Kohtuuhintaista asuntotuotantoa monipuolistamalla kohteita

Ifa Kytösaho

Kohtuuhintaista asuntotuotantoa monipuolistamalla kohteita

Kirjoittaja on Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimiston kehittämispäällikkö. Työskennellyt asuntorakentamisen kehittämisen parissa Helsingin kaupungilla vuodesta 2000 lähtien.

Suuremman hintakirjon voisikin ehkä toteuttaa toisin. Ei niin, että lasketaan koko hankkeen laatutasoa, vaan toteutetaan yhteen ja samaan kohteeseen suurempi kirjo tuotteita.

Uusi nuori sukupolvi uskoo talouden teorioihin: kysynnän ja tarjonnan lakiin. Teorian mukaan asuntotarjontaa lisäämällä asuntojen hinnat saadaan kohtuullistumaan. Teoria toimii, mutta vain jos tarjontapuolella ei ole varaa odottaa parempia aikoja. Kysyntäpoolin muodostavat kuluttajat eivät hevillä siirry elämään ilman asuntoa, mutta tarjontapuolella toimivilla rakennusliikkeillä on varaa odottaa parempia aikoja tai siirtää tuotantoa sinne, missä tuotot ovat parempia.

Samoin nuori polvi on valmis tinkimään asumisväljyydestä. Itse opin opiskelu- ja suunnitteluaikoinani laadunvartijaksi: normiuskolliseksi tuottajaksi, jonka ammattitaitoa on suunnitella ja suunnitteluttaa käyttökelpoisia ja käyttökelpoisuutensa säilyttäviä asuntoja. Professori Hannu Huttusen suuhun laitan lohkaisun, jonka mukaan asuntojen esteettömyysongelmat ratkaisivat lisäämällä väljyyttä 10 prosenttia. Tämä on täydessä ristiriidassa minimiasuntokehitystä ihannoivan suuntauksen kanssa, jossa palkintoja jaetaan tuotteelle, joka perustuu esteelliseen parveen ja lattiapinta-alan minimointiin (Saton minimiasunto).

Myös urakoitsija ymmärtää ison kysynnän mahdollistavan korkeamman hintatason. Rakennuttaja, joka kysytyllä paikalla laskee laatutasoa, riskeeraa saavansa samanhintaisen urakkatarjouksen kuin korkeammastakin laadusta olisi saanut. Pahimpana vaihtoehtona on että laadun lasku päätyy vain rakentajan katteisiin. Se ei kait liene kuitenkaan tavoitteellista.

Suuremman hintakirjon voisikin ehkä toteuttaa toisin. Ei niin, että lasketaan koko hankkeen laatutasoa, vaan toteutetaan yhteen ja samaan kohteeseen suurempi kirjo tuotteita. Asuntokohteissa on tyypillistä jyvittää asuntojen osakkeiden kustannuksia huoneistokoon ja sen mukaan missä kerroksessa asunto sijaitsee niin että halutummat ylimmät kerrokset ovat kalliimpia.

Tein taannoin tarkastelun kilpailijoiden käyttämistä jyvityksistä. Näytti siltä että käytetty kokonaisjyvityshaarukka liikkui välillä + 30 % ja -20 %. Jyvitys sisälsi sekä ylimpien kerrosten että pienempien asuntojen hintojen painottamiset. Tätä jyvittämistä voisi kehittää vielä jyrkemmäksi. Ylimmät kerrokset ovat suosituimpia, välikerrosten välillä eroa ei välttämättä synny kovinkaan paljoa, mutta alinta kerrosta arvostavia onkin sitten jo vähemmän. Ja pienemmät asunnot ovat suositumpia kuin isommat.

Männä vuosina teimme tarkastelun eri kokoisten asuntojen kustannusvaikutuksista. Sen mukaan 4h+k 88 m2 jokainen neliö on kustannuksiltaan neljänneksen halvempi kuin 37 neliöisen yksiön. Näin ollen jo pelkkä asuntokokoon perustuva jyvityshaarukka tulisi olla tuon 25 %:n suuruinen. Yksinkertaistaen tämä tarkoittaa siis sitä, että pelkkiä yksiöitä sisältävän kohteen kokonaiskustannukset ovat 25 % kalliimmat kuin kohteen, jossa on pelkkiä 4h+k -asuntoja. Eli, jos kaikki tinkivät asuntojen kokonaiskoosta, keskikustannus nousee.

Teimme vuoden 2015 keväällä kustannustarkastelun kattokerrosten terassiasuntojen kustannusvaikutuksesta. Kustannusvaikutukseksi laskimme hyvinkin 145 prosenttia keskineliöhinnasta, kun tarkastelussa huomioitiin hissin käyttökustannusten jako eri kerrosten asunnoille sen hyödyn mukaan mitä hissi kullekin kerrokselle tarjoaa sekä esteettömästi saavutettaviksi suunniteltujen terassien rakenteista aiheutuvat kustannukset täysimääräisesti niin että myös toiseksi ylimmän kerroksen korkeampi kerroskorkeus jyvitettiin ylimmälle kerrokselle. Jakona tässä käytettiin lain määrittelemään vanhaan rakennukseen lisättävän hissin kustannusjakoa, jossa ensimmäisen kerroksen osuus kustannuksista on 1/n, toisen kerroksen 2/n, jne, kun n on hissin palvelemien kerrosten lukumäärä. Tämä 45 % ei vielä ota lankaan kantaa ylimmän kerroksen tarjoamiin parempiin näkymiin tai valoisuuteen. Tässä olisi varaa tiukempaankin jyvitykseen. Toisaalta mikäli yläkerroksissa ei ole mitään erikoisratkaisuja, jokaisen lisää rakennetun kerroksen osuus perustuksista vähenee ja pelkällä kustannustarkastelulla arvottaen ylimpien kerrosten tulisi olla halvimpia. Ylimpien kerrosten asumismukavuuteen ja arvostukseen liittyvä kysynnän suuruus tulee siksi tässäkin ottaa huomioon.

Pienten asuntojen ja yläkerrosten asuntojen vastapainoksi kohteeseen voitaisiin pelkästään jyvityksiä muuttamalla toteuttaa aiempaa kohtuuhintaisempia asuntoja. Heikkoutena tässä mallissa on kuitenkin se, että samalla meidän tulisi hyväksyä taloyhtiöitä, joissa on kovin laaja kirjo erilaisia asuntoja ja asukkaita. Jotta tällainen toimii käytännössä, kohteen koko tulee olla melko iso ja samalla ehkä menetetään jotain siitä, mitä tarkoittaa naapuruus. Silti tällainenkin tapa sekoittaa voisi olla kokeilemisen arvoista.

LÄHDE: ATT:n kustannustarkastelut

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Terveisiä metsälähiöstä

Aaro Artto

Terveisiä metsälähiöstä

Kirjoittaja toimii osakkaana Arkkitehtityöhuone Artto Palo Rossi Tikka -toimistossa.

Luonnonläheisyyttä arvostavat niin uudet urbanistit kuin vanhat maaltamuuttajatkin. Olisiko mahdollista kehittää lähiöiden täydennysrakentamista luontoa säästäväksi ja typolgialtaan rikkaammaksi?

Olemme käyneet leikkipuistoissa, kolunneet metsäpolkuja ja monenlaisia kulkureittejä uimarantojen hiekkaa kokeilemaan. Vanhempainvapaalla on ollut mahdollisuus tutkia lähiympäristöä ja varsinkin luontoa, jonka keskellä asumme.

Rakennuskannan ja luonnon diversiteetti
Kaupunginosamme asemakaava on sodan jälkeisiltä vuosilta. On rintamamiestaloja, puisia ja rapattuja rivi- ja pienkerrostaloja, niiden sekoituksia, lamelleja ja pistetaloja kallioiseen luontoon taitavasti sovitettuna. Mutkittelevat tiet muuttuvat jossain rakennusten reunustamiksi katumaisiksi osuuksiksi, välillä ollaan luonnon keskellä.
Rakennusten ohella olemme ihmetelleet luonnon monimuotoisuutta. Luonto on suorastaan räjähtänyt kukkimaan ja versomaan. Luonnonvaraiset puut ja pensaat sekoittuvat asukkaiden istuttamiin kasveihin, jotka ovat aikojen kuluessa villiintyneet tai karanneet omille teilleen. Omena- ja kirsikkapuut kukkivat paitsi pihoilla myös metsissä ja pienissä puistoissa. Metsiköiden, kallioiden ja pihojen välillä ei ole selkeitä rajoja.
Faunakin on monipuolinen. Olemme nähneet kauriita, kärppiä, kettuja, kaneja, jäniksiä, siilejä ja koteihin pyrkiviä oravia ja pieniä jyrsijöitä. Linnusto on runsas ja jopa merikotkan voi nähdä satunnaisesti korkeilta kalliolta. Lehtopöllöpoikueesta tuli paikallinen nähtävyys.

Vanhaa Herttoniemeä.

Vanhaa Herttoniemeä2
Vanhaa HerttoniemeäPalveluiden ja lapsiperheiden paluu
Vanhan metsälähiön palvelut ovat hämmästyttävän hyvät, vaikka kivijalkatiloja onkin nykyisin asuntoina. Viime aikoina osa kaupoista on herännyt henkiin ja kahviloitakin on lähiökapakoiden joukossa.
Yllättäen päiväkotipaikoista on pulaa historiallisen pienten ikäluokkien aikoina. Pienten lasten vanhemmille on järjestetty niin paljon ohjelmaa, että hengästyttää. Aktiivisimmat järjestävät vielä kirpputoreja ja kaupunginosafestivaaleja. Perheemme koululainen tuntee lähes jokaisen kadulla kulkijan ja useimpia vastaantulijoita tervehditään.

Metsälähiöistä urbaaniin
Kantakaupunkiin on reilun kymmenen minuutin metromatka. Metroasemien lähistöllä voi saada esimakua uudesta tiivistämisestä ja täydennysrakentamisesta, joka on lähes samanlaista kaikkialla. Massiivisten kerrostalokortteleiden pihoilla on nurmikenttiä ja istutuksia.
Toisaalla on rakenteilla rykelmä pistetaloja, jotka havainnollistavat uuden rakentamisen ikävän piirteen: rakentaminen alkaa luonnon täystuholla. Karike kuoritaan, puusto kaadetaan ja kalliot räjäytetään tasaisiksi kloonattujen pistetalojen tieltä.
Uutta urbaania kulissia, tiivistä ja korkeaa halutaan kaikkialle – mitä korkeampi tehokkuus sitä parempi. Poliitikkojen puheissa vaaditaan jopa lähiöiden purkamista uuden tehokkaan kaupunkirakenteen tieltä. Mitähän saadaan tilalle?
Mielestäni jotkut 50- ja 60-lukujen metsälähiöt ovat parasta ja omintakeisinta, mitä suomalainen kaupunkisuunnittelu on tuottanut. Metsälähiöissä on osattu yhdistää asuminen, palvelut ja suomalainen luonto tavalla, jota ei ole kyetty ylittämään.
Luonnonläheisyyttä arvostavat niin uudet urbanistit kuin vanhat maaltamuuttajatkin. Olisiko mahdollista kehittää lähiöiden täydennysrakentamista luontoa säästäväksi ja typolgialtaan rikkaammaksi? Harkitsemattoman täydennysrakentamisen seurauksena lähiöt kadottavat luontonsa ja identiteettinsä. Viherkatot, raskaat hulevesijärjestelmät, nurmikentät ja kuorikkeesta nousevat puuistutukset eivät mitenkään korvaa luonnon monimuotoisuutta.

Herttoniemeä tiivistetään.

 Herttoniemeä tiivistetään

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kimalaisen lento

Minna Aarnio

Kimalaisen lento

Kirjoittaja toimii kiinteistöjen kehittämispäällikkönä Helsingin kaupungilla.

Onnistuneen hybridihankkeen edellytyksenä on näköjään kaikkien toimijoiden keskinäinen kunnioitus sekä moniulotteinen ymmärrys aikatauluista, tiloista, rakenteista, rahasta ja juridiikasta. Lisäksi on oltava onnea, win-win –tahtoa, sinnikkyyttä, kasa pullaa ja litroittain kahvia.

Jättiläishybridi, yli 38 000 m2 Jätkäsaaren Bunkkeri Helsingissä on saamassa ilmaa siipiensä alle. Se on kuin pullea, raidallinen kimalainen, joka lentää, koska ei tiedä että se on mahdotonta.

Rakennus sisältää enemmän kuin yhden käyttötarkoituksen, useita toimijoita, rakenteita, omistus- ja käyttöoikeuksia ja reittejä päällekkäin, limittäin, jakaen. Bunkkeriin tulee satoja asuntoja, uimahalli ja liikuntatilat melkein 800 000 käyttäjälle vuodessa. Siitä tulee merkkirakennus. Arkkitehtuuritoimisto B & M Oy on onnistunut ratkaisemaan Bunkkerin olemuksen ja toiminnallisten vaatimusten Gordionin solmun Venetsian arkkitehtuuribiennaalin kutsun arvoisesti. Hienoa, että tilaaja on halunnut ja osannut hankkia huippusuunnittelua hankkeeseensa.

Bunkkeri putosi valmistuessaan ympäröivän muutoksen kyydistä, sillä merikontit söivät varastorakennuksen funktion heti uutena. Kaupungin kannalta Bunkkerin ajanlasku alkoi vuosituhannen vaihteessa, kun Helsingin Satama hylkäsi sen. Alueen koulujen liikuntatilat kaavoitettiin Bunkkeriin ja rakennuksen muille tiloille yritettiin löytää käyttötarkoitusta ja toteuttamiskelpoista ratkaisua yli 15 vuotta, tuloksetta. Kaupunki poisti Bunkkerin hankkeet omasta investointiohjelmastaan silläkin uhalla, että koulut eivät pysty avaamaan ilman liikuntatiloja. Jollei rakennus olisi niin massiivinen, se olisi kenties purettu.

Vuonna 2014 kaupungilla havahduttiin siihen, että jos koulut aloittavat 2019, niin liikuntatilojen ja siten Bunkkerin haasteen ratkaisemisella oli kiire. Liikuntatiloilta yli jääville 24 000 m2 ei ollut tiedossa käyttöä. Ratkaisua tai investointirahaa ei ollut, joten piti vähän miettiä. Miten monella tavalla haastavasta paketista saisi niin kiinnostavan, että sijoittajat ja toteuttajat löytyisivät? Miten aika saataisiin riittämään? Miten päätöksenteko saataisiin poikkeuksellisen hankkeen kannalle? Miten muutama henkilö suoriutuisi paljain käsin kahdessa vuodessa tehtävästä, jota satakertainen ammattilaisjoukko ei 15 vuoden aikana pystynyt ratkaisemaan?

Bunkkerin tontti rakennuksineen päätettiin myydä ja kaavoittaa sen varastotilojen sijaan asuntoja, jotta taloudellinen yhtälö saataisiin toimimaan. Kaavoittajan kanssa määriteltiin rakennuksen huomioitavat ominaispiirteet ja se, miten Bunkkeri voi muuttua. Liikuntatilojen vuokrasopimuksesta täytyi tehdä pitkä, jotta suuri investointi ja myös kohtuullinen tuotto sijoitukselle mahdollistuisi. Kaksivaiheinen toteutuskilpailu aloitettiin 2015 ja tätä kirjoittaessani valtuusto on hyväksynyt hankekokonaisuuden ja kaupunkisuunnittelulautakunta sen toteuttamisen edellyttämän asemakaavamuutoksen.

Onnistuneen hybridihankkeen edellytyksenä on näköjään kaikkien toimijoiden keskinäinen kunnioitus sekä moniulotteinen ymmärrys aikatauluista, tiloista, rakenteista, rahasta ja juridiikasta. Lisäksi on oltava onnea, win-win –tahtoa, sinnikkyyttä, kasa pullaa ja litroittain kahvia. Betoninen kimalainen lentää.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Palkinnon jälkimainingeissa

Hennu Kjisik

Palkinnon jälkimainingeissa

Kirjoittaja on Oulun yliopiston arkkitehtiosaston yhdyskuntasuunnittelun professori, toinen Arkkitehtitoimisto Harris-Kjisik:in perustajista ja vuoden 2016 O.I.Meurman -tunnustuksen saaja.

Yliopistojemme uusi hierarkinen rakenne on luonut ilmapiirin, josta puuttuu luottamus ja jossa elintärkeästä akateemisesta vapaudesta on jäljellä pelkät rippeet. Oulun lafkan sisäisiä suhteita ja työilmapiiriä tämäkään ei tosin vielä ole onnistunut tuhoamaan.

Kiitoksia vielä kaikille, jotka olivat vaikuttamassa Meurman-valintaan! Olemme tästä yhä tohkeissamme. Jakoseremonian kiitospuheessa jäi muutamia asioita sanomatta Trevin innostuessa puhumaan vähän aiottua pidempään….

Viime aikoina on tullut tavaksi kiitospuheissa sanoa jotakin globaalisti merkittävää. Leonardo di Caprion harvinainen Oscar-puhe sisälsi aidon hätähuudon paremman maailman puolesta ja Laura Lindstedt peräänkuulutti Finlandia-puheessaan pahasti poissa muodista olevaa solidaarisuutta.

Turun orkesteriviikon avajaispuheessaan Kalevi Aho käsitteli meille tärkeitä asioita. Hän oli mm laskenut että hallituksen autoveron alentamisella ja makeisveron poistolla menetetyillä lähes 500 miljoonalla eurolla Lapin kamariorkesteri soittaisi 286,5 vuotta. Lukekaa hänen puheensa.

Ainoa vaihtoehto?

Tärkeä syy Trevin jäämiseksi Suomeen 80-luvun alussa oli Thatcherin valtaantulo joka romutti yli kolmen vuosikymmenen menestyksekkään työn oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. On masentavaa että nyt valtionvarainministerimme ”sydän huutaa Thatcherin linjalle” ja ulkoministerimme tunnustautuu ”republikaaniksi”, johtavien kokoomusnuorten haikaillessa suurempien tuloerojen perään.

Viimeisten vuosikymmenten aikana vahvistunut markkinafundamentalismi perustelee kaikkea ”ainoa vaihtoehto”- hokemilla. Niin kuin Ahokin toteaa, vaihtoehtoja antaa-mennä-vaan-kapitalismille löytyy vaikka kuinka paljon. Näistä voi lukea lukuisien Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden kirjoista, jotka nykyinen talouseliittimme kokee itselleen uhkaaviksi ja jotka se haluaisi kaikessa hiljaisuudessa polttaa roviolla.

Yliopistolaki kumoon!

Kun olette lukeneet Ahon puheen siirtykää nettiin (http://yliopistokaanne.fi/) ja allekirjoittakaa 12 Helsingin yliopiston professorin adressi, jossa vaaditaan vuoden 2010 katastrofaalisen yliopistolain kumoamista. Lain mahdollistamat uudet tuulet loivat mm yrityksen nimeltä Yliopistokiinteistöt, joka on kunnostautunut mm myymällä maailman pohjoisimman arkkitehtikoulun ainutlaatuisen keskustakampuksen rakennukset paikalliselle pelifirmalle.

Jotkut osakkeenomistajat tästä neronleimauksesta ehkä hyötyvät mutta yliopistojemme kansainvälinen vetovoima ja maine, puhumattakaan Oulun ”lafkan” brändistä, keskustan toiminnallisesta monipuolisuudesta tai kaupunkikuvasta, tuskin. Onko tämä nyt sitä ”kilpailukykyloikkaa”? Olkaamme tästä lähtien kaikki yhtä mieltä siitä että sanaan ”kilpailukyky” liittyy valtavan paljon muutakin kuin simplistisen uusliberalistisen ajattelutavan mukaisia työnteon hintaan liittyviä numeroita.

12 professoria puhuu ”pelon ilmapiiristä” ja syystä. Yliopistojemme uusi hierarkinen rakenne on luonut ilmapiirin, josta puuttuu luottamus ja jossa elintärkeästä akateemisesta vapaudesta on jäljellä pelkät rippeet. Oulun arkkitehtuurin tiedekunnan sisäisiä suhteita ja työilmapiiriä tämäkään ei tosin vielä ole onnistunut tuhoamaan. Kaipaan ”lafkaa” lähes päivittäin.

Eli se siitä. Näistäkin oli silloin Tampereella tarkoitus puhua…….

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Puhukaamme arkkitehtuurista!

Iida Kalakoski

Puhukaamme arkkitehtuurista!

Kirjoittaja on arkkitehti ja tutkija, joka on erikoistunut rakennussuojeluun ja restauroinnin teoriaan, mutta puhuu mielellään muustakin.

Keskustelu alastamme, kepeä ja värittynytkin, nostaa esiin ammattimme tarpeellisuutta ja ammattikuntamme monipuolisuutta.

Sain vähän aikaa sitten mielenkiintoisen puhelun. Vauvan nukkuessa päiväuniaan maakuntalehti halusi arkkitehdin mielipiteen näkymäkuvien vastaavuudesta rakennettuun todellisuuteen nähden (AL 9.5.2016). Mieleni teki vauvaan vedoten kieltäytyä vastaamasta kysymyksiin, joihin en kokenut asiantuntemukseni riittävän. Edellisen kerran viilailin näkymäkuvia kai opiskeluaikoina. Varmistin vielä, minuako haastattelija todella tavoitteli.

Lopulta en kuitenkaan malttanut olla kertomatta muutamaa ajatustani aiheesta. Koin myös velvollisuudekseni toimia kuten toivon kollegoidenikin toimiva. Siis ottamalla kantaa arkkitehtuurikeskusteluun, popularisoimalla, provosoimalla, olemalla kiinnostunut ja kiinnostava. Välittämättä siitä, edustaako jokainen annettu lausunto koko ammattikunnan yhteistä konsensusta. Keskustelu alastamme, kepeä ja värittynytkin, nostaa esiin ammattimme tarpeellisuutta ja ammattikuntamme monipuolisuutta.

Blogi-tekstini aihe valikoitui myös siksi, että sain hiljattain mahdollisuuden seurata hersyvää kaupunkien kehitykseen liittyvää keskustelua aitiopaikalta. Fasilitoin Arkkitehtipäivillä järjestetyn paneelikeskustelun, jossa kuuden hengen asiantuntijaraati keskusteli innostavasti kaupunkien tulevaisuudesta. Tehtäväkseni jäi seurata mielipiteidenvaihtoa sivusta ja jakaa puheenvuoroja; vain muutaman kerran ohjailin keskustelua lempeästi uusille urille.

Asiantuntijoista vain kaksi oli arkkitehteja, loput pohtivat kaupunkia mm. poliitikon ja kaupunkiaktivistin näkökulmista. Tämä sopikin hyvin Tampereella käytyyn kaupunkisuunnittelukeskusteluun, sillä tamperelaiset ovat hanakoita ottamaan kantaa kaupunkinsa kehittämiseen, oli kyse sitten ratikasta, rantatunnelista tai kaupunkirakenteen tiivistämisestä. Yhtä lailla näiden hankkeiden vastustaminen kuin puolustaminen on tulkittava kiinnostuksena asioihin, joiden kanssa me onnekkaat saamme ammatissamme painiskella. Silloinkin kun valitukset johtavat hankkeiden viivästymiseen.

Arkkitehteina meille kaikille on varmasti tuttua se, että monet ns. maallikot kokevat olevansa esimerkiksi asumisen tai kaupunkikulttuurin asiantuntijoita. Emme voi, eikä meidän ole syytä, omia näiden teemojen asiantuntijuutta, eikä meidän myöskään pitäisi hankaloittaa vuoropuhelua vaikeaselkoisella kielellä tai kuvituksella. Toisaalta meidän pitää pysyä mukana keskustelussa omaa erityisosaamistamme korostaen.

Toimittajan esittämä kysymys sisälsi väitteen, että arkkitehtien näkymäkuvilla yritetään, hieman vilpillisestikin, vakuutella päättäjiä hankkeiden myönteisyydestä. Itse en tahalliseen vilppiin usko, vaan kuvittelen näkymäkuvien ilmentävän suunnittelun tavoitteita, ja sen, mikä nykyaikaisissa visualisoinneissa on yltäkylläistä ja korkeakiiltoista, olevan eräänlaista ammattislangia. Esitystavat seuraavat tekniikan kehittymistä ja usein trendejäkin, mutta ensisijaisena tavoitteena tulisi olla ymmärrettävän informaation välittäminen. Aivan kuten silloinkin kun puhumme arkkitehtuurista.

 

Huomenta Kaupunkiin! –paneelikeskustelu järjestettiin osana Arkkitehtipäivien 2016 ohjelmaa. Paneelissa olivat mukana Sanna Marin, Juha Kostiainen, Jorma Mukala, Pasi Mäenpää, Johanna Palomäki ja Jouni Wallander.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Miten lukea kaupunkisuunnittelua kertomuksena?

Anna-Maija Tuunanen

Miten lukea kaupunkisuunnittelua kertomuksena?

Kirjoittaja on assistentti ja väitöskirjatutkija TTY:n arkkitehtuurin laitoksella. Toimii Tampereella SAFAn paikallisasiamiehenä.

Kielikuvien tulkitseminen on mukava haaste lukijalle. On myös kiinnostavaa pohtia kuka on päähenkilö/ henkilöt, eli kenen näkökulmasta tarina kerrotaan? Onko se kaupunkisuunnittelija, alue, alueen toimijat, asukas?

Kuulin pari viikkoa sitten Lieven Ameelin luennon “Tarinoista kaupunkisuunnittelun lähestymistapana”, kerronnallisuuden teoriasta ja metodeista suunnittelussa, ajatuksesta että “kaavoitetaan tarinoita”. Ameel avaa houkuttelevasti kerronnallisuuden elementtejä ja keinoja, joiden avulla kaupunkisuunnittelua kertomuksina voi lukea, ymmärtäen paremmin niiden sisältöä, tavoitteita ja merkityksiä.

Koska en toimi kaupunkisuunnittelijana tai sen tutkijana enkä tunne narratiivin teoriaa, tarkastelen ilmiötä kauempaa. Kerronnallisuus kuitenkin on tuttu käsite arkkitehtuurin ja teorian yhteydestä. Kun lähestyn tilasuunnittelua kokemuksellisuuden kautta, ajattelen arkkitehtuuria enemmänkin verbeinä kuin objekteina (ajatus, mitä mm. Juhani Pallasmaa on korostanut), tai kun ajattelen arkkitehtuuria tapahtumana, käsikirjoituksena, (mistä esim. Bernard Tschumi on kirjoittanut).

Kerronnallisuutta kolmessa tasossa

Ameelin mukaan kaupunkisuunnittelussa kerronnallisuus ilmenee kolmessa eri tasossa: 1. kertomukset suunnittelua varten (paikalliset äänet, osallistuminen), 2. suunnittelun kertomuksellisuus, mihin hän on keskittynyt tutkimuksissaan (kohteina esim. Jätkäsaari, Kalasatama) sekä 3. kertomukset suunnitelmista (esim. artikkelit mediassa). Ameelin työkalupakista löytyi tarinan kerronnalle tuttuja elementtejä; kielikuvat, päähenkilö(t), juoni ja tyylilaji. Kielikuvien käyttö on keskeisimpiä retorisia keinoja, hyvänä esimerkkinä vaikkapa Tampereella ajankohtaisen keskustan kehittämisohjelman otsikko ” Viiden tähden keskusta”. Miten kielikuvia käytetään kuvaamaan suunnitelmaa tai sen vaikutuksia? Kielikuvien tulkitseminen on mukava haaste lukijalle. On myös kiinnostavaa pohtia kuka on päähenkilö/ henkilöt, eli kenen näkökulmasta tarina kerrotaan? Onko se kaupunkisuunnittelija, alue, alueen toimijat, asukas? Juonella taas viitataan tapahtumien kaareen, jotka saavat aikaan muutoksia. Genrestä, tyylistä taas tulee mieleen kenelle tarina on suunnattu?

Yksi suunnitelma, monta tarinaa

Moniäänisyys, se että samaan suunnitelmaan liittyy monta tarinaa, muuttaa sitä, miten suunnitelmien merkitykset avautuvat. Katsoin Jyväskylän keskustahankkeen sivuja. Hankkeeseen liittyvien kaupunkitoimijoiden, tutkijoiden, osallistavien työpajojen ja asukkaiden näkemykset ovat esillä. Eri tahojen näkökulmien avaamisesta välittyy moniääninen kaupunkisuunnittelu.

Miten kerronnan keinot, painopisteet tai moniäänisyyden menetelmät kehittyvät jatkossa, on mielenkiintoista seurata.

Lieven Ameel toimii Tampereen yliopistossa yliopiston lehtorina. Ameel nimitettiin keväällä Kaupunkitutkimuksen ja suunnittelun metodien dosentiksi TTY:n arkkitehtuurin laitokselle. Nimitys herättää positiivisia ajatuksia tulevasta Tampere 3 -yhteistyöstä.

 

Lähteet:

– Ameelin blogi Urban Narratives

Tampereen keskustan kehittämisohjelma

Jyväskylän kaupunkikeskustan kehittämisprojektit

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Prosessiosaamisella jotain enemmän

Ifa Kytösaho

Prosessiosaamisella jotain enemmän

Kirjoittaja on Helsingin kaupungin asuntotuotantotoimiston kehittämispäällikkö. Työskennellyt asuntorakentamisen kehittämisen parissa Helsingin kaupungilla vuodesta 2000 lähtien.

Hyvä rakennuttaja antaa kuitenkin myös suunnitteluun pelivaraa, sillä rakentamisen kustannuksissakin on viime kädessä kyse kaupankäynnistä. Kyse on siitä, mihin hintaan toteuttaja suostuu toteuttamaan kohteen.

Kateellisena katson kuvia Kööpenhaminasta ja mietin, kuinka vihreää ruoho siellä onkaan. Miten rakentajat siellä osaavat ja suostuvat toteuttamaan rakennuskonsepteja, joista täällä voi vain uneksua. Bigin 8 housen konsepti ihmetyttää. Mitä monimuotoisuutta, kulmia ja ylimääräisiä rakenteita! Kuka noita oikein tekee? Mietin, syntyykö ero arkkitehtonisessa kunnianhimoisuudessa kuluttajien vaatimuksissa vaiko rakentajien ja suunnittelijoiden halussa tuottaa elämyksellistä arkkitehtuuria joka saa haukkomaan henkeään. Onko muilla samanlaisia kokemuksia kauniiden rakennusten äärellä: pakahduttava tunne rinnassa, silmiin kohoaa kyyneleet, silkasta kauneuden kokemisesta? Vai onko tämä vain ammattiin liittyvä koulutuksesta kumpuava vamma? Pitääkö takana olla useiden vuosien arkkitehtikoulutus, jotta nauttii, kun saa katsoa ikkunasta kauniisti rapattuja julkisivuja? Tai löytää lähiympäristöstään detaljeja, kuten kauniita vetimiä, joita tekee mieli koskettaa?

Safa-blogissaan Aaro Artto (31.3.2016) kirjoitti rakentamisprosessin turhauttavuudesta suunnittelijan näkökulmasta. Samaa turhauttavuutta lähdin itse ratkaisemaan viitisentoista vuotta sitten, kun siirryin arkkitehtisuunnittelusta rakennuttajan leipiin. Suunnittelijana koin, että päästessäni työn ääreen, kaikki merkittävät päätökset oli jo tehty eikä jäljelle jääneessä pelissä aina tehty lopputuotteen kannalta viisaimpia valintoja. Ja asia oli silloin mielestäni niin kovin vähästä kiinni.

Rakennuttajan päätehtävä on pitää huolta siitä, että tilaaja saa tilaamansa laadun, muttei maksa siitä ylihintaa. Sanotaan myös ettei ylilaatu ole tarpeen. Hieman olen tästä jälkimmäisestä varovaisesti eri mieltä, kaupunkikuva on ulkoisvaikutus, jonka tilaajana on yhteiskunta, yleinen hyvä. Toisinaan varsinaisena tilaajana eli maksajana toimiva taho ei tunnista velvoitettaan muita kohtaan. Toisaalta aina mahtuu joukkoon myös vapaamatkustajia, jotka ottavat mieluusti ympäristön laadun, mutta eivät itse ota osaa ympäristön laadun ylläpitämiseen. Siksi meillä on laadun vartijoina kaavoittajat ja rakennusvalvonta: jotta kaikkia toimijoita kohdeltaisiin tasapuolisesti ja että laadun eteen joutuisivat ponnistelemaan kaikki prosessiin osallistuvat.

Rakennuttajan keinot toteuttaa laatua on esittää vaatimuksia. Rakennuttajan keino estää ylihintaisuus on olla kustannustietoinen. Olen itse ollut teettämässä vuonna 2009 Talous- ja suunnittelukeskuksen Taske (nykyinen Kaupunginkanslia) julkaisusarjaan tarkastelua erilaisten rakentamista ohjaavien määräysten kustannusvaikutustarkastelua. RakLi teetti viime vuonna omansa vähän samanlaisen selvityksensä asiasta ja käytti keskeisenä lähteenään tuota talous- ja suunnittelukeskuksen selvitystä.

Tasken selvityksen tavoitteena oli havainnollistaa sitä, millä keinoin rakennuttaja voi kaavan jälkeen ohjata hankkeen kustannuksia ja mistä kustannukset muodostuvat. Kustannusten havainnollistamiseksi on usein tarpeen aloittaa tarkastelu eräänlaisesta inhorealistisesta perusmökistä. Tasken tarkasteluissa vuonna 2009 tuo perusmökki oli viisikerroksinen tasakattoinen suorakaiteenmuotoinen kolmen portaan lamellitalo. Herkkyystarkasteluina vaihdettiin sitten erilaisia ominaisuuksia ja arvioitiin muutoksesta aiheutunut kustannus. Raklin tarkastelussa verrokkirakennuksia oli kolme: lamellitalo, pistetalo ja kaupunkivilla. Se mikä tässä tulisi kuitenkin ymmärtää on, ettei perusmökki ole tavoitteena. Se on keino osoittaa erilaisten ratkaisujen kustannusvaikutuksia, keino laatia vertailuja.

Kustannuslaskelmien ongelmallisuus on niiden tiukka ohjaavuus. Kustannuslaskennassa rakentaminen pilkotaan osiin, ja pahimmillaan lopputulosta ohjataan vain osina. Kun tiedetään mitä maksaa perusmökki ilman mutkan mutkaa ja ilman yhtään ylimääräistä rakennusosaa on, vaara että kustannusraami asetetaan sen mukaan ja kaikki perusnormin ylittävä karsitaan. Sen jälkeen ovat suunnittelijan keinot vähissä. Pahimmillaan kokonaisuus, joka olisi osiensa summa tai jopa enemmän, ei ole kenenkään tavoitteena. Osia vaihdetaan ikään kuin vastaaviin, mutta yhteensopivuus kadotetaan. Hyvä rakennuttaja antaa kuitenkin myös suunnitteluun pelivaraa, sillä rakentamisen kustannuksissakin on viime kädessä kyse kaupankäynnistä. Kyse on siitä, mihin hintaan toteuttaja suostuu toteuttamaan kohteen.

Rakennuttajan on tärkeä tietää, millä lainalaisuuksilla urakoitsijat pelaavat, miten laskevat hankkeiden kannattavuuksia, millaisia tunnuslukuja on käytössä. Sillä rakennuttaja kilpailee myös. Se kilpailee haluttavuudesta urakoitsijoiden silmissä. Se kilpailee siitä, että joku haluaa ja suostuu rakentamaan rakennuttajan suunnitteluttaman kohteen, hintaan joka kelpaa markkinoille.

Rakennuttajan kohtalonkysymys onkin se, että on olemassa riittävä määrä urakoitsijoita, jotka haluavat tulla rakentamaan rakennuttajan kohteita. Riittävä määrä, jotta kilpailutilanne pitää tarjoushinnat kurissa. Lisäksi rakennuttajan tulee itse olla kustannustietoinen, jotta osaa olla hyväksymättä hinnoittelultakaan mitä tahansa. Eli markkinoiden kuumetessa kyetä odottamaan otollisempaa hetkeä rakentaa sama kohde, mutta sopivammalla hinnalla.

Suhdannevaihteluiden lukuina todettakoon, että vuoden 2008 hurjien heilahtelujen (+- 15 %) jälkeenkin asuntotuotantotoimiston saamien tarjousten suhde toimiston itse laskemiin kustannusarvioihin ovat vaihdelleet + 5:stä – 5:teen prosenttiin yhden vuoden aikana (2012 – 2013). Nämä heilahtelut ovat sitä suhdannevaihtelua. Helpointa varmaankin olisi, jos se olisivat mahdollisimman pieniä, mutta on niillä vaikutuksensa, toisinaan positiivisetkin. Välillä laatua voidaan lisätä, kun innokkaita tekijöitä on enemmän ja välillä joudutaan niukkuuden tielle, kun tekijöitä on vähemmän. Kymmenen prosentin haarukka keskimääräisessä urakkahintojen vaihtelussa kertoo paitsi sitä, että kohteet ovat erilaisia, mutta ehkä myös sitä, että hinnat elävät.

Se, että kustannuksia avataan, tulisi johtaa kustannustietoisempaan suunnitteluun ja osaavampiin suunnittelijoihin, jotka yhdessä rakennusalan muiden toimijoiden kanssa kykenevät toteuttamaan jotain enemmän kuin kelpo käyttörakennuksia. Parhaimmillaan tästä yhteistyöstä syntyy viihtyisiä ympäristöjä, joskus jopa kohottaviakin! Eikö hiljattain uutisoitu kauniiden ympäristöjen parantavan terveyttäkin? Ja vaikkei kukaan suoranaisesti julkisivuissa asu, väitän että monet muutkin mieluummin asuvat kauniissa kuin rumissa ympäristöissä! Vaikkeivat kauneudesta pakahtuisikaan.

 

Lähteet:

Taske: Asuinkerrostalojen rakentamisen ohjauksen kustannustarkasteluja

Rakli: kaavamääräysten kustannusvaikutukset – Raportti

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Vastavirtaan

Ari Hynynen

Vastavirtaan

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

Alvar Aalto ymmärsi suunnittelun roolin ja mahdollisuudet kiinnostavalla tavalla. Hänen mielestään suunnittelu ei ollut vain tilaajan toiveiden toteuttamista tai reagointia ulkopuolisiin paineisiin, vaan yhteisön väline ohjata omaa kehitystään.

Yksi tämän hetken maailmanlaajuisia megatrendejä on kaupungistuminen. Ilmiö konkretisoituu meillä Suomessakin väestön ja palveluiden keskittymisenä suuremmille kaupunkiseuduille. Vastaavasti pienemmät kaupungit kutistuvat ja maaseutu tyhjenee.

On luonnollista, että arkkitehdit pörräävät kasvuseutujen hunajapurkilla, koska siellä on enemmän jaettavaa. Niin tekevät myös kaupunkitutkijat, sillä kasvun ongelmat ovat kiinnostavampia ja niiden tutkimiseen saa helpommin rahoitusta kuin apeasävyiseen taantumiseen. Urbaani arkkitehtuuri, pop-up –ravintolat ja hipsterit edustavat sellaista tulevaisuudenuskoa, johon on helppo tarttua.

Tilastot ja trendikkäät kaupunki-ilmiöt kuitenkin peittävät näkyvistä sen tosiseikan, että laadukasta elämää ja urbanismia on muuallakin – hieman toisenlaisessa muodossa. Kaikista suomalaisista ei tule suurten kaupunkien asukkaita, eivätkä kaikki innovatiiviset yritykset ja laadukasta opetusta antavat yliopistot jatkossakaan sijoitu ’Suomen kasvukäytävälle’.

Vastoin todennäköisyyksiä

Keskittymistrendi ja sen kääntöpuolena kutistuminen ja taantuminen ovat kuitenkin todellisia ilmiöitä ja ne aiheuttavat todellisia ongelmia, jotka eivät häviä olan kohautuksella. Erityisesti kasvukeskusten ulkopuolella ei kehity elinvoimaa, ellei sitä aktiivisesti kehitetä. On mahdollista, että tulevaisuuden trendit suosivat pikkukaupunkimaista puhtautta, hiljaisuutta tai turvallisuutta, mutta tätä ei kannata jäädä odottelemaan.

Tunnemme tapauksia, joissa kehitys näyttäisi kulkevan valtavirtaa vastaan. Syrjäinen Tuurin kyläkauppa Alavudella on hyvä esimerkki tästä. Voimme olla montaa mieltä ’kyläkaupan’ venetsialaisarkkitehtuurista, julkkiskauppias Vesa Keskisestä tai yksityisautoiluun perustuvista kauppakeskuksista yleensä. Tuurin opetus on kuitenkin siinä, että tilastodeterminismiin alistumalla ei olisi syntynyt kauppa- ja matkailupaikkaa, jossa käy vuosittain 6 miljoonaa ihmistä, ja jonka liikevaihto on 150 miljoonaa euroa vuodessa.

Toinen hyvä esimerkki, sekin Etelä-Pohjanmaalta, on Seinäjoen kaupunki. Kuinka on mahdollista, että ’Kurakauppalana’ tunnettu 15000 asukkaan yhdyskunta uskalsi lähteä 1960-luvulla toteuttamaan maailmankuulun arkkitehdin suurisuuntaista hallinto- ja kulttuurikeskusta? Tänään tuo sama kaupunki kuuluu maamme harvojen kasvukeskusten joukkoon vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.

Suunnittelun ytimessä

Tampereen yliopiston professori Markku Sotarauta on lanseerannut institutionaalisen yrittäjyyden käsitteen. Tässä yhteydessä yrittäjyyden ydin ei ole taloudellisessa toiminnassa, vaan mahdollisuuksien havaitsemisessa, riskien ottamisessa ja asioiden tekemisessä uudella tavalla jossakin yhteisössä. Tämä pakottaa pohtimaan suunnitteluakin uudesta näkökulmasta. Arkkitehdeillahan on kyky visualisoida tulevaa, tehdä synteesejä ja antaa yhteiskunnallisille ja kulttuurisille prosesseille tilallinen muoto, joka tekee tavoitteita yhteisesti ymmärrettäviksi ja kiinnostaviksi.

Alvar Aalto ymmärsi suunnittelun roolin ja mahdollisuudet kiinnostavalla tavalla. Hänen mielestään suunnittelu ei ollut vain tilaajan toiveiden toteuttamista tai reagointia ulkopuolisiin paineisiin, vaan yhteisön väline ohjata omaa kehitystään. Tämä tulee hyvin ilmi Aallon puheessa Suomen Kulttuurirahaston kymmenvuotisjuhlassa vuonna 1949: ”…suunnitelmat voidaan esittää toisellakin tavalla. Niitä voidaan pitää eetillisinä kehityskeinoina, jotka hillitsevät keskitystä, ohjaavat siinä missä sokea kehitys ei ohjaa…”.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Tiivistämisen logiikat

Panu Lehtovuori

Tiivistämisen logiikat

Kirjoittaja toimii yhdyskuntasuunnittelun teorian professorina Tampereen teknillisessä yliopistossa. Kuva: Hille Koskela.

Mitkä sitten ovat asukkaille ja vieraille hyvän ja taloudellisestikin tuottavan kaupunkirakenteen muut edellytykset – ne ”riittävät ehdot”?

Suomi on yhden totuuden maa. Nyt ”in” on kaupunkien tiivistäminen.

Anssi Joutsiniemi on kritikoinut tiivistämistä ja kaivannut suunnitteluun laadullisia tavoitteita. Paksuja pistetaloja ja ahdistavia keskikäytävätaloja toistavassa rakennusteollisuudessa onkin paljon vikaa. Huono asumisen laatu on ostajalle yhtä kallista kuin hyvä, kuten Aaro Artto SAFAn blogissa huomauttaa.

Mikä tiiveys on riittävää?

Mutta ei tiiveys ole turha tavoite. “Tiiviys on palveluiden ja tuottavuuden välttämätön, mutta ei riittävä ehto” Joutsiniemi (2015) kirjoittaa. Jos tiiveys on välttämätöntä, niin eikö sitä siis kannata tavoitella?

Kysymys on siitä, mikä tiiveys on riittävää – ja missä tiiveyteen kannattaa pyrkiä. Verkostomaisella kaupunkiseudulla on erilaisia alueita. Hyvän arkielämän kannalta olennaisissa keskuksissa ja naapurustoissa nykyistä tiiviimpi rakentaminen olisi ilman muuta etu.

Viitteitä mitoituksesta antaa Habitat III julkaisu (2015), jonka mukaan kaupunkien asukastiheyden pitäisi olla vähintään 150 asukasta hehtaarilla. Aukioihin, puistoihin ja katuihin Habitat ohjeistaa käyttämään puolet maa-alasta. Eurooppalaisten esimerkkien valossa tiheydet ovat tämän suuntaisia kaikkein urbaaneimmissa kaupunginosissa. Helsingin Ullanlinnan asukastiheys on täsmälleen 150 as / ha (Helsinki alueittain 2014).

Kaupunkikaava ehdottaa liian väljää rakentamista

Habitatin tavoitteilla 30% liike- ja palvelutilaa sisältävän alueen tehokkuus olisi 1,0. Tällöin asumisväljyydeksi on oletettu 35 huoneistoneliötä per henkilö. Jos puolet maasta on julkista tilaa, korttelitehokkuuden täytyy olla keskimäärin 2,0. (Lehtovuori & al. 2016)

Helsingin uudessa Kaupunkikaavassa kantakaupunkia jatkavan asuntovaltaisen alueen (A1) keskitiheys on 110 as / ha ja kaupunkibulevardien (C2) puolestaan 100 as / ha. Liiasta tiivistämisestä kritikoidun suunnitelman tavoitteet ovat liian alhaiset!

Kööpenhaminan Ørestadin aluetehokkuus on 1,0, Hampurin Hafenstadtin 1,3 ja Helsingin Jätkäsaaren 0,9. Jätkäsaaressa ollaan lähellä Habitat-lukuja, mutta alue on liian asuntovaltainen voidakseen toimia todella keskustamaisena kaupunginosana.

Kaupunkirakentaminen on kulttuuria

On totta, että tiiveys ei yksin takaa hyvää urbanismia. Mitkä sitten ovat asukkaille ja vieraille hyvän ja taloudellisestikin tuottavan kaupunkirakenteen muut edellytykset – ne ”riittävät ehdot”?

Historia voi antaa jonkin viitteen. Helanderin, Pakkalan ja Sundmanin Katajanokka-suunnitelma (1972) muistetaan retorisen kantakaupunkiin palaamisen alkuna. Suunnitelma oli aikanaan radikaali, sillä 1970-luvun alku oli metsiin puskettujen betonilähiöiden huippuaikaa.

Helander & co eivät ratsastaneet tiiveydellä, vaan päinvastoin pyrkivät pitämään entiselle telakalle tehtävän asuma-alueen tehokkuuden matalana estääkseen maanomistajien ylisuuret voitot. Nykysilmin katsottuna Katajanokan kärki on tylsän puoleinen ja turhan matalasti rakennettu, mutta suunnitelman taustalla joka tapauksessa oli arkkitehtonisia ideoita ja yhteiskunnallisia tavoitteita.

Tällaista kaupunkirakentamisen yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin merkityksiin liittyvää keskustelua kaipaan. Kaupunkirakentaminen on kulttuuria – ja taidettakin. Parhaimmillaan erilaiset ideat tuottavat erilaisia ympäristöjä ja myös kaivattuja innovaatioita.

 

Lähteet

Helsinki alueittain 2014.

Joutsiniemi, Anssi (2015): Kaupunkitalouden ja tiivistämisen tuska. Yhdyskuntasuunnittelu 2015:4, vol 53

Lehtovuori, Panu & al. (2016): Hiedanrannan kehittämisvisio. Tiivis ja intensiivisesti vihreä Tampere City West.

Tiiveydestä ja laadusta Guardian-lehdessä

 

 

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Uusi työ vaatii uudet puitteet

Kaisa Karvinen

Uusi työ vaatii uudet puitteet

Kirjoittaja on arkkitehti yo, jota tänään kiinnosti tilojen mahdollistamat ilmiöt.

Ammattilainen positioi itsensä jokaiseen projektiin erikseen.

Freelancer-sana on peräisin keskiajalta, jolloin se yhdistettiin palkkasotilaiden ammattiin. Ammattinimikkeen eteen lisättiin ‘freelance’, jos sotilas ei ollut vakituisissa töissä yksittäisen herttuan tai kuninkaan hovissa, vaan hänet kutsuttiin paikalle projektiluontoisten töiden ilmaantuessa. Adjektiivista aktiiviseksi subjektiksi, freelanceriksi, termi muotoutui vasta modernina aikana.

Tänä päivänä jokainen tuntee itsensä työllistävän freelancerin ja vielä useampi tekee omia projekteja päivätöiden ohessa. Pitkät työurat eivät ole enää itsestäänselvyys. Työskentely tapahtuu usein etänä, kotona tai kahvilassa. Esimiestä tuskin tavataan. Ammattilainen positioi itsensä jokaiseen projektiin erikseen. Ystävä voi olla läheisin työkaveri ja aviomies luontevin konsultoitava. Työn ja vapaa-ajan rajat hämärtyvät.

Mothership of Work

Muutokset työmaailmassa synnyttävät uudenlaisia työtilatarpeita. Tähän kysyntään pyrkii vastaamaan myös Pikku Roobertinkadulle avattu yhteisötyötila Mothership of Work eli MOW, jonne HESA-SAFA järjesti klubi-illan excursion maaliskuun ensimmäisenä perjantaina.

MOW on Spondan rahoittama hanke, jossa kiinteistösijoitusyhtiön omistamat tilat on muutettu työpisteiksi 300:lle luovan alan uurastajalle. Suunnittelusta on vastannut sisustussuunnittelutoimisto Rune & Berg Design sekä arkkitehti Onni Lahtinen.

Tiloja on jaettu lasiseinillä erikokoisiksi, valmiiksi kalustetuiksi toimisto- ja työskentely-yksiköiksi. Niistä moni on mitoitettu vastaamaan pienten kollektiivien ja porukoiden tarpeisiin. Siellä täällä käytävät laajentuvat työskentelyaukioiksi, auloiksi ja keittiöksi. Hiljaiseen työskentelyyn tarkoitettu tila muistuttaa kirjastojen lukusaleja. Kerrosten välisillä seinillä on graffiti-taidetta.

Päiväpassista kuukausivuokraan

MOW:n työtiloja voi lunastaa kuin kuntosalijäsenyyksiä. Vaihtoehtoja on päiväpassista perinteiseen toimistotilan kuukausivuokraan. Työstelypisteen lisäksi MOW tarjoaa asiakkailleen muun muassa saunan, popcornia ja lainattavia kulkuneuvoja. Kaikki on valmiiksi mietitty, mikä toisaalta keventää työläisen arkea, mutta kaventaa vaikutusmahdollisuuksia. Verhojen kiinnittäminen on yhteisissä säännöissä kielletty.

Klubi-illan keskusteluissa nousi esille, että MOW:n vahvuus piilee vuokraamisen helppoudessa. Mutta vastaavatko tilat tämän päivän palkkasotureiden tarpeisiin, jää nähtäväksi.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail