Kaupunki hyvässä ja pahassa

Ari Hynynen

Kaupunki hyvässä ja pahassa

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

…meillä on idealistinen kuva ihmisestä, joka kaihtaa labyrintteja, epäkäytännöllisyyttä ja vaaran paikkoja. Mutta kaupungeissa asuu kuitenkin oikeita ihmisiä tunteineen ja elämäntarinoineen, jotka ovat kaukana ideaaleista.

Monen muun kirjallisuudenystävän tapaan olen jäänyt koukkuun Elena Ferranten romaanisarjaan. Ferrante on salanimellä kirjoittava italialainen kirjailija, jonka romaanit sijoittuvat hänen syntymäkaupunkiinsa Napoliin. Kaupunki näyttelee romaanissa niin keskeistä roolia, että tapahtumia ei voi kuvitella minnekään muualle.

Romaanisarjan kahdella päähenkilöllä, Lenalla ja Lilalla, on voimakas viha-rakkaus –suhde omaan kotikaupunkiinsa, jota hallitsevat väkivaltaiset miehet, sosiaalinen epätasa-arvo, Camorran verkostot, liikenneruuhkat ja yleinen epäjärjestys. Kaupunkimaisema avautuu kohti kimaltelevaa Napolinlahtea, mutta Lenan ja Lilan lähiöön ei merta näy.

Toisaalta Napoli tarjoaa jotain sellaista, mitä Lena ei löydä mistään muualta ja palaa maailmalta aika ajoin takaisin. Lila ei edes yritä lähteä Napolista, eikä poistu kaupungista kertaakaan elinaikanaan. Mihin tuo ’Välimeren pääkaupungin’ maaginen vetovoima perustuu? Kaupunki vaaroineen ja rosoineen virittää päähenkilöiden aistit äärimmilleen ja tunneskaalat kulkevat vuoristorataa niin tyttövuosina kuin vielä keski-ikäisinäkin.

Avaimia Napolin ymmärtämiseen löytyy Elena Ferranten eräästä toisesta kirjasta. Kun lukijat tiedustelivat salaperäiseltä kirjailijalta elämänkertatietoja, hän suostui julkaisemaan Frantumaglia –nimisen teoksen, joka koostuu kirjeenvaihdosta ja sähköpostivastauksista lukijoiden kysymyksiin. Monet kysymyksistä koskevat Ferranten suhdetta Napoliin, mutta yksi vastauksista valaisee aihetta aivan erityisellä tavalla.

Siinä kirjailija kertoo pienen tarinan tyttövuosiltaan. Elena vietti aikaa sisarensa kanssa kotitalon pihalla, sillä ankara äiti oli kieltänyt tyttöjä poistumasta kauemmas. Naapuruston pojat olivat ihastuneet tyttöihin ja onnistuivat houkuttelemaan nämä jäätelöbaariin. Mutta tytöt eivät tyytyneet tähän, vaan suunnistivat jäätelöt syötyään Piazza Cavourille saakka, kaupungin keskustaan. Kesken riemukkaan pakoretken sää muuttui synkäksi, puhkesi raivokas ukkosmyrsky. Tytöt lähtivät juosten kohti kotia ja siellä odottavaa selkäsaunaa, mutta eksyivät matkalla kaupungin labyrintteihin. Elena muistaa kokeneensa outoa kaipuuta hävitä labyrinttiin ja paeta äitiä lopullisesti. Kotikatu kuitenkin löytyi, tytöt pääsivät läpimärkinä kotiin ja kärsivät kivuliaat seuraukset.

Mitä kaikkea tähän pieneen tarinaan tiivistyy? Ferranten oma tulkinta on seuraava. Tällä pakomatkalla hän tuli ensimmäistä kertaa tietoiseksi kaupungista. Sen kiehtova rajattomuus, vaara, jännitys ja kipu tuntuivat koko kehossa. Tämä saa Ferranten nyt myöhemmällä iällä pohtimaan, että kaupunki ja sen suunnittelu sisältävät ratkaisemattoman ristiriidan. Kun uutta suunnitellaan, meillä on idealistinen kuva ihmisestä, joka kaihtaa labyrintteja, epäkäytännöllisyyttä ja vaaran paikkoja. Mutta kaupungeissa asuu kuitenkin oikeita ihmisiä tunteineen ja elämäntarinoineen, jotka ovat kaukana ideaaleista.

En päätä juttuani tällä kertaa tutkijan kaikkitietävään yhteenvetoon, vaan vapaaseen suomennokseeni Elena Ferranten riveistä: ”Kaupungit ovat proteeseja, jotka tuntuvat kehossamme erilaisilta. Ne ovat joko elotonta materiaalia, tai sitten niistä tulee yhtä kehon kanssa ja ne voi tuntea osaksi sitä. Kaupungeilla on minulle merkitystä vain tässä jälkimmäisessä tapauksessa, joko hyvässä tai pahassa.”

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


READING CITIES AS POLITICAL TEXT

Kaarin Taipale

READING CITIES AS POLITICAL TEXT

Kirjoittaja on tekniikan tohtori, kaupunkitutkija ja helsinkiläinen kaupunkipoliitikko. Hän on ollut mm. Arkkitehti-lehden päätoimittaja, Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö ja kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja.

Kaupunkiympäristö ei ole vain kaavoittajien ja arkkitehtien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätöspiste.

Pari vuosikymmentä sitten seisoin kymmenkaistaisen kadun ylittävällä jalankulkusillalla yhdessä maailman metropoleista. Ajokaistojen välissä oli bussipysäkit molempiin suuntiin. Jotta jalankulkija pääsi pysäkille, piti ensin kiivetä parin kerroksen verran jyrkkiä portaita ylös ja sitten saman verran alas kapeille laitureille. kaarin

Lähistöllä oli silmänkantamattomiin toisistaan erillään seisovia toimistotorneja, joista ihmiset liikkuivat kymmenien kilometrien päässä oleville asuinalueille tai pysäköintikenttien ympäröimiin ostoskeskuksiin.

Saatoin kuvitella, miten kaupungin pormestari kansainvälisiin konferensseihin kutsuttuna tähtivieraana kuvailisi kaupungin kasvua, liikenneratkaisuja ja kestävän kehityksen periaatteita, jotka suuntaavat miljoonakaupungin kehittämistä.

Ei kuitenkaan tarvinnut kuulla selitystä siitä, millainen tulevaisuusvisio tai yhteiskunnallinen näkemys oli ollut päätöksentekoa ohjaamassa. Mistä hyvänsä periaatteista ehkä olikin puhuttu, todelliset lähtökohdat olivat asfalttina edessäni.

Erilaiset intressit olivat olleet keskenään ristiriidassa ja vahvin oli voittanut. Heikoimman, tässä tapauksessa julkisen tilan, jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän etu oli jätetty taka-alalle. Päättäjät olivat kuunnelleet ainakin autoteollisuutta ja kiinteistösijoittajia. Ehkä pimeä rahakin oli puhunut.

Siinä sillalla tajusin, että kaupunkia voi ja pitää lukea myös poliittisena tekstinä. Se on lasiin, teräkseen, asfalttiin ja betoniin valettu muistio päätöksistä, joilla kaupunkia on rakennettu, ja periaatteista, joista on poikettu.

Victor Hugon kuuluisa ennustus, että kirjapainotaito tuhoaa arkkitehtuurin, sisälsi ajatuksen, että rakennettu ympäristö oli kiveen hakattua historiaa. Hugo ymmärsi, että silloin, kun menneisyyden tarinaa voisi lukea kirjoista, ei enää tarvitsisi nähdä, mitä talot ja rakentamisen tavat eri aikakausista kertovat.

Jos moottoritie ulottuu kaupungin keskustaan asti, jos asemakaavoista annetaan poikkeuksia hatarin perustein, jos rakennushankkeita ilmestyy merkillisiin paikkoihin tai suojeltuja taloja puretaan, on käytetty poliittista valtaa. Kaupunkiympäristö ei ole vain kaavoittajien ja arkkitehtien luomus vaan poliittisen päätöksentekoprosessin päätöspiste.

Prosessin alkupäässä on tehty päätöksiä esimerkiksi organisaatiorakenteista, henkilövalinnoista, hallintosäännöistä, joilla päätöksiä delegoidaan ja neuvottelukuntia perustetaan tai lakkautetaan, suunnitteluohjeista, hankintapolitiikasta, kiinteistöpolitiikasta, tonttipolitiikasta, asuntopolitiikasta ja liikennejärjestelmistä. Sitten vasta tulevat kaavoitus, yksittäiset rakennushankkeet ja julkisen tilan suunnitelmat.

”Reading cities as political text” oli väitöskirjani (Cities for Sale, 2009) jälkikirjoituksen otsikko. Hugon oivallus ei ole menettänyt merkitystään. Voi tosin olla, että monikanavaisessa informaatiotulvassa kykymme tulkita rakennetun ympäristön viestejä on heikentynyt. Miten oppisimme taas lukemaan?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Lisää arkkitehteja valtuustoihin

Maarit Kaipiainen

Lisää arkkitehteja valtuustoihin

Kirjoittaja on toiminut kunnallisissa luottamustehtävissä Helsingissä ja Turussa vuodesta 1993 lähtien.

Maankäytön ja kuntainfran suunnittelusta tulee nykyistä merkittävämpi osa kunnallista päätöksentekoa. Arkkitehtiosaajille riittäisi vaativaa, mutta antoisaa työsarkaa yhä paremmin toimivien yhdyskuntien luomisessa.

Puolueet keräävät viimeisiä ehdokkaita kuntavaalien listoille tätä kirjoittaessani. Arkkitehteja näyttää olevan vain vähän kunnallisilla päättäjäpaikoilla. Miksi näin? Monimutkaisten ongelmien ratkaisukoulutuksen saaneet ihmiset olisivat mitä tarpeellisimpia päättäjiä.

On monia syitä, miksi ehdokkaaksi ei hakeuduta. En ehdi, ei kiinnosta, elämäntilanteeni ei salli, en koe mitään puoluetta riittävän omaksi, en halua julkistaa puoluekantaani. Mutta jos harkitsisit vielä kerran? Oletko tyytymätön tapaan, jolla jokin sinulle tärkeä aihepiiri hoidetaan kotikunnassasi? Vaalikampanjan aikana voisit esittää omia ratkaisumallejasi. Jos äänestäjäsi nostaisivat sinut valtuustoon, voisit edistää toimivampia tapoja ratkaista asioita.

Osa arkkitehdeista työskentelee sellaisessa asemassa, että kunnalliseksi päättäjäksi ei ole viisasta hakeutua. Ei, jos se vaikeuttaisi omaa mahdollisuuttaan tarjota kyseiselle kunnalle suunnittelupalveluja. Ei, jos työskentelee kotikuntansa kaavoitustehtävissä, koska kaavoittajan työtä arvioidaan valtuustossa. Jotkut saattavat arkailla omien näkemystensä tuomista esille, jotta eivät suututtaisi keskeisiä kuntapäättäjiä ja vaarantaisi töiden saamista. Mutta varsinkin silloin olisi syytä näkemysten reippaaseen tuuletukseen!

Arkkitehdin pyrkimistä kotikunnan valtuustoon helpottaa, jos työskentelee eri kunnassa. Esimerkkinä on Kauniaisten kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Veronica Rehn-Kivi, nykyään myös kansanedustaja. Hän on eduskuntatyön aikana virkavapaalla Espoon rakennusvalvontajohtajan työstä.

Valtion virassa, arkkitehtuurin opettajana tai tutkijana toimivalla arkkitehdilla ei pitäisi olla esteitä hakeutua kunnallisiin luottamustehtäviin. Kannattaa harkita!

Jos nykyisen hallituksen tavoittelema maakuntauudistus tulee voimaan, kuntien tehtävien painotus muuttuu tuntuvasti tulevalla valtuustokaudella. Maankäytön ja kuntainfran suunnittelusta tulee nykyistä merkittävämpi osa kunnallista päätöksentekoa. Arkkitehtiosaajille riittäisi vaativaa, mutta antoisaa työsarkaa yhä paremmin toimivien yhdyskuntien luomisessa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kimmo Lylykangas

Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kirjoittaja on puurakentamiseen ja rakennetun ympäristön energiatehokkuuteen perehtynyt arkkitehti.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuustavoitteet on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

”…rakenteille ei aikaa annettu, joten tapetit irtosivat ja maalaukset halkeilivat. Välipohjat oli rakennettu huolimattomasti ja korkkimatot kiinnitetty ilman eristeitä, niin että kuivuessaan lattialaudat käyristyivät ja saivat lattiat kupruilemaan. Jopa matot tahtoivat homehtua. Totta kai myös ikkunat ja ovet käyristyivät kuivuessaan. Terveysikkunoista veti, kun taas viemärit eivät vetäneet ollenkaan.”

Eurooppalainen päätöksenteko on ottanut direktiivien kautta napakan otteen suomalaisen rakentamisen säädösohjauksesta. Kun Euroopan parlamentti ja komissio päättivät energiatehokkuusdirektiivi EPBD:n uudistamisen yhteydessä uudisrakentamisen tulevista energiatehokkuustavoitteista, keskustelua ei juurikaan seurattu täällä.

Saksalaisen passiivitaloinstituutin ympärille ryhmittyneet passiivitalointoilijat olivat vakuuttuneita siitä, että paras tavoite tulevaisuuden rakentamiselle oli juuri passiivitalo. Vieraillessani Nürnbergin passiivitalokonferenssissa 2008 olin häkeltynyt siitä, miten passiivitalo henkilöitiin yhden ihmisen, rakennusfyysikko Wolfgang Feistin elämäntyöksi. Passiivitalon puolesta kiivailtiin ja siihen liittyvän teknisen määritelmän noudattaminen sai dogmaattisia piirteitä.

Nürnbergin passiivitalokonferenssi järjestettiin messukeskuksessa, joka sijaitsi kansallissosialistien rakentaman ja nyt jo metsittyneen, monumentaalisen katuakselin reunalla, Zeppelinfeld-kentän raunioiden lähistössä. Konferenssivieraita tervehti jättikokoinen professori Feistin kasvokuva. Professori Feist puhui avauspuheenvuorossaan siitä, miten passiivitalo valloittaa maailmaa. En tiedä, pitikö kukaan muu mielleyhtymiä häiritsevinä.

Hahmottelin matkani jälkeen kriittistä kirjoitusta, jonka otsikkona olisi ollut ”Nürnberg travelers”. Sen sijaan kirjoitin Arkkitehtiuutisiin artikkelin, jonka otsikkona oli ”Passiivitalo näyttää tietä”. Oliko otsikkoni oikeassa?

Viime vuonna, kahdeksan vuotta Nürnbergin konferenssin jälkeen, haimme rakennusluvan kahden passiivirivitalon muodostamalle kiinteistölle. Molempien rakennusten energiatehokkuusluokaksi tuli C. A-luokkaan passiivitaloratkaisut eivät enää riitä.

Passiivitalon idea muuttuu uudelleen ajankohtaiseksi, kun sen esittelee yksi käsitteen ruotsalaisista keksijöistä, sympaattinen arkkitehti Hans Eek. Hän taustoittaa ideaa kertomalla suunnittelemastaan ekotalosta, joka oli varustettu monimutkaisella tekniikalla, eikä toiminut lainkaan. Vastareaktiona tähän syntyi idea passiivitalosta, jossa talotekniikkaa yksinkertaistetaan yhdistämällä kaksi järjestelmää: ilmanvaihto- ja lämmönjakojärjestelmä. Yksinkertaisemman talotekniikan tavoite on tullut yhä ajankohtaisemmaksi, mikäli yksinkertaisuudella tarkoitetaan nykyistä hallittavampaa, varmatoimisempaa ja ymmärrettävämpää tekniikkaa.

Kohti nollaa?

Direktiiviin passiivitalo ei päätynyt. Aluksi uudisrakentamisen energiatehokkuustavoitteeksi kirjattiin ”nollaenergiarakentaminen”, sen jälkeen ambitiotasoa kevennettiin lisäämällä alkuun ”lähes”, joka toimii samaan tapaan kuin kiukkuiseen ultimaatumiin lisätty ”ehkä”.

Jokainen EU-jäsenmaa määritteli ”lähes nollaenergiatalon” kansallisesti. Pääsääntöisesti kansallisilla määritelmillä ei ole paljoakaan yhteistä nettonollaenergiarakentamisen kanssa. Lähimmäksi nollaenergiatalon ideaa menee virolaisten tulkinta.

EPBD:n valmistelun aikana olin WWF:n delegaation pyytämänä silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren puheilla. Asiantuntijana esitin, että Suomessakin osataan rakentaa nollaenergiataloja. Todistelin kantaani Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijoiden Luukku-talolla, joka tuottaa vuosittain aurinkopaneeleillaan enemmän energiaa kuin kuluttaa.

Nykyisin käytän Luukku-taloa vastakkaisen kannan perusteluna. Kantani muuttui, kun jouduin etsimään Luukku-talolle tontin Mäntyharjun loma-asuntomessuilta. Tarjolla oli monia hienoja paikkoja mäntyjen siimeksessä, mutta aurinkosähköjärjestelmä vaati puutonta alaa rakennuksen eteläpuolelle. Hyvä aurinkosähkön tuottopaikka ja hyvä asuinrakennuksen sijaintipaikka ovat yleensä kaksi eri asiaa.

Kuopion opiskelija-asuntosäätiön nollaenergiakerrostalo osoittaa, että kaupunkiympäristössä nettonollatavoite on ollut liian ankara: kattopinta ei ole riittänyt paneeleille, energiatehokkuus on edellyttänyt kuutiomaista muotoa, ikkunapinta-ala on kutistunut aivan liian pieneksi. Rakennus tavoittelee energiankäytön nollatasetta käymällä energiakauppaa autohallinsa kanssa. Laskennassa on oltu yltiöoptimisteja tai tehty karkea virhe – toteutunut energiatase jää lopulta kauas nollasta.

Lähes nollaenergiarakentamisesta käyty keskustelu on tukenut aurinkosähkön läpimurtoa Suomessa. Se on hyvä asia, mutta aurinkosähköjärjestelmän rakentamista ei tule kytkeä rakennuksen energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin.

Jos suomalaisessa rakentamisessa ollaan matkalla kohti nollaa, nolla pitää määritellä kokonaan uudella tavalla.

Energiatehokkuus uudistettavassa Maankäyttö- ja rakennuslaissa

Suomalaisen ”lähes nollan” määrittely alkoi EPBD:n ohjeistuksen mukaisesti kustannusoptimaalisuustarkastelusta. FinZEB-hanke arvioi 30 vuoden elinkaaritarkastelujen perusteella ulkovaipan lämmöneristyksen parannustoimenpiteet kannattamattomiksi, mutta ehdotti kuitenkin huomattavia kiristyksiä E-lukuvaatimuksiin. Ensimmäisellä lausuntokierroksella kommentoitiin ympäristöministeriön luonnosta, johon uudet E-lukuvaatimukset oli kirjattu FinZEB-hankkeen ehdotusten mukaisina.

Toisen lausuntokierroksen luonnoksessa E-lukuvaatimuksia oli lievennetty olennaisesti, ja rakenteelliselle energiatehokkuudelle sorvattiin ns. ”passiivitalopykälä”, jonka mukaan passiivitalorakentamisen keinoja käyttämällä vältetään kokonaan E-lukutarkastelu. Myös SAFAn vaatimus moniarvoisesta rakentamisesta kuultiin: painovoimainen ilmanvaihto vapautettiin lämmön talteenottovaatimuksesta.

Ongelmallista uudistuksessa on energiamuotojen kertoimien muutos, joka ei yllättäen noudatakaan EPBD:n ideaa uusiutuvan energian suosimisesta. Sen sijaan laki tukee sähkön ja kaukolämmön käyttöä pienentämällä niiden kertomia. Kerroinmuutoksen johdosta vanhoja ja uusia E-lukuja ei voi enää verrata toisiinsa. Tämä johtaa ongelmiin esimerkiksi asuntokaupassa, jossa tulee siis olemaan kolme erilaista mitta-asteikkoa rakennuksen energiatehokkuudelle.

Lakipykälistä tai rakennusten todellisesta energiankulutuksesta riippumatta suomalaisen rakennuskannan kasvihuonekaasupäästöt vähenevät lähivuosikymmeninä merkittävästi, jos ydinvoimasähkö korvaa fossiilisilla polttoaineilla tuotettua verkkosähköä. Kahdelle tuhannelle sukupolvelle meistä eteenpäin on luvassa käänteistä geokätköilyä: tätä jemmaa et halua löytää.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

Kohti älykästä rakentamista

Ennen sentään osattiin, vai osattiinko? Tekstin alussa, johdantona toiminut sitaatti ei ollut hometalkoiden aineistoa, vaan kuvaus vuonna 1911 Töölöön valmistuneen talo Oivan rakentamisen laadusta (Valkonen, Katja (toim.): Talo nimeltä Oiva, As Oy Oiva 2011. ss. 56–57). Suuresti arvostettu töölöläinen kerrostalo ei ole ylivertaisen osaamisen tulosta, vaan siitä on tullut arvostettu kaupunkitalotyyppi rakentamisen laadusta huolimatta – muun muassa onnistuneen asemakaavan, suotuisan sijainnin, korjattavien rakenneratkaisujen ja nostalgian ansiosta.

Rakennusosat loksahtelevat toisiinsa millimetrin tarkasti vain power point –esityksissä. Käsitykseni vahvistui, kun kuuntelin viime keväänä Metropolia-ammattikorkeakoulun lähes nollaenergiarakentamisen koulutustilaisuudessa rakennusautomaatiojärjestelmien asiantuntijaa eturivin suunnittelutoimistosta. Esityksen viesti oli koruton: monimutkaiseen rakennusautomaatioon perustuvat systeemit saadaan kyllä soimaan rakennuksen luovutusta varten, mutta jo vuoden kuluttua käyttöönotosta järjestelmä on poikkeuksetta epävireessä, ja laskelmien mukainen energiansäästö jää toteutumatta.

Säädösohjauksen viisas kehittäminen edellyttäisi vahvaa visiota rakentamisen tavoitteellisesta suunnasta. Seuraava direktiivinikkarien linjaus nostaa esille rakennusten älykkyyden. Ympäristöministeriö saa toivottavasti tälläkin kertaa tulkita direktiiviä, ja toivottavasti tekee sen kotimaisen rakentamisen lähtökohdat mielessään.

Internet of things merkitsee talotekniikassa sitä, että maalämpöpumppusi käy keskusteluja jääkaappisi kanssa. Jos käyttäjä, ihminen, ohitetaan automaation ja olosuhdeoptimoinnin nimissä, me emme enää tiedä, mistä heillä on ollut puhetta.

Sallimmeko tilanteet, joissa teini-ikäinen hakkeri tekee jostain kaukaa rakennusautomaation jumittamalla asunnostasi asumiskelvottoman ja tallentaa primitiivireaktiosi Youtubeen läppärisi kameralla? Talotekniikan ja rakennusautomaation kehitys on yksi niistä osa-alueista, joilla yhteiskunnan on tarpeen luoda pelisääntöjä. Käyttäjää ei saa ohittaa, talotekniikan tietoturvasta on huolehdittava, rakennuksen on oltava käyttökelpoinen ja turvallinen myös häiriötilanteessa.

Kenties älykkyys voisi tässä yhteydessä merkitä idioottivarmuuden tavoittelua, vikasietoisuutta. Rakentamiseen soveltuisi erinomaisesti Poka-yoke -ajattelu, jossa suunnittelulla eliminoidaan virheiden mahdollisuuksia tuotannossa.

Lyhytnäköinen yksinkertaistaminen toteutuu markkinaehtoisesti; laatua, käytettävyyttä ja turvallisuutta tukeva yksinkertaistaminen on haastavampaa. Varmatoiminen, vikasietoinen ja käyttäjälle ymmärrettävä tekniikka on älykkyyttä, joka voisi kaivata tuekseen säädösohjausta. Vai johtaako eurooppalainen päätöksentekomalli siihen, että tavoitteeksi tulee ”lähes älykäs rakentaminen”? Siinäkin on tekemistä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Tiltu Nurminen

Kohtaamisia taiteen ja arkkitehtuurin parissa

Kirjoittaja toimii Turku-SAFAn paikallisasiamiehenä ja pitää alaosaston blogia ”Arkkitehtien aatoksia”. Arkkitehtitoimisto Creative Turku –yrityksensä puitteissa hän suunnittelee pientaloja, remontteja ja laajennuksia sekä sisustuksia.

Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa.

Turussa helmikuun alussa järjestetyssä Turku-SAFA:n tapahtumassa ”Taide rakennetussa ympäristössä” pohdittiin miten taiteilija voi kohdata arkkitehteja ja rakennuttajia – ja miten saadaan halutut ihmiset mukaan keskusteluun taiteen osallisuudesta rakentamisessa? Voiko taiteilija mennä arkkitehdin tai rakennuttajan luo tai kohdata rakentamisen ammattilaisia vaikkapa rakennus- tai asuntomessuilla? Löytyykö sellainen neutraali foorumi, jossa voi verkostoitua, esitellä omia ajatuksia ja ottaa vastaan erilaisia näkökulmia?

thumb_IMG_2834_1024

Taiteen, arkkitehtuurin ja käytännön rakentamisen yhdistävä taho tarpeellinen

Yksi tapa lisätä kohtaamisia voisi olla koordinaattori, jolla olisi aikaa markkinoida taidetta rakentajille, luoda verkostoja ammattimaisesti ja vaikkapa kirjoittaa juttuja Rakentaja- ja Arkkitehti-lehtiin tai blogia nettiin. Tilausta olisi julkisen taiteen yhteyspisteellä, jolta rakennuttaja voisi ostaa palveluna taidetta. Tällaisen toiminnan pitäisi perustua eettisesti kestäville ja reiluille periaatteille.

Myös taloyhtiöiden ja taiteilijoiden sekä arkkitehtien välillä voisi toimia välittäjä, manageri, joka tarjoaisi ideoita taloyhtiöiden käyttöön. Kiinteistöpalvelut ja isännöitsijät voisivat auttaa taloyhtiöitä ”tuunaamaan” asuinrakennuksia. Julkisivuremonttia suunnitteleva taloyhtiö voisi valita sopivan aiheen ja järjestää taidekilpailun, jolla saataisiin ympäristöön uutta eloa. Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö voisi poikia tässäkin tapauksessa kiehtovia ideoita.

Julkisen taiteen ideoita voisi pallotella vaikkapa monialaisessa parviäly -verkostossa. Myös taiteilija-arkkitehti-työpajoissa voisi syntyä hedelmällistä yhteistyötä, joka johtaisi konkreettisiin toteutuksiin. Taiteilijoiden ja arkkitehtien yhteinen markkinointislogan voisi olla vaikkapa ”Viihtyisä kaupunki” tai ”Kauneutta kansalle”. Myös rakennuslaki velvoittaa kulttuuriarvojen vaalimista ja uusien arvojen luomista – kauneutta tulee edistää rakennetussa ympäristössä. Tarvitaan pitkäjänteistä hankesuunnittelua, jotta saadaan olemassa oleva potentiaali ja elementit käyttöön. thumb_IMG_2844_1024

Selättääkö käytännönläheisyys skandinaavisessa kulttuurissa estetiikan?

Jos ongelma on kulttuurinen, pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia. Usein luullaan, että kaikki haluavat samoja elementtejä ympäristöönsä. Esimerkiksi suomalaisille tarjotaan sisustustarvikemyymälöissä enimmäkseen mustaa, valkoista ja harmaata valikoimaa, kun taas muissa maissa menevät kaupan värikkäät tuotteet. Tai ihmiset pukeutuvat kaupunkikuvassa haalareihin ja heijastinliiveihin esteettisten asujen sijaan.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että koko kaupunkisuunnittelu perustuu liikennesuunnittelun varaan ja suunnittelun keskiössä ovat parkkipaikat. Kaupunkia ja hyvää ympäristöä pitäisi tehdä kuitenkin ihmisille.

Mitä laadukas keskustelu hyvästä ympäristöstä vaatii?

Keskustelu vaatii myös hyvää kuuntelua ja moniäänisyyden lisäämistä – ja erityisesti läsnäoloa, luottamusta ja läpinäkyvyyttä. Siinä onkin yksi asian ydin: Miten saadaan ihmiset olemaan läsnä kaupungissa? Ja miten eri yhteistyötahoista koostuva ryhmä voisi olla ajattelultaan läpinäkyvä muille tahoille? Myös rakentajissa ja rakentamisen johtajissa piilee mieletön potentiaali – heillä on myös visuaalista silmää.

Ihan normaalilla reitillä, jolla kulkee päivittäin, voi vaikka kevättalvisena helmikuun yönä avautua uusi näkökulma maisemaan tai kaupunkitilaan. Olemalla läsnä siinä hetkessä voi huomata yksityiskohtia, jotka ovat ennen jääneet huomaamatta. Hyvässä ympäristössä voi kokea ”maisemahumalan”!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Railon suunnittelijat haastattelussa

Railon suunnittelijat haastattelussa

Arkkitehtityöhuone APRTin Aaro Artto, Jussi Vakkilainen ja Satu Niemi muistelevat Railon suunnittelua ja pohtivat mm. paljonko mahtaa Railo painaa?

SAFA 125 juhlavuoden kunniaksi julkaisemme kerran kuussa videoblogia ajankohtaisista henkilöistä ja ilmiöistä arkkitehtuurin saralla. Sarjan käynnistää vuoden 2016 Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon voittajien haastattelu. Paavo Lipponen valitsi palkinnon voittajaksi syksyllä Rovaniemen katsomo- ja monitoimirakennus Railon, jonka suunnittelivat arkkitehdit Aaro Artto (pääsuunnittelija), Jussi Vakkilainen ja Satu Niemi Arkkitehtityöhuone APRT:stä. Videolla päästään kurkistamaan Railon suunnittelun kulisseihin, spekuloidaan minkälaista arkkitehtuuria tehdään 125 vuoden päästä ja pohditaan miten paljon Railo painaa.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Puhtia SAFAn paikallistoiminnasta

Ruut Ronni

Puhtia SAFAn paikallistoiminnasta

Kirjoittaja toimii SAFAn Tampereen paikallisasiamiehenä. Hän työskentelee Arkkitehtitoimisto Nevalla, opiskelee pedagogisia opintoja Tampereen yliopistossa ja on kiinnostunut etenkin arkkitehtuurikasvatuksesta.

Haastan jokaisen Safalaisen osallistumaan tänä vuonna oman paikallisosastonsa toimintaan ainakin kerran. Mikä saisi juuri sinut irrottamaan itsesi työpöydän ääreltä ja kohtaamaan toisia arkkitehteja vapaa-ajallasi?

Taas on vuosi saatu taputeltua kasaan. Uudet projektit ja edellisten hännät ovat työpöydällä jonossa ja stressaava arki on alkanut lyhyiden lomien jälkeen. SAFAn jäsenmaksulapun kolahtaessa postiluukusta voi mieleen juolahtaa kysymys, tarvitsenko minä SAFAa elämääni tällä hetkellä, mitä minä siitä muka saan?

Kuulun itse Tampereen seudun paikallisosaston TamSAFAn toimintapiiriin. Työ toimistoarkkitehtina on usein uuvuttavaa, ja vaikutusmahdollisuuksia omaan suunnittelun lopputulokseen tuntuu olevan lopulta vähän. Kunnon keskustelu arkkitehtuurista ja sen laadusta tyrehtyy työpaikalla nopeasti realismin iskiessä päin kasvoja rakennusliikkeen tai muun tahon kämmenellä. Helposti tulee itsekin annettua periksi. Arkkitehtiminän antaa vähitellen kuihtua ja oma identiteetti katoaa kauas opiskeluaikojen idealismista – ainakin, jos kukaan tai mikään ei välillä herättele ajattelua.

Paikallistoiminnasta olen saanut puhtia ja intoa arkkitehtiminäni ylläpitoon. Säännöllinen osallistuminen paikallistoimintaan, arkkitehtien tapaaminen toimiston ulkopuolella ja arkkitehtuurikeskustelut kollegoiden kanssa antavat uutta näkökulmaa ja intoa ammattiin, ehkä myös lisää voimia taisteluun tuulimyllyjä vastaan suunnitteluprojekteissa. Osallistuminen tapahtumiin herättää aina ammatillisen kunnianhimon – minäkin haluan edelleen vaikuttaa ympäristöni laatuun niin kuin opiskeluaikoina selkeänä tavoitteena meillä kaikilla kai oli. Ja mikä parasta, paikallistoiminnan sisältöön on todella helppoa vaikuttaa itsekin.

Tampereella järjestetään vuosittain jo perinteeksi muodostunut Arkkitehtuuri-viikko, joka viime vuonna uudistui Tampereen design- ja arkkitehtuuriviikoksi Viikon aikana on tarjolla useita muotoilun ja arkkitehtuurin tapahtumia, jotka huipentuvat laadukkaaseen Architecture and Cities in Transition –seminaariin. SAFAnkin tukeman viikon järjestelyvastuu on vaihdellut vuosittain, mutta järjestäjinä ovat olleet paikalliset arkkitehtuurin ja muotoilun ammattilaiset. Arkkitehtuuriviikon tapahtumat, huippuseminaari mukaan lukien, ovat olleet pääsääntöisesti ilmaisia, mikä on ollut käsittämättömän arvokas kädenojennus paikallisille alan ammattilaisille.

Olen osallistunut myös paikallisosaston järjestämiin Neuvottelutaitoja arkkitehdille –koulutuksiin ja ollut todella tyytyväinen siihen, kuinka kurssi on aktivoinut minua ja haastanut toimimaan perinteisissä neuvottelutilanteissa toisin kuin aiemmin. Olen töissä seurannut neuvottelun muita osapuolia ja herkutellut mielessäni sillä, kuinka kurssilta saamillani keinoilla voin tehokkaasti vaikuttaa neuvottelun kulkuun ja saada yliotteen neuvottelutilanteesta. Kurssilla olen myös voinut analysoida omaa toimintaani, saada vertaistukea kollegoilta ja toimintaneuvoja ammattilaiselta –lähes ilmaiseksi! Paikallisosaston tuella kurssimaksut on voitu pitää muutaman kympin suuruisina ja jäsenistö on voinut näin kerryttää täydennyskoulutuspisteitä pätevyyshakemuksiakin varten.

Katsuran keisarillinen huvila
Katsuran keisallisen huvilan puutarha

Keväällä paikallisosastomme järjestää ekskursion Japaniin. Oppaaksi saamme kokeneen Japanin kävijän, arkkitehti Harri Haganin. Voin vain kuvitella, miten jo ammatillisen minän luonut ja sen ehkä vähän kuihtumaankin päästänyt toimistoarkkitehti saa ajattelunsa taas avattua uusille urille Katsuran keisallisen huvilan puutarhassa sadepisaroiden reittiä tarkastellessaan, tai katsellessaan Tokion valovilinää läpinäkyvien sateenvarjojen massan seassa kulkiessaan. Toivon mahdollisimman monen jaksavan arjesta huolimatta sallia itselleen tällaisen mahdollisuuden tempautua uudelleen arkkitehtuurin maailmaan!

Haastan jokaisen Safalaisen osallistumaan tänä vuonna oman paikallisosastonsa toimintaan ainakin kerran. Mikä saisi juuri sinut irrottamaan itsesi työpöydän ääreltä ja lähtemään kohtaamaan toisia arkkitehteja vapaa-ajallasi?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Juhlavuoden hyvä ympäristö on yhteinen kokemus

Leena Rossi

Juhlavuoden hyvä ympäristö on yhteinen kokemus

Kirjoittaja on SAFAn puheenjohtaja, ja toimii leipätyönään Jyväskylän yleiskaavapäällikkönä.

Arkkitehtuurissa on aina kysymys luovuudesta ja taidosta, työstä tulevaisuuden hyväksi. SAFAssa taas on kysymys arkkitehtien yhteisestä voimasta. Siksi haluamme juhlia juuri näitä teemoja esiin tuoden: Luovuus, taito, tulevaisuus – Arkkitehdit SAFA 125 vuotta.

On juhlavuosi. Suomen arkkitehtiliitto SAFA on 125-vuotias. Kun Suomikin juhlii ensimmäistä täyttä vuosisataansa, on hyvä kysyä, arvostetaanko Suomessa arkkitehtien työtä ja sen tuloksia? Mitä silloin arvostetaan, kun arvostetaan arkkitehtuuria?

Mikä voisi olla suomalaisen arkkitehtuurin arvostetuin aikaansaannos? Voisiko jokin rakennus symbolisesti nousta Suomen luovan rakentamisen tunnukseksi? Eduskuntatalo, Villa Mairea, Finlandia-talo, Oodi vai rintamamiestalo? On kuitenkin historiallinen tosiseikka, että iso joukko yleisön rakastamia suomalaisia tunnisterakennuksia kuten Helsingin tuomiokirkko, kansalliskirjasto, Helsingin rautatieasema ja kansallismuseo saatiin aikaan jo ennen itsenäisyyttä. Arkkitehtuurikilpailujakin on järjestetty jo 140 vuotta.

Arkkitehtien hyvä työ kantaa aikaansa pidemmälle. On ollut arkkitehteja ennen Safaa ja on suomalaista arkkitehtuuria ajallisesti ja paikallisesti Suomea laajemmin. Arkkitehtuurissa on aina kysymys luovuudesta ja taidosta, työstä tulevaisuuden hyväksi. SAFAssa taas on kysymys arkkitehtien yhteisestä voimasta. Siksi haluamme juhlia juuri näitä teemoja esiin tuoden: Luovuus, taito, tulevaisuus – Arkkitehdit SAFA 125 vuotta.

Arkkitehtien työ yhdistää ihmiset, kulttuurit, yhteiskunnan arvot ja taloudet. Arkkitehtuurin painoarvo ei ole vähäinen, tästä esimerkkinä voi pitää sitä, että Suomi100-juhlavuoden ensimmäinen ja yksi merkittävimmistä kansainvälisistä hankkeista on arkkitehtuuria ja muotoilua esittelevä Echoes-näyttely. Pääministeri Juha Sipilä puhui 12.1.2017 näyttelyn avajaisissa Puolan juutalaisten museossa Varsovassa:

”Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun me suomalaiset voimme tuntea erityisen yhteyden tähän museoon ja että suomalainen luovuus ja arkkitehtuuri ovat myötävaikuttaneet museon menestykseen. Suomalaisella muotoilulla ja arkkitehtuurilla on universaali muotokieli, mutta ne ovat samalla tunnistettavasti suomalaisia. Muotoilu ja arkkitehtuuri ovat osa elämäämme, esineet ja rakennukset luovat yhteisiä kokemuksia, näyttelystä voi jokainen löytää liittymäpintoja omaan arkiympäristöönsä.”

Samassa 700 hengen tilaisuudessa Echoes-näyttelyn suojelija, entinen pääministeri Paavo Lipponen ja Safan puheenjohtaja Leena Rossi luovuttivat Polin museon edustajille ensimmäisen arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon messinkilaatan kiinnitettäväksi museorakennukseen. Tilaisuus oli hieno aloitus sekä Suomi100- että Safa125-juhlavuosille.

Ensimmäisen Arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon laatta luovutettiin Polin-museon edustajille Varsovassa 12.10.2017. Kuvassa rakennuksen suunnittelut professori Rainer Mahlamäki, entinen pääministeri Paavo Lipponen, Suomen arkkitehtiliitto Safan puheenjohtaja Leena Rossi, museon valtuuston puheenjohtaja Marian Turski ja Polin-museon johtaja Darius Stola. Kuva: Tapio Pekkola.
Ensimmäisen Arkkitehtuurin Finlandia –palkinnon laatta luovutettiin Polin-museon edustajille Varsovassa 12.1.2017. Kuvassa rakennuksen suunnittelut professori Rainer Mahlamäki, entinen pääministeri Paavo Lipponen, Suomen arkkitehtiliitto SAFAn puheenjohtaja Leena Rossi, museon valtuuston puheenjohtaja Marian Turski ja Polin-museon johtaja Darius Stola. Kuva: Tapio Pekkola.

Arkkitehtipäiviä vietetään 19.-20.5. arkkitehtien kannalta tärkeässä paikassa, Espoon Otaniemessä. Juhlavuoden kunniaksi tapahtumaan liittyy useita oheistapahtumia yleisölle. Safan blogi julkaisee viikoittain kirjoituksia juhlavuoden teemoista. Kerran kuussa kirjoituksen sijaan julkaistaan videoblogi, jonka ensimmäisenä haastateltavana on Finladia-voittaja, arkkitehti Aaro Artto. Myös ala- ja paikallisosastot ovat mukana järjestämässä tapahtumia omilla paikkakunnillaan. Alvar Aalto –mitali täyttää 50 vuotta. Jury on valittu ja mitali luovutetaan saajalleen syksyllä. Järjestyksessä neljäs Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saaja julkistetaan lokakuun 2. päivänä, jolloin tulee kuluneeksi tasan sata vuotta Arkitektklubbenin perustamisesta. Tietoa kaikista tulevista juhlavuoden tapahtumista julkaistaan AU:ssa ja sosiaalisessa mediassa #safa125 tunnisteella.

Juhlavuoden kunniaksi SAFA on myös Instagramissa Haastankin kaikki arkkitehdit mukaan jakamaan arkkitehdin työstä ja sen muutoksesta kertovia kuvia. Jaa kuvasi tunnuksella #safa125 ja safa_ry ! Oma kuvani on jo tilillä.

Kuvasin ja kirjoitin paikan päällä ylös ajatuksiani palkitusta Polin-museosta. Kotona huomasin kirjoittamani liittyvän vähintään yhtä hyvin erään toisen arkkitehdin sodanaikaiseen työhön. Teksti Polinista jäi, kuva muuttui toiseksi, Erik Bryggmanin ylösnousemuskappeliksi. Olin siellä tekemässä arkkitehdin työtäni, puhumassa arkkitehtuurista, viime vuonna. ”Arkkitehtuuri korostaa ihmillisten arvojen merkitystä yhteiskunnassamme, se herättää tunteita historiaamme ja kulttuurejamme kohtaan, luo paikallisia ja universaaleja arvoja yhtä aikaa. Mielestäni arkkitehdin on tässä ajassa ennen kaikkea osattava arvostaa toisten arkkitehtien työtä. Sitä työtä, jota on tehty ennen minua ja myös jälkeeni jää.” Julistankin täten #safa125 –juhlavuoden instakilpailun avatuksi!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Keskustapeltoja ja takapihakanaloita

Ari Hynynen

Keskustapeltoja ja takapihakanaloita

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

Aktiivinen ruokatoimijuus muuttaa suhdettamme kaupunkitilaan ja tuottaa uudenlaista urbanismia.

Kahdenkymmenen vuoden välein järjestettävä YK:n kestävän kaupunkikehityksen konferenssi pidettiin tänä vuonna Quitossa, Ecuadorissa. Habitat III:n osallistujamäärä oli jättimäinen 40 000. Konferenssin yhteenvetona julkaistiin loppuasiakirja, jota allekirjoittajamaat sitoutuvat toteuttamaan.

Asiakirja on temaattiselta laajuudeltaan vähintään yhtä mammuttimainen kuin itse tapahtumakin. Kun erilaisten ja erikokoisten kaupunkien ongelmat yritetään ratkaista globaalisti yhdellä paperilla, on ensivaikutelma se, että tavoitellaan kaikkea hyvää kaikille. Mutta tämä on vain ensivaikutelma.

Ongelmien ja toimenpiteiden ohella loppuasiakirja nostaa kiinnostavasti esille kaikki ne teemat ja trendit, jotka ovat hallinneet kaupunkisuunnittelusta käytävää keskustelua viime vuosina. Paperista löytyy monikeskuksisuus, resilienssi, tiivistäminen, digitalisaatio, kiertotalous ja muita vastaavia iskusanoja.

Jokaisesta edellä mainitusta teemasta voisi kirjoittaa oman poleemisen blogisarjansa, mutta haluaisin tällä kertaa puuttua yhteen, joka on meillä Suomessakin ilmiönä vahvistumassa: ruoan ja kaupungin suhde.

Ruoan ja kaupungin vanha ja uusi liitto

Hertfordshiren yliopiston tohtori Susan Parham muistuttaa erinomaisessa kirjassaan ”Food and Urbanism”, että ruoan ja kaupungin tiivis yhteiselo on yhtä vanhaa perua kuin kaupungitkin. Kaupunkirakenteeseen on jo lähtökohtaisesti integroitunut erilaisia ruokajärjestelmiä siinä kuin muitakin kaupungin toiminnalle välttämättömiä infrastruktuureja. Ruokajärjestelmät voidaan jaotella neljään ryhmään, jotka ovat alkutuotanto, logistiikka, tarjonta ja kulutus sekä jäte ja muu materiaalikierto.

Tavallisen kaupunkilaisen arkea lähinnä on luonnollisesti tarjonnan ja kulutuksen järjestelmä, jolla on myös aktiivinen rooli kaupunkirakenteessa, -tilassa ja –ympäristössä. Ajatellaan vaikkapa päivittäistavarakaupan verkostoa ja myymälöitä, ravintoloita ja kahviloita, sekä näiden kaupunkirakennetta muokkaavaa ja kaupunkia elävöittävää vaikutusta.

Monet ajankohtaiset ilmiöt kertovat kuitenkin mahdollisesta järjestelmän muutoksesta. Näihin kuuluvat muun muassa kaupunkiviljely, pop-up –ravintolat, ravintolapäivät, lähiruoka ja vaihtoehtoiset ruokaverkostot. Toistaiseksi on vaikeaa arvioida kuinka pysyviä nämä ilmiöt ovat ja mihin suuntaan ne kehittyvät, mutta esimerkiksi konkurssin kokenut Detroit tähtää tulevaisuuteen ”Detroit Future City”-strategiallaan, johon kuuluu muun muassa vapautuneiden maa-alueiden osoittaminen suhteellisen laajamittaiseen kaupunkiviljelyyn.

Kuluttajasta aktiiviseksi ruokatoimijaksi

Kaupunkiviljely tarjoaakin nyt kuluttajalle aktiivisen ruokatoimijan roolia. Samanlainen vaikutus on erilaisilla kansalaisten omaehtoisilla ruokaverkostoilla.

Aktiivisen ruokatoimijuuteen kuuluu mm. pyrkimystä ruoan laatuun, yhteisöllisyyteen, ehkä jossain määrin myös omavaraisuuteen ja pienituloisilla parempaan kulujen hallintaan. Ruokaan liittyvät tarpeemme eivät useimmiten ole pelkästään ravitsemuksellisia, vaan ruokaan liitetään paljon kulttuurisia merkityksiä ja odotuksia elämyksellisyydestä.

Hyvä osoitus tästä ovat yhä suositummaksi tulleet pop-up -ravintolat ja ravintolapäivät. Kaupunkilaiset haluavat löytää jatkuvasti uusia näkökulmia omaan tutuksi käyneeseen kaupunkiinsa. Ruokailutapahtuma 300 metriä pitkässä pöydässä Helsingin Esplanadilla tai 100 metrin korkeudessa nosturin lavalla tarjoavat juuri tällaisia elämyksiä.

Uutta urbanismia ruoasta

Ilmiön taustalla voidaan nähdä syvempiäkin tarpeita. Kaupunkitilamme on kaupunkilaisia dominoivaa siinä mielessä, että se on kaikista suunnittelun osallistumisprosesseista huolimatta talouden ja hallinnon prosessien tuottamaa. Tästä näkökulmasta kaupunkilaisilla on tarve raivata kaupunkitilaan omia alueitaan ja paikkojaan, toisin sanoen ottaa haltuun dominoivaa kaupunkitilaa. Yksi keino tähän on käyttää tilaa ”väärin”, eli rikkoa järjestelmän tuottaman tilan logiikkaa. Samaa voidaan sanoa kaupunkiviljelystä ja vaihtoehtojen hakemisesta kaupan meille tarjoamaan rooliin kuluttajina ja tarjonnan passiivisina vastaanottajina.

Aktiivinen ruokatoimijuus muuttaa suhdettamme kaupunkitilaan ja tuottaa uudenlaista urbanismia. Kyseessä ei kuitenkaan tarvitse olla pelkästään ruohonjuuritason toiminta, vaan tunnistettuaan uuden urbanismin idut virallinen suunnittelujärjestelmä voi myös ymmärtää tämän kaupungin kehittämisen resurssiksi.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Toteutuuko kaupunki-ihanne itsestään?

Helena Teräväinen

Toteutuuko kaupunki-ihanne itsestään?

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Urbanismin monet ihanteet näyttävät jo toteutuneen Rion faveloissa: matalaa, tiheää asutusta, jalankulkijan ja polkupyöräilyn ehdoilla, toimintojen sekoittuminen ja asunnot lähellä työpaikkoja, orgaaninen arkkitehtuuri, yhteisöllisyys, solidariteetti ja elävä kaupunkikulttuuri.

Matkailu avartaa. Heinäkuun alussa osallistuin maailman toisella laidalla Rio de Janeirossa konferenssiin, jonka World Planning School Conference WPSC2016 ja AESOP, The Association of European Schools of Planning yhdessä järjestivät. Segregaatio, väkivalta ja poliittinen epävakaus tulivat esiin paitsi esitelmissä myös kaupungilla liikuttaessa. Oman maan ongelmat supistuvat, kun kuulee jättimäisen Brasilian väestö- ja asunto-ongelmista: yli 200 miljoonaa asukasta, joista Rion kaupungissa 6,5 miljoonaa ja koko metropolialueella noin 13 miljoonaa.

Suomessa eletään niin läpikotaisin ammattimaisesti suunnitellussa ja hallinnon valvomassa maassa, että suuri osa voimia menee joko uusien määräysten oppimiseen tai niiden vastustamiseen. Tietysti ilmastonmuutoksen torjunta on juuri meidän vastuullamme – silläkin uhalla, että energiansäästöä tavoittelevia nollaenergiataloja rakennettaessa homeongelma pahenee entisestään.

Määräysviidakossa voi unohtua, että 85 % maailman asunnoista on ”laittomasti” rakennettuja. Brasilian kaikilla favela-alueilla asuu yhteensä noin 12 miljoonaa ihmistä, ja Rio de Janeiron yli 1000 favelassa yhteensä 1,5 miljoonaa asukasta.

Complexo do Alemão in Rio de Janeiro, Brasilia. Kuva: Helena Teräväinen
Complexo do Alemão in Rio de Janeiro, Brasilia. Kuva: Helena Teräväinen

Rio de Janeirossa ja myöhemmin kesällä Venetsian mutkikkailla vanhoilla kujilla tuli tunne, että miksi kaikkea pitää edes yrittää suunnitella ja hallita? Kymmenien tuhansien ihmisten kaupunginosat ovat syntyneet ilman suunnittelua, joitakin yhteisiä sopimuksia ilmeisesti seuraten, koska kulkuyhteydet on ainakin osattu järjestää. Suomessa kaavoittajana tuli usein miettineeksi, kuinka maanomistus on kaikkien hankaluuksien äiti.

Rion favelat ovat syntyneet laittomasti, ilman maanomistuksen turvaa – toisen maalle, yleensä kunnan – ja vaarana tietysti on, että siirto ja hävitys uhkaa kuten paikoin ennen olympialaisia, mutta tosiaan katuja kuljetaan, netti toimii ja kouluakin käydään näissä suunnittelemattomissa paikoissa. Siellä pitää tuntea kirjoittamattomat säännöt minne saa mennä, ketä ja minne edes katsoa, ettei väärällä hetkellä osu luotien tielle. Monet asuvat favelassa vaikka heillä olisi varaa muuhunkin – rikastua voi muullakin kuin huumekaupalla. Favela on koti, vaikka kaupunki tarjoaisi uuden asunnon hyvin suunnitellulta uudelta alueelta. Yhteisön voima on tärkeä, identiteetti ja paikkaan kiintyminen pitävät asukkaan favelassa, joka ei siis ole yhtä kuin slummi, vaikka paikoin siltä näyttäisikin. Uusi alue voi jäädä tyhjäksi, jos kulkuyhteydet faveloiden työpaikoille eivät toimikaan.

Urbanismin monet ihanteet näyttävät jo toteutuneen Rion faveloissa: matalaa, tiheää asutusta, jalankulkijan ja polkupyöräilyn ehdoilla, toimintojen sekoittuminen ja asunnot lähellä työpaikkoja, orgaaninen arkkitehtuuri, yhteisöllisyys, solidariteetti ja elävä kaupunkikulttuuri.

Elokuussa Venetsian ahtaat kujat ja kanaalien rannoilla rappeutuvat rakennukset yhtäkkiä tietyssä ”suunnittelemattomuudessaan” alkoivat vertautua favelaan. Kujilla on elämää: ihmisiä liikkuu ja toiset istuvat portailla tai kahviloissa katselemassa ohikulkijoita. Jan Gehlin ihanteet ”kaupunki ihmisten tilana” näyttää toteutuneen, tosin hiukan kuin keskiajalla, ilman hygienian korkeinta tasoa. Jo 1960-luvulla myös Jane Jacobs puolusti katutason elämää ja naapurustojen yhteisöllisyyttä vastustaessaan laajoja korttelisaneerauksia Greenwich Villagessa.

Tieto lisää tuskaa ja määräyksiä. Jos ihmiset pystyvät ilman suunnittelua rakentamaan ihmisen kokoisia kaupunkeja, niin tarvitseeko meidän arkkitehtien koko maailmaa parantaa? Kyynisyys ei ole hyväksi, joten taidan lähteä tarkastusmatkalle favelaan.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail