Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Helena Teräväinen

Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä ”sauna” vai ”mämmi”? Jos ajattelemme ”kulttuuriperintöä” todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet.

Mikä voisi olla ”minun tarinani” nyt kulttuuriperinnön teemavuonna? Kaikissa jutut eivät ole loppuneet hyvin, monta kaunista arkkitehtuurikohdetta on purettu, eikä mitään ole tilalle rakennettu. Pitkän prosessin jälkeen pari vuotta sitten hävisi Lapuan linja-autoasema, Ahti Korhosen suunnittelema moderni, valkea betonirakennus vuodelta 1965. Toisessa tarinassa on pääosassa Val­tion patruunatehdas, jonka parissa työskentelin noin 15 vuotta. Vanha tehdasalue oli yleisöltä suljettu, pohjakartalla näkymätön eikä sitä ollut rakennusperintönäkään suojelukohteeksi luetteloitu tai dokumentoitu. Lapua joutui ostamaan alueen valtiolta osana yrityssopimusta 90-luvun alussa, ja se putosi kaupunginarkkitehdin työpöydälle.

Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.
Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.

Kun teimme arkkitehtiopiskelijoiden ja kulttuuriharrastajien kanssa aluetta tutuksi järjestämällä näyttelyitä ja yleisöseminaareja tyhjässä tehtaassa, tuntui paikka todella ”omalta”. Monivaiheisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuluessa siitä tuli sitten “kaikkien oma” Kulttuurikeskus Vanha Paukku. Kulttuuri siellä on yhdessä tekemistä, ei pelkästään ”kansan sivistämistä” (kirjasto ja musiikki- ja kansalaisopisto) tai korkeakulttuuria (taidemuseo). Tämä varmasti auttoi alueen merkityksen kasvua ja vahvisti identiteettiä. Myöhemmin Vanha Paukku määriteltiin maakunnallisesti, ja sitten myös valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi (RKY/VAT 2009).

Yhdyskuntasuunnittelijan on osattava kuvitella mahdollisia tulevaisuuksia. Visioiden ja kasvun lisäksi olemassa oleva ympäristö, sen näkyvät rakenteet ja ihmisten kokemukset ja muistot, ovat aina mukana. Koko arkkitehtiurani ajan rakennussuojelu on näyttäytynyt joillekin tahoille kehityksen jarruna. Kun suojeluluetteloiden sijasta (tai lisäksi?) nykyään puhumme kulttuuriympäristöstä, olemme tekemissä paljon laajemman käsitteen kanssa. Kaikesta ei ole olemassa ”top down” -määräyksiä, vaan on omin silmin katsottava ja dokumentoitava ympäristöä ja kuunneltava ihmisten merkityksellisiä kertomuksia: haettava narratiiveja.

Vanha Paukku säilyi työkohteenani vielä korjausrakentamisvaiheen jälkeenkin. Kun aloitin tohtoriopinnot vuonna 2000, otin sen tutkimuskohteekseni, koska halusin kuulla ja ymmärtää, miten päätökset oikeastaan syntyivät, ja kuinka kulttuuriympäristö diskursiivisestikin kehittyi. Ajattelin kertovani hyvän esimerkin siitä, kuinka suljettu ja arvottomaksi ajateltu alue muuttuu eläväksi ja asukkaille tärkeäksi. Ennen kuin väitöskirjani oli julkaistu (2006), ehti paljon vielä tapahtua nimenomaan suojeluun (lue: ei saa purkaa) liittyen, ja taistelu arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelemasta Vanhan Paukun Ruokalasta jatkuu edelleen.

Minusta kulttuuriympäristö on hyvä käsite: se määrittyy laajana sisältäen näkyvää ja näkymätöntä, rakennettua ja rakentamatonta (luontoa). Kulttuuri sinänsä on muuttuvaa, se on prosessi ja semioottinen merkityksiä muodostava verkosto – ihmisten toimintaa. Kun jokin aika sitten tein jatkotutkimusta kulttuuriympäristödiskurssista ja kyselin eri foorumeilla ihmisten kokemuksista heille merkityksellisistä paikoista, sain hyvin monenlaisia vastauksia. Edelleenkin tunnetut merkkirakennukset ja vanhat kaupungit ovat tärkeitä. Mutta niiden lisäksi lapsuuden kokemukset ja maisemat muokkaavat käsitystä siitä, mikä on arvokasta ja merkittävää. Kun tutkin 964 Instagram-kuvaa, jotka oli merkitty kulttuuriympäristömme-kampanjan aikana 2016, selvimmin nousivat esiin tunnetut rakennuskohteet (25 %) ja lähes saman verran oli luontoa ja maisemia. Muiden rakennusten lisäksi oli hyvin paljon kukkia, eläimiä ja ns. selfiekuvia – niin kuin Instagrammissa yleensäkin. Monimuotoisuus nousi siis selvästi esiin. Edelleen voin allekirjoittaa väitökseni lopun mietteen siitä, ettei kulttuuriympäristöä ole vain jokin kaikille tärkeä, vaan kulttuuriympäristöä on myös sellainen, joka on joillekin merkityksellistä.

Tämä vuosi juhlii Euroopan kulttuuriperintöä, joka on toisaalta laajempi käsite kuin kulttuuriympäristö, sillä siinä kiinnitetään huomiota alueiden tapoihin ja toimintoihin, pieniinkin artefakteihin. Toisaalta sana perintö tekee käsitteestä ehkä suppeamman: jos jokin on perintöä, onko se ajallisesti vanhaa ja muilta saatua? Tärkeintä ei liene kuitenkaan määritellä eroja näiden käsitteiden välillä, vaan kiinnittää huomio sanaan Eurooppa ja ajatella meitä suomalaisia yhdessä, kaikkine heimoineen, kaupunkilaisineen ja maalaisineen, ja tuottaa kertomuksia meidän kulttuurista. Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä sauna vai mämmi?

Jos ajattelemme kulttuuriperintöä todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet. Edelleen arkkitehtuurin alalla tunnetuinta suomalaista kulttuuriperintöä edustaa Alvar Aalto. Aaltoa tutkitaan innokkaammin kuin koskaan, ja rakennuskohteet ovat tulleet siihen ikään, että niitä joudutaan peruskorjaamaan. Aalto-kaupunkien verkosto laajenee kovaa vauhtia jo ulkomaillekin. Monta vuotta oli työpaikkani Aallon suunnittelemassa Otaniemen päärakennuksessa, mutta asuinkaupunkini ei oikein ole päässyt liittymään Aalto-kaupunkien verkostoon: Lapualla on Kauhajärvellä kyläkirkon tapuli pystyssä, mutta Aallon piirtämä koulu sieltä on palanut jo aikoja sitten. Yksi varsin kaunis pieni rakennus oli vain hetken pystyssä: Aallon suunnittelema Lapuan maatalousnäyttelyn Metsä-paviljonki, New Yorkin maailmannäyttelyn pikkuserkku ja aikalainen, elää enää vain piirustuksissa.

Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Kommentoi

Sähköpostiasi ei julkaista. Vaaditut kentät on merkitty *