten sopiviksi. Pitkään jatkuneen perinteen myötä opittiin tuntemaan materiaalin ominaisuudet, vahvuudet ja heikkoudet. Rakennuksia oli helppo korjata, laajentaa tarpeen vaatiessa ja parhaimmillaan talo voitiin jopa jakaa kahdeksi taloksi lasten muuttaessa pois kotoa. Myös purettujen talojen rakennusosat käytettiin usein uudelleen osana uutta rakennusta. Kaikki entisajan periaatteet eivät sellaisenaan sovellu tämän päivän rakentamiseen, mutta voisimmeko oppia menneestä jotain?

Edelleen pystyssä seisovat vanhat rakennukset toimivat vahvana esimerkkinä siitä, millaiseen toimintavarmuuteen perinteisillä rakentamismetodeilla voidaan päästä. Tulisiko meidän siis ammentaa enemmänkin tietoa tästä vanhemmasta rakennusperinteestämme myös tulevaisuuteen? Vai tarvitseeko pyörä todella keksiä uudelleen?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kalle Euro

Suomalainen arkkitehtuuri näkyy nyt

Kirjoittaja on Arkkitehtitoimistojen Liiton toiminnanjohtaja.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen.

Venetsian Biennaalin avajaisviikon jälkeen suomalaisen arkkitehtuurin huomioarvo on ollut suuri. The Guardian, The New York Post, CNN, Dezeen ja monet muut mediat ovat kirjoittaneet suomalaisesta arkkitehtuurista ja kirjastolaitoksesta paljon. Arkkitehtuurin tiedotuskeskuksen Hanna Harrisin luotsaama ja Anni Vartolan kuratoima kirjastoteema Aalto-pavilijongissa on nerokas. Se toteuttaa biennaalin Free space -teemaa loistavasti, kertoo Suomesta hyvin arvokasta – ja todellista – viestiä ja tuo esille ison joukon suomalaisia huippusuunnittelijoita pitkältä aikajaksolta. Satavuotiaan Suomen kulttuuri ja arkkitehtuuri eivät ole ohuita. Kaikkea muuta.

Eero Lundenin teos Another Generosity Pohjoismaiden paviljongissa on myös huomattu mediassa. Muovikohdut lienevät kuvatuimpien kohteiden joukossa tänä vuonna. Pohjoimaiden pavilijongin kuratoi Juulia Kauste. Talli-arkkitehtien Arabianrannan loft-hanke Arsenalissa  ja Norjan osastolla oleva Sami Rintalan pavilijonki herättivät niin ikään median huomion.

Hyöty irti näkyvyydestä

Kansainvälisen huomion jälkeen arkkitehtuurin edistäjien haasteena on saada tästä kaikki hyöty irti. Kuinka saada suomalaisten arkkitehtitoimistojen työt pysymään kansainvälisesti esillä? Kansainvälisen tason töitä riittää kyllä esiteltäväksi, mutta arkkitehtuurissakaan ei enää hyvä työ myy itseään. Viestinnän ja aktiivisuuden merkitys on suuri matkalla kohti kansainvälistä mainetta.

Myös kotimainen arkkitehtuurikeskustelu on nousussa. Helsingin Sanomat on kirjoittanut useaan otteeseen suomalaisista hankkeista, milloin osuvammin, milloin vähemmän osuvasti.

Toisaalta samaan aikaan  sosiaalisessa mediassa,  jonkin verran myös perinteisessä mediassa, on noussut pintaan  aiempaa enemmän arkkitehtuurikritiikkiä. Kriittinen suhtautuminen asiohin on yleensä hyödyllistä. Kritiikin laatu on kuitenkin huomioitava: muutama tuhat seuraajaa ei tee sosiaalisen median palstasta merkittävää mediaa. Se ei myöskään oikeuta esiintymään yleisen mielipiteen edustajana, määrittelemään “kauneutta” oman mielen mukaan eikä tee menneiden tyylien perään haikailua yhtään rokotevastaisuutta tai poliittisen populismin valheellista nostalgiaa toimivammaksi ajatusmalliksi.

Arkkitehdin ammatti esiin

Arkkitehdit ja arkkitehtuuria edistävät organisaatiot, ATL mukaan lukien, ovat yhä olleet varsin hiljaa. Vasta aivan äskettäin on keskusteluun lähtenyt mukaan muutamia arkkitehtuurialan edustajia. Keskusteluun osallistuminen onkin hyvin tärkeää.

Arkkitehtuurin kuva on yleisesti hieman vino. Useimmiten sen ajatellaan olevan talon julkisivujen luomista tai vähän kehittyneemmissä arvioissa rakennusten visuaalista muotoilua.

Keskusteluun pitäisi osallistua aktiivisemmin jo siksi, että ymmärrys arkkitehdin työstä paranisi. Vasta sen jälkeen päästään kiinni eri rakennusten muotoon ja toiminnallisuuteen. Modernismin jälkeisen ajan rakennusten estetiikkaa on helpompi ymmärtää, kun oivaltaa ettei arkkitehti olekaan tullut paikalle vasta lopuksi koristelemaan rakennusta. Suunnittelun tavoitteiden ja taustaidean avaaminen keskustelussa lisäisi kiinnostusta arkkitehtuuria kohtaan. Tätä kautta myös estetiikkakäsitys voi kehittyä.

ATL aktivoituu viestinnässään uusien verkkosivujen myötä kesäkuun lopulta alkaen. Sivujen jälkeen ensimmäinen iso ja näkyvä esiintyminen on tapahtumamme SuomiAreenalla 19.-20.7. Porissa. Käynnistämme samalla myös Arvoa Arkkitehtuurista -projektimme, jossa kerrotaan case-esimerkein, mitä lisäarvoa arkkitehtuuri tuo rakennuttajille ja käyttäjille sosiaalisesta, ekologisesta ja taloudellisesta näkökulmasta.

Syksyn myötä ryhdymme auttamaan jäsentoimistojamme viestinnän kehittämisessä. Tästä kerromme lisää lomien jälkeen.

Kun kiinnostus arkkitehtuuriamme kohtaan on nousussa Suomessa ja kansainvälisesti on kyettävä hyödyntämään keskustelun tuoma mahdollisuus. Aktiivisella ja mietityllä viestinnällä voidaan saada arkkitehtuurin tavoitteita ja arkkitehtipalveluiden käyttöä lisättyä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehtuuri suhteutettuna aikaan ja paikkaan

Jonna Taegen

Arkkitehtuuri suhteutettuna aikaan ja paikkaan

Kirjoittaja on SAFAn varapuheenjohtaja. Hän on erikoistunut sairaalasuunnitteluun ja ollut lisäksi mukana Aalto-yliopiston Sotera-instituutin ikääntyvän väestön asumis- ja palveluratkaisuja koskevissa tutkimushankkeissa.

Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa.

Isoisäni pyöräili 1920-luvulla Alppien yli Etelä-Eurooppaan. Isoisäni oli arkkitehti. Hän opiskeli Stuttgartin teknillisessä korkeakoulussa aikakautena, jolloin Bauhaus-tyyli ja sen tunnetuimmat arkkitehdit vaikuttivat voimakkaasti Die Wohnung -näyttelyssä Weißenhofsiedlungissa. Oman diplomityönsä isoisä toteutti puhtaan funktionalismin hengessä. Työ herätti kritiikkiä, sillä enemmistö professoreista edusti tuolloin vielä konservatiivista arkkitehtuuria, eikä heillä ollut ymmärrystä tätä uutta tyylisuuntaa kohtaan. Nykyään Le Corbusieren Weißenhofsiedlung-rakennukset kuuluvat UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Isoisäni koki ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Isoisästä tuli 1930-luvulla Saksan valtakunnan ilmavoimien arkkitehti. Hän suunnitteli lentokenttiä ja asuinalueita. Isoisän arkkitehtuuri muuttui. Hänen arkkitehtuurissaan korostui nyt saksalaisen kansanperinteen muotokieli. Mansardikattoisia rakennuksia kutsuttiin toisen maailmansodan jälkeen myös Blut und Boden -arkkitehtuuriksi. Nykyisin samat rakennukset ovat arvostettuja ja osa suojeltuja.

Sotien jälkeen isoisäni asettui Würzburgiin ja toimi siellä kaupungin jälleenrakennusprojekteissa. Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa. Nykyisin vanha keskiaikainen kaupunkirakenne on juuri se tunnusomainen piirre, joka leimaa kaupunkia ja tekee siitä erityisen.

Isoisäni oli visionääri. Hän suunnitteli tähden muotoisia asuinkerrostaloja ja oopperan, jonka päälle oli tarkoitus sijoittaa helikopterin laskeutumiskenttä, koska osa vieraista saapui tulevaisuudessa mahdollisesti helikopterilla oopperaan. Isoisä pyöritti omaa toimistoaan elämänsä loppuun asti. Usein sunnuntaisinkin hän kävi toimistossa.

Isoisäni oli ylpeä, että hänen poikansa lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Darmstadtiin. Valmistuttuaan poika etsi itselleen oman paikkansa arkkitehtuurissa. Hän lähti äitini kanssa seitsemäksi vuodeksi Algeriaan. Nuorina arkkitehteina, saman ikäisinä kuin minä nyt, he olivat suunnitelleet jo kouluja, toimistorakennuksia, asuintaloja ja tehdasrakennuksia – vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Lähtökohtana arkkitehtuurille oli paikallinen kulttuuri, rakennusmateriaalit ja -tekniikka. Nyt kevättalvella, 35-vuotta myöhemmin, vanhempani kävivät pitkästä aikaa taas Algeriassa. Heidän suunnittelemansa rakennukset olivat edelleen olemassa, vaikka kaupunki ympärillä oli kovasti muuttunut. Käyttäjät kunnioittivat rakennuksia ja pitivät niistä huolta.

Isoisäni ei koskaan saanut tietää, että hänen lapsenlapsistaan tuli myös arkkitehteja. Välillä pohdin, että millaista arkkitehtuuria isoisä olisi tehnyt 2000-luvulla? Ja millaisia näkemyksiä hänellä olisi ollut kesämökki-projektiimme? Pari vuotta kesti, kunnes arkkitehtiperheessä saatiin oman mökin piirustukset valmiiksi.

Mitä tarinasta voi oppia? Isoisä sopeutui muuttuvaan maailmaan, ja hänen arkkitehtuurinsa muuttui sitä myöten myös. Arkkitehtuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Ehkä vasta riittävä ajallinen etäisyys mahdollistaa meitä ymmärtämään kunkin aikakauden arkkitehtoniset arvot. Ihmiset tarvitsevat rakennuksia, jotka viestittävät paikan historiasta ja tekevät ympäristöstämme merkityksellisen.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehdit tulevaisuuden rakentajina?

Eva Geitel

Arkkitehdit tulevaisuuden rakentajina?

Arkkitehti SAFA Eva Geitel on työskennellyt Arkkitehtitoimisto Lahdelma&Mahlamäellä, arkkitehtitoimisto Skidmore, Owings & Merrillin (SOM) New Yorkin toimistossa sekä viime vuodet Arkkitehtitoimisto ALA:ssa projektiarkkitehtina. Eva on työssään erikoistunut julkisten rakennusten sekä toimistotilojen suunnitteluun. Eva Geitel on myös toiminut luottamustehtävissä SAFAn varapuheenjohtajana ja HESA-SAFAn varapuheenjohtajana.

Arkkitehtuurin työläs ja hidas tahti muodostaa haasteen nopealle reagoinnille tämän ajan eri ilmiöihin puhumattakaan tulevaisuuden muutoksista. Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän haasteeseen?

Tapamme ymmärtää ja käsittää tilaa on jatkuvassa muutoksessa. Digitalisaatio sekä kehittyvät teknologiat muuttavat nopeassa tahdissa asuin- ja kaupunkiympäristöämme. Virtuaalitodellisuus ja lisätty todellisuus tuovat uusia tasoja olemassa oleviin paikkoihin ja erilaiset sovellukset luovat virtuaalisia paikkoja, joissa ihmiset voivat seurustella ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa. Myös ilmastonmuutos sekä globalisaation aiheuttamat ilmiöt vaativat toimia.

Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän globaaliin kehitykseen ja muutokseen? Onko olemassa riski, etteivät arkkitehdit sopeudu ja reagoi muutokseen riittävän nopeasti ja kokonaisvaltaisesti?

MITÄ JOS ARKKITEHTUURIN SUURIN ARVO TULEVAISUUDESSSA EI OLEKAAN ARKKITEHTUURI?

Arkkitehti ja elokuvantekijä Liam Young, ajatushautomo Tomorrow’s Thoughts Today’n perustaja, esittää Uncube Magazine -lehden haastattelussa, että arkkitehtien potentiaali menee hukkaan, mikäli ammattikunta pitäytyy pelkästään rakennusten suunnittelussa. Hän korostaa kuinka tärkeää olisi, että arkkitehdit löytäisivät tarttumapintaa myös muilta aloilta: arkkitehdit voisivat toimia laaja-alaisesti yhteiskunnassa myös esimerkiksi strategeina, poliitikkoina, suunnittelijoina tai kuraattoreina, kirjoittajina, toimittajina, aktivisteina ja tarinankertojina. Youngin mukaan kyky löytää keinoja toimia myös muilla aloilla antaa arkkitehdeille lisäarvoa (Young, Uncube Magazine, 2015).

Ajatus siitä, että arkkitehdit toimisivat vielä nykyistä enemmän myös perinteisen suunnittelukentän ulkopuolella, on ajankohtainen. Koko ammattikunta ja etenkin perinteisellä suunnittelukentällä toimivat arkkitehdit hyötyisivät, jos arkkitehdit vaikuttaisivat nykyistä laaja-alaisemmin esimerkiksi politiikassa tai toimittajina tai valtion ja kaupunkien virkamiehinä. Myös rakentamisen alalla olisi tarvetta nähdä arkkitehtejä voimakkaammin sekä rakennuttaja- että tilaajapuolella. Tuntuisi luontevalta ajatella, että mitä laaja-alaisemmin arkkitehdit toimivat yhteiskunnassa koulutustaan vastaavissa ja sen mahdollistamissa tehtävissä, sitä enemmän arkkitehdeillä olisi vaikutusvaltaa. Vaikuttaa myös välttämättömältä, että arkkitehdit ovat oleellisessa ja aktiivisessa roolissa rakentamassa tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Pritzker-palkittu arkkitehti Rem Koolhaas (OMA) toi esiin loppupuheenvuorossaan American Institute of Architectsin vuoden 2016 AIA National Convention -seminaarissa, että arkkitehtuurin suurin arvo tulevaisuudessa ei välttämättä edes ole arkkitehtuuri. Koolhaasin sanoin: “Architecture and the language of architecture – platform, blueprint, structure – became almost the preferred language for indicating a lot of phenomenon that we’re facing from Silicon Valley. They took over our metaphors, and it made me think that regardless of our speed, which is too slow for Silicon Valley, we can perhaps think of the modern world maybe not always in the form of buildings but in the form of knowledge or organization and structure and society that we can offer and provide” (Co.Design, 2017).Koolhaasin näkökulma on kiinnostava. Se avaa uusia näkökulmia arkkitehdin tulevaisuuden toimintakenttään lisäämällä perinteisen rakennussuunnittelun rinnalle täysin uudenlaisia tasoja toimia.

Arkkitehtuurin työläs ja hidas tahti muodostaa haasteen nopealle reagoinnille tämän ajan eri ilmiöihin puhumattakaan tulevaisuuden muutoksista. Miten arkkitehtien ammattikunta vastaa tähän haasteeseen? Olisiko työskenteleminen tulevaisuudessa yhteiskunnan eri kerroksissa ja tasoissa, mitä ne ikinä tulevatkaan olemaan, yksi vastaus kysymykseen? Ehkä myös merkittävä osa arkkitehdin panoksesta tulevaisuuden rakentamisessa tuleekin rakennussuunnittelun ulkopuolelta.

Tarkoitukseni on tutkia aihealuetta eri näkökulmista Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin residenssissä ensi syksyn aikana. Kiinnostavana kysymyksenä koen sen, minkälaisena arkkitehdin sekä arkkitehtuurin roolit tulevaisuuden yhteiskunnassa halutaan nähdä ja minkälaisena tilanne tällä hetkellä tavoitteita vasten näyttäytyy. Projektiani tukevat Alfred Kordelinin säätiö sekä Taiteen edistämiskeskus.

Lähteet:

What Am I a Citizen Of? Liam Young Advocates the Utter Dissolution of the Term Architect, Uncube Magazine, 28.4.2017

Rem Koolhaas: “Architecture Has A Serious Problem Today” Co.Design, 28.4.2017

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Helena Teräväinen

Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä ”sauna” vai ”mämmi”? Jos ajattelemme ”kulttuuriperintöä” todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet.

Mikä voisi olla ”minun tarinani” nyt kulttuuriperinnön teemavuonna? Kaikissa jutut eivät ole loppuneet hyvin, monta kaunista arkkitehtuurikohdetta on purettu, eikä mitään ole tilalle rakennettu. Pitkän prosessin jälkeen pari vuotta sitten hävisi Lapuan linja-autoasema, Ahti Korhosen suunnittelema moderni, valkea betonirakennus vuodelta 1965. Toisessa tarinassa on pääosassa Val­tion patruunatehdas, jonka parissa työskentelin noin 15 vuotta. Vanha tehdasalue oli yleisöltä suljettu, pohjakartalla näkymätön eikä sitä ollut rakennusperintönäkään suojelukohteeksi luetteloitu tai dokumentoitu. Lapua joutui ostamaan alueen valtiolta osana yrityssopimusta 90-luvun alussa, ja se putosi kaupunginarkkitehdin työpöydälle.

Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.
Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.

Kun teimme arkkitehtiopiskelijoiden ja kulttuuriharrastajien kanssa aluetta tutuksi järjestämällä näyttelyitä ja yleisöseminaareja tyhjässä tehtaassa, tuntui paikka todella ”omalta”. Monivaiheisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuluessa siitä tuli sitten “kaikkien oma” Kulttuurikeskus Vanha Paukku. Kulttuuri siellä on yhdessä tekemistä, ei pelkästään ”kansan sivistämistä” (kirjasto ja musiikki- ja kansalaisopisto) tai korkeakulttuuria (taidemuseo). Tämä varmasti auttoi alueen merkityksen kasvua ja vahvisti identiteettiä. Myöhemmin Vanha Paukku määriteltiin maakunnallisesti, ja sitten myös valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi (RKY/VAT 2009).

Yhdyskuntasuunnittelijan on osattava kuvitella mahdollisia tulevaisuuksia. Visioiden ja kasvun lisäksi olemassa oleva ympäristö, sen näkyvät rakenteet ja ihmisten kokemukset ja muistot, ovat aina mukana. Koko arkkitehtiurani ajan rakennussuojelu on näyttäytynyt joillekin tahoille kehityksen jarruna. Kun suojeluluetteloiden sijasta (tai lisäksi?) nykyään puhumme kulttuuriympäristöstä, olemme tekemissä paljon laajemman käsitteen kanssa. Kaikesta ei ole olemassa ”top down” -määräyksiä, vaan on omin silmin katsottava ja dokumentoitava ympäristöä ja kuunneltava ihmisten merkityksellisiä kertomuksia: haettava narratiiveja.

Vanha Paukku säilyi työkohteenani vielä korjausrakentamisvaiheen jälkeenkin. Kun aloitin tohtoriopinnot vuonna 2000, otin sen tutkimuskohteekseni, koska halusin kuulla ja ymmärtää, miten päätökset oikeastaan syntyivät, ja kuinka kulttuuriympäristö diskursiivisestikin kehittyi. Ajattelin kertovani hyvän esimerkin siitä, kuinka suljettu ja arvottomaksi ajateltu alue muuttuu eläväksi ja asukkaille tärkeäksi. Ennen kuin väitöskirjani oli julkaistu (2006), ehti paljon vielä tapahtua nimenomaan suojeluun (lue: ei saa purkaa) liittyen, ja taistelu arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelemasta Vanhan Paukun Ruokalasta jatkuu edelleen.

Minusta kulttuuriympäristö on hyvä käsite: se määrittyy laajana sisältäen näkyvää ja näkymätöntä, rakennettua ja rakentamatonta (luontoa). Kulttuuri sinänsä on muuttuvaa, se on prosessi ja semioottinen merkityksiä muodostava verkosto – ihmisten toimintaa. Kun jokin aika sitten tein jatkotutkimusta kulttuuriympäristödiskurssista ja kyselin eri foorumeilla ihmisten kokemuksista heille merkityksellisistä paikoista, sain hyvin monenlaisia vastauksia. Edelleenkin tunnetut merkkirakennukset ja vanhat kaupungit ovat tärkeitä. Mutta niiden lisäksi lapsuuden kokemukset ja maisemat muokkaavat käsitystä siitä, mikä on arvokasta ja merkittävää. Kun tutkin 964 Instagram-kuvaa, jotka oli merkitty kulttuuriympäristömme-kampanjan aikana 2016, selvimmin nousivat esiin tunnetut rakennuskohteet (25 %) ja lähes saman verran oli luontoa ja maisemia. Muiden rakennusten lisäksi oli hyvin paljon kukkia, eläimiä ja ns. selfiekuvia – niin kuin Instagrammissa yleensäkin. Monimuotoisuus nousi siis selvästi esiin. Edelleen voin allekirjoittaa väitökseni lopun mietteen siitä, ettei kulttuuriympäristöä ole vain jokin kaikille tärkeä, vaan kulttuuriympäristöä on myös sellainen, joka on joillekin merkityksellistä.

Tämä vuosi juhlii Euroopan kulttuuriperintöä, joka on toisaalta laajempi käsite kuin kulttuuriympäristö, sillä siinä kiinnitetään huomiota alueiden tapoihin ja toimintoihin, pieniinkin artefakteihin. Toisaalta sana perintö tekee käsitteestä ehkä suppeamman: jos jokin on perintöä, onko se ajallisesti vanhaa ja muilta saatua? Tärkeintä ei liene kuitenkaan määritellä eroja näiden käsitteiden välillä, vaan kiinnittää huomio sanaan Eurooppa ja ajatella meitä suomalaisia yhdessä, kaikkine heimoineen, kaupunkilaisineen ja maalaisineen, ja tuottaa kertomuksia meidän kulttuurista. Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä sauna vai mämmi?

Jos ajattelemme kulttuuriperintöä todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet. Edelleen arkkitehtuurin alalla tunnetuinta suomalaista kulttuuriperintöä edustaa Alvar Aalto. Aaltoa tutkitaan innokkaammin kuin koskaan, ja rakennuskohteet ovat tulleet siihen ikään, että niitä joudutaan peruskorjaamaan. Aalto-kaupunkien verkosto laajenee kovaa vauhtia jo ulkomaillekin. Monta vuotta oli työpaikkani Aallon suunnittelemassa Otaniemen päärakennuksessa, mutta asuinkaupunkini ei oikein ole päässyt liittymään Aalto-kaupunkien verkostoon: Lapualla on Kauhajärvellä kyläkirkon tapuli pystyssä, mutta Aallon piirtämä koulu sieltä on palanut jo aikoja sitten. Yksi varsin kaunis pieni rakennus oli vain hetken pystyssä: Aallon suunnittelema Lapuan maatalousnäyttelyn Metsä-paviljonki, New Yorkin maailmannäyttelyn pikkuserkku ja aikalainen, elää enää vain piirustuksissa.

Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Osallistamisen uudet tuulet: kaupunkipeliä ja virtuaalimaailmaa

Kirsi-Maria Viljanen

Osallistamisen uudet tuulet: kaupunkipeliä ja virtuaalimaailmaa

Kirjoittaja toimii Porin kaupungin kaupunkisuunnittelussa yhdyskuntasuunnittelijana.

Kaupunkipeli antaa konkreettisen käsityksen eri osapuolten intresseistä sekä niiden yhteensovittamisen haasteista. Pelin tuloksena ei saada pelkästään hyviä suunnitteluideoita vaan myös arvokasta kokemusta kaupunkipelin toimivuudesta osallistamisen ja suunnitelun välineenä.

Vuorovaikutus on noussut tärkeään rooliin kaupunkisuunnittelussa. Tästä syystä vuorovaikutukseen ja osallistamiseen halutaan löytää alati uusia keinoja ja toimintamalleja. Hyvä vuorovaikutus ja osallistaminen parantavat parhaimmillaan suunnittelun laatua, avoimuutta sekä tiedon kulkua niin asukkaiden, toimijoiden, päättäjien kuin asiantuntijoidenkin välillä.

Porin kaupunkisuunnittelu osallistui viime vuonna SAFAn ja MAL-verkoston 3DYKS-projektiin, jossa pohdittiin digitalisaation tuomia mahdollisuuksia suunnittelulle. Porin case-esimerkissä tarkasteltiin osallistavia ja havainnollistavia vuorovaikutusmenetelmiä Karjarannan Lestikadun suunnittelun tukena. Suunnittelutyössä hyödynnetään niin perinteisiä (lautapelit ja työpajat) kuin digitaalisia vuorovaikutusmenetelmiä, jotka pyritään integroimaan luontevaksi osaksi kaavatyön prosessia.

Kaupunkipelillä uusia oivalluksia

Lestikadun suunnittelutyöhön kehitettiin kaupunkisuunnittelulautapeli, jossa alueen toimijat heittäytyivät omaan rooliin esimerkiksi, kiinteistön omistajana, yrittäjänä tai asukkaana. Kaupunkipeli antaa konkreettisen käsityksen eri osapuolten intresseistä sekä niiden yhteensovittamisen haasteista. Pelin tuloksena ei saada pelkästään hyviä suunnitteluideoita vaan myös arvokasta kokemusta kaupunkipelin toimivuudesta osallistamisen ja suunnitelun välineenä.

Kaupunkipeliä voidaan hyödyntää monin eri tavoin. Sitä voidaan pelata ryhmässä tai sen avulla voidaan kerätä yksittäisiä kehitysideoita. Peliä tullaan käyttämään seuraavan kerran toisessa Porin kehittämiskohteessa eräänlaisena työpajan ideariihenä, johon jokainen voi suunnitella haluamansa näköiset toiminnot.

3D-virtuaalimallinnus suunnittelun ja vuorovaikutuksen välineenä

Digitaalinen murros on johtanut siihen, että yhä useammin kaavasuunnitelmat havainnollistetaan 3D-mallien avulla. 3D-mallien avulla voidaan vaivattomasti tarkastella erilaisia suunnitteluvaihtoehtoja, tunnistaa konflikteja ja ne toimivat hyvänä tukena päätöksenteossa. 3D-malleista voidaan edelleen luoda virtuaalimalleja, jossa virtuaalilasit vievät käyttäjän kolmiulotteiseen virtuaalimaailmaan. Kokemukset Porin Lestikadun 3D-mallinnuksen ja virtuaalimallin soveltuvuudesta kaupunkisuunnittelun vuorovaikutus- ja suunnitteluvälineiksi olivat erittäin positiivisia. 3D-mallinnus ja virtuaalitodellisuus ovat jatkossakin kiinteä osa kaupunkisuunnittelua, jolla saadaan lisättyä ihmisten aktiivisuutta osallistumaan yhteisen kaupungin kehittämiseen. kuvitus

Pääset katsomaan Lestikadun 3D-mallia tästä linkistä (ei toimi Internet Explorer-selaimella)

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehtuurin historia suunnitteluaineena

Iida Kalakoski

Arkkitehtuurin historia suunnitteluaineena

Kirjoittaja on arkkitehtuurin historian yliopisto-opettaja ja SAFAn koulutus- ja tutkimustoimikunnan puheenjohtaja.

Arkkitehtuurin historia ei ole tukiaine vaan kaiken perusta. Jotta voimme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä myös menneisyyttä.

Opetan yhdessä professori Olli-Paavo Koposen kanssa arkkitehtuurin historiaa Tampereen teknillisessä yliopistossa. Pyrimme myös aktiivisesti kehittämään opetustamme ja kurssien sisältöä vastaamaan mm. työelämän tarpeisiin. TTY:llä arkkitehtuurin historia on jo pitkään ollut suunnitteluaine, jossa olemassa oleva ympäristö on lähtökohta rakennetun ympäristön kehittämiselle mm. restauroinnin, korjausrakentamisen ja täydennysrakentamisen keinoin.

kuva blogiin_verkko
Arkkitehtuurin historian peruskurssin opiskelijoita visioimassa kevyenliikenteen siltaa Tammerkosken niskassa sijaitsevaan Pajasaareen syksyllä 2017.

Arkkitehtuurin historia ei ole tukiaine vaan kaiken perusta. Jotta voimme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä myös menneisyyttä. Käytännön opetustyössä toteutamme visiotamme siten, että lähes jokaiseen arkkitehtuurin historian kurssiin liittyy tärkeänä osana suunnittelullinen harjoitustyö. Ensimmäisen vuoden peruskurssilla harjoitustyöt ovat nopeita viikkoharjoituksia, joissa opetellaan tulkitsemaan historiallista ympäristöä oman suunnittelutyön lähtökohtana. Toisella vuosikurssilla laajan pakollisen ammattikurssin harjoitustöiden pääpaino on korjaamisessa, dokumentoinnissa ja arvottamisessa, kun tutustumme perinteiseen suomalaiseen rakennusperintöön esimerkiksi Vanhassa Raumassa.

Neljännellä vuosikurssilla, ja samalla viimeisellä pakollisella arkkitehtuurin historian kurssilla, perehdytään rakennusten uudiskäyttöihin ja täydennysrakentamiseen Vanhaa Raumaa moniulotteisemmassa historiallisessa ympäristössä, jossa opiskelijat haastetaan itse etsimään ja määrittämään ympäristön vahvuuksia ja kehittämään suunnitelmiaan havaintoihin perustuen.

Pakollisten arkkitehtuurin historian kurssien jälkeen opiskelijan tulisi kyetä tulkitsemaan eri-ikäistä rakennettua ympäristöä ja huomioimaan se suunnittelutyön lähtökohtana, oli kyse sitten korjaus-, uudiskäyttö- tai täydennysrakentamistehtävä. Jokaiselta valmistuvalta arkkitehdilta tulisi mielestämme löytyä tällaista ymmärrystä ja herkkyyttä rakennettua ympäristöä kohtaan, sillä tukeutuvathan lähes kaikki suunnittelutehtävämme tavalla tai toisella jo rakennettuun ympäristöön. Valinnaisella jatkokurssilla opiskelijat syventävät perusosaamistaan kehittyäkseen rakennusperinnön asiantuntijoina.

Arkkitehtuurin historia on tärkeää jokaiselle arkkitehdille. Kaikki se, mitä nyt rakennamme saattaa parhaassa tapauksessa muodostua huomisen rakennusperinnöksi. Ja toisaalta se, mikä nyt on muodikasta ja kokeilevaa, ei välttämättä kestä aikaa. Nykyään parjataan mielellään 1960- ja 1970-lukujen riskirakenteita, joita ei kuitenkaan tietoisesti rakennettu sellaisiksi. Vasta myöhemmin nämä kokeelliset rakenneratkaisut ovat osoittautuneet ongelmallisiksi. Tällaisia virhearviointeja tulisi tietenkin pyrkiä välttämään, mutten ole lainkaan varma, onko nykyrakentaminen oikealla tiellä. Historiaa tunteva suunnittelija kuitenkin ymmärtää roolinsa osana rakennetun ympäristön jatkumoa ja pyrkii toimimaan vastuullisesti niin nykyisen kuin tulevankin rakennusperinnön näkökulmasta.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail