Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kimmo Lylykangas

Passiivinen, nolla ja lähes älykäs

Kirjoittaja on puurakentamiseen ja rakennetun ympäristön energiatehokkuuteen perehtynyt arkkitehti.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuustavoitteet on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

”…rakenteille ei aikaa annettu, joten tapetit irtosivat ja maalaukset halkeilivat. Välipohjat oli rakennettu huolimattomasti ja korkkimatot kiinnitetty ilman eristeitä, niin että kuivuessaan lattialaudat käyristyivät ja saivat lattiat kupruilemaan. Jopa matot tahtoivat homehtua. Totta kai myös ikkunat ja ovet käyristyivät kuivuessaan. Terveysikkunoista veti, kun taas viemärit eivät vetäneet ollenkaan.”

Eurooppalainen päätöksenteko on ottanut direktiivien kautta napakan otteen suomalaisen rakentamisen säädösohjauksesta. Kun Euroopan parlamentti ja komissio päättivät energiatehokkuusdirektiivi EPBD:n uudistamisen yhteydessä uudisrakentamisen tulevista energiatehokkuustavoitteista, keskustelua ei juurikaan seurattu täällä.

Saksalaisen passiivitaloinstituutin ympärille ryhmittyneet passiivitalointoilijat olivat vakuuttuneita siitä, että paras tavoite tulevaisuuden rakentamiselle oli juuri passiivitalo. Vieraillessani Nürnbergin passiivitalokonferenssissa 2008 olin häkeltynyt siitä, miten passiivitalo henkilöitiin yhden ihmisen, rakennusfyysikko Wolfgang Feistin elämäntyöksi. Passiivitalon puolesta kiivailtiin ja siihen liittyvän teknisen määritelmän noudattaminen sai dogmaattisia piirteitä.

Nürnbergin passiivitalokonferenssi järjestettiin messukeskuksessa, joka sijaitsi kansallissosialistien rakentaman ja nyt jo metsittyneen, monumentaalisen katuakselin reunalla, Zeppelinfeld-kentän raunioiden lähistössä. Konferenssivieraita tervehti jättikokoinen professori Feistin kasvokuva. Professori Feist puhui avauspuheenvuorossaan siitä, miten passiivitalo valloittaa maailmaa. En tiedä, pitikö kukaan muu mielleyhtymiä häiritsevinä.

Hahmottelin matkani jälkeen kriittistä kirjoitusta, jonka otsikkona olisi ollut ”Nürnberg travelers”. Sen sijaan kirjoitin Arkkitehtiuutisiin artikkelin, jonka otsikkona oli ”Passiivitalo näyttää tietä”. Oliko otsikkoni oikeassa?

Viime vuonna, kahdeksan vuotta Nürnbergin konferenssin jälkeen, haimme rakennusluvan kahden passiivirivitalon muodostamalle kiinteistölle. Molempien rakennusten energiatehokkuusluokaksi tuli C. A-luokkaan passiivitaloratkaisut eivät enää riitä.

Passiivitalon idea muuttuu uudelleen ajankohtaiseksi, kun sen esittelee yksi käsitteen ruotsalaisista keksijöistä, sympaattinen arkkitehti Hans Eek. Hän taustoittaa ideaa kertomalla suunnittelemastaan ekotalosta, joka oli varustettu monimutkaisella tekniikalla, eikä toiminut lainkaan. Vastareaktiona tähän syntyi idea passiivitalosta, jossa talotekniikkaa yksinkertaistetaan yhdistämällä kaksi järjestelmää: ilmanvaihto- ja lämmönjakojärjestelmä. Yksinkertaisemman talotekniikan tavoite on tullut yhä ajankohtaisemmaksi, mikäli yksinkertaisuudella tarkoitetaan nykyistä hallittavampaa, varmatoimisempaa ja ymmärrettävämpää tekniikkaa.

Kohti nollaa?

Direktiiviin passiivitalo ei päätynyt. Aluksi uudisrakentamisen energiatehokkuustavoitteeksi kirjattiin ”nollaenergiarakentaminen”, sen jälkeen ambitiotasoa kevennettiin lisäämällä alkuun ”lähes”, joka toimii samaan tapaan kuin kiukkuiseen ultimaatumiin lisätty ”ehkä”.

Jokainen EU-jäsenmaa määritteli ”lähes nollaenergiatalon” kansallisesti. Pääsääntöisesti kansallisilla määritelmillä ei ole paljoakaan yhteistä nettonollaenergiarakentamisen kanssa. Lähimmäksi nollaenergiatalon ideaa menee virolaisten tulkinta.

EPBD:n valmistelun aikana olin WWF:n delegaation pyytämänä silloisen asuntoministeri Jan Vapaavuoren puheilla. Asiantuntijana esitin, että Suomessakin osataan rakentaa nollaenergiataloja. Todistelin kantaani Aalto-yliopiston arkkitehtiopiskelijoiden Luukku-talolla, joka tuottaa vuosittain aurinkopaneeleillaan enemmän energiaa kuin kuluttaa.

Nykyisin käytän Luukku-taloa vastakkaisen kannan perusteluna. Kantani muuttui, kun jouduin etsimään Luukku-talolle tontin Mäntyharjun loma-asuntomessuilta. Tarjolla oli monia hienoja paikkoja mäntyjen siimeksessä, mutta aurinkosähköjärjestelmä vaati puutonta alaa rakennuksen eteläpuolelle. Hyvä aurinkosähkön tuottopaikka ja hyvä asuinrakennuksen sijaintipaikka ovat yleensä kaksi eri asiaa.

Kuopion opiskelija-asuntosäätiön nollaenergiakerrostalo osoittaa, että kaupunkiympäristössä nettonollatavoite on ollut liian ankara: kattopinta ei ole riittänyt paneeleille, energiatehokkuus on edellyttänyt kuutiomaista muotoa, ikkunapinta-ala on kutistunut aivan liian pieneksi. Rakennus tavoittelee energiankäytön nollatasetta käymällä energiakauppaa autohallinsa kanssa. Laskennassa on oltu yltiöoptimisteja tai tehty karkea virhe – toteutunut energiatase jää lopulta kauas nollasta.

Lähes nollaenergiarakentamisesta käyty keskustelu on tukenut aurinkosähkön läpimurtoa Suomessa. Se on hyvä asia, mutta aurinkosähköjärjestelmän rakentamista ei tule kytkeä rakennuksen energiatehokkuutta koskeviin vähimmäisvaatimuksiin.

Jos suomalaisessa rakentamisessa ollaan matkalla kohti nollaa, nolla pitää määritellä kokonaan uudella tavalla.

Energiatehokkuus uudistettavassa Maankäyttö- ja rakennuslaissa

Suomalaisen ”lähes nollan” määrittely alkoi EPBD:n ohjeistuksen mukaisesti kustannusoptimaalisuustarkastelusta. FinZEB-hanke arvioi 30 vuoden elinkaaritarkastelujen perusteella ulkovaipan lämmöneristyksen parannustoimenpiteet kannattamattomiksi, mutta ehdotti kuitenkin huomattavia kiristyksiä E-lukuvaatimuksiin. Ensimmäisellä lausuntokierroksella kommentoitiin ympäristöministeriön luonnosta, johon uudet E-lukuvaatimukset oli kirjattu FinZEB-hankkeen ehdotusten mukaisina.

Toisen lausuntokierroksen luonnoksessa E-lukuvaatimuksia oli lievennetty olennaisesti, ja rakenteelliselle energiatehokkuudelle sorvattiin ns. ”passiivitalopykälä”, jonka mukaan passiivitalorakentamisen keinoja käyttämällä vältetään kokonaan E-lukutarkastelu. Myös SAFAn vaatimus moniarvoisesta rakentamisesta kuultiin: painovoimainen ilmanvaihto vapautettiin lämmön talteenottovaatimuksesta.

Ongelmallista uudistuksessa on energiamuotojen kertoimien muutos, joka ei yllättäen noudatakaan EPBD:n ideaa uusiutuvan energian suosimisesta. Sen sijaan laki tukee sähkön ja kaukolämmön käyttöä pienentämällä niiden kertomia. Kerroinmuutoksen johdosta vanhoja ja uusia E-lukuja ei voi enää verrata toisiinsa. Tämä johtaa ongelmiin esimerkiksi asuntokaupassa, jossa tulee siis olemaan kolme erilaista mitta-asteikkoa rakennuksen energiatehokkuudelle.

Lakipykälistä tai rakennusten todellisesta energiankulutuksesta riippumatta suomalaisen rakennuskannan kasvihuonekaasupäästöt vähenevät lähivuosikymmeninä merkittävästi, jos ydinvoimasähkö korvaa fossiilisilla polttoaineilla tuotettua verkkosähköä. Kahdelle tuhannelle sukupolvelle meistä eteenpäin on luvassa käänteistä geokätköilyä: tätä jemmaa et halua löytää.

Rakennustuotteiden valmistuksen, rakentamisen ja rakennusten käytön hintana on joko ilmaston lämmittäminen tai radioaktiivista jätettä. Tätä taustaa vasten rakennusten pienempi energiankulutus on edelleen relevantti tavoite. Suomalaisen rakentamisen energiatehokkuuden vähimmäisvaatimukset on kuitenkin asetettava siten, että energiankulutuksen leikkaaminen ei perustu katteettomaan toivomukseen äkillisestä laatuhypystä.

Kohti älykästä rakentamista

Ennen sentään osattiin, vai osattiinko? Tekstin alussa, johdantona toiminut sitaatti ei ollut hometalkoiden aineistoa, vaan kuvaus vuonna 1911 Töölöön valmistuneen talo Oivan rakentamisen laadusta (Valkonen, Katja (toim.): Talo nimeltä Oiva, As Oy Oiva 2011. ss. 56–57). Suuresti arvostettu töölöläinen kerrostalo ei ole ylivertaisen osaamisen tulosta, vaan siitä on tullut arvostettu kaupunkitalotyyppi rakentamisen laadusta huolimatta – muun muassa onnistuneen asemakaavan, suotuisan sijainnin, korjattavien rakenneratkaisujen ja nostalgian ansiosta.

Rakennusosat loksahtelevat toisiinsa millimetrin tarkasti vain power point –esityksissä. Käsitykseni vahvistui, kun kuuntelin viime keväänä Metropolia-ammattikorkeakoulun lähes nollaenergiarakentamisen koulutustilaisuudessa rakennusautomaatiojärjestelmien asiantuntijaa eturivin suunnittelutoimistosta. Esityksen viesti oli koruton: monimutkaiseen rakennusautomaatioon perustuvat systeemit saadaan kyllä soimaan rakennuksen luovutusta varten, mutta jo vuoden kuluttua käyttöönotosta järjestelmä on poikkeuksetta epävireessä, ja laskelmien mukainen energiansäästö jää toteutumatta.

Säädösohjauksen viisas kehittäminen edellyttäisi vahvaa visiota rakentamisen tavoitteellisesta suunnasta. Seuraava direktiivinikkarien linjaus nostaa esille rakennusten älykkyyden. Ympäristöministeriö saa toivottavasti tälläkin kertaa tulkita direktiiviä, ja toivottavasti tekee sen kotimaisen rakentamisen lähtökohdat mielessään.

Internet of things merkitsee talotekniikassa sitä, että maalämpöpumppusi käy keskusteluja jääkaappisi kanssa. Jos käyttäjä, ihminen, ohitetaan automaation ja olosuhdeoptimoinnin nimissä, me emme enää tiedä, mistä heillä on ollut puhetta.

Sallimmeko tilanteet, joissa teini-ikäinen hakkeri tekee jostain kaukaa rakennusautomaation jumittamalla asunnostasi asumiskelvottoman ja tallentaa primitiivireaktiosi Youtubeen läppärisi kameralla? Talotekniikan ja rakennusautomaation kehitys on yksi niistä osa-alueista, joilla yhteiskunnan on tarpeen luoda pelisääntöjä. Käyttäjää ei saa ohittaa, talotekniikan tietoturvasta on huolehdittava, rakennuksen on oltava käyttökelpoinen ja turvallinen myös häiriötilanteessa.

Kenties älykkyys voisi tässä yhteydessä merkitä idioottivarmuuden tavoittelua, vikasietoisuutta. Rakentamiseen soveltuisi erinomaisesti Poka-yoke -ajattelu, jossa suunnittelulla eliminoidaan virheiden mahdollisuuksia tuotannossa.

Lyhytnäköinen yksinkertaistaminen toteutuu markkinaehtoisesti; laatua, käytettävyyttä ja turvallisuutta tukeva yksinkertaistaminen on haastavampaa. Varmatoiminen, vikasietoinen ja käyttäjälle ymmärrettävä tekniikka on älykkyyttä, joka voisi kaivata tuekseen säädösohjausta. Vai johtaako eurooppalainen päätöksentekomalli siihen, että tavoitteeksi tulee ”lähes älykäs rakentaminen”? Siinäkin on tekemistä.

 

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail

Kommentoi

Sähköpostiasi ei julkaista. Vaaditut kentät on merkitty *