Kierikin puolustusrintama pitää!

Elli Maalismaa

Kierikin puolustusrintama pitää!

Suomen tiheimmin asutusta kivikautisesta Kierikistä, joka on myös yksi Suomen Europa Nostra-kohteista, löydettiin mm. kaksi uudentyyppistä hirsiperusteista suurtaloa, joissa asumukset yhdistyivät käytävillä toisiinsa jopa 60-metrisiksi rivitaloiksi.

Olen kotoisin 2000 asukkaan Yli-Iistä, nykyisestä Oulun kaupunginosasta. Lapsuuteni arki ja jännittävimmät asiat tapahtuivat vapaana virtaavan Iijoen ympärillä. Seutukunnan elämä mullistui 1960-luvulla, kun jokeen rakennettiin viisi voimalaitosta. Läksyjen lukua ryyditti ikkunasta näkyvä kaivinkone, joka yötä päivää muotoili Maalismaan voimalaitoksen alakanavan reunapenkkaa. Siinä se sitten oli soralla pari vuosikymmentä.

Voimalaitokset altaineen, kanavineen ja voimalinjoineen ovat muuttaneet rajusti kylien rakennetta ja jokivarren maisemia. Kaivaminen Yli-Iissä jatkuu edelleen, mutta ihan eri syystä ja huomattavasti pienemmillä työkaluilla. Kivikautinen menneisyytemme nousee ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset merkit Iijoen alajuoksun kivikautisesta asutuksesta nousivat esille Pahkakosken voimalaitostyömaalla 1960-luvun alulla. Kaivauksissa löytyi Kierikkisaaren kauppapaikka ja vuosille 5300 – 4100 ennen ajanlaskumme alkua ajoittuvaa keramiikkaa. Yli-Ii nousi kertaheitolla Suomen arkeologiselle kartalle. Veljeni leveili muuallakin kuin kotona: ”Sanokaapas nyt, missä se kulttuurin kehto on!”

Arkeologit törmäsivät lähes sattumalta muinaisjäännösalueeseen 1990-luvun alulla. Läheiseltä suolta taas paikannettiin 35 hehtaaria täynnä 5000 vuotta vanhaa veistettyä puuta ja kivikautisia kalastusvälineitä. Siitä alkoivat Kierikin vuosittaiset arkeologiset kaivaukset.

Museo kuin Pohjanmaan puukirkko

Pieni kunta pisti tiede- ja museoprojektin liikkeelle vuonna 1996. Valtion ja EU:n tukeakin tuli, mutta kunta oli oman osuutensa kanssa kovilla. Muistan, miten hanke kuumensi tunteita ja ihmisiä luokiteltiin Kierikin kannattajiin ja vastustajiin. Olin otettu, kun kunta järjesti museosta arkkitehtuurikilpailun.

Professori Reijo Jallinoja suunnitteli upean Pohjoismaiden suurimman hirsirakennuksen, joka vihittiin vuonna 2001. Korkean auditorion ympärille sijoittuu Suomen ainoa kivikauteen keskittyvä näyttely ja ravintola kokoustiloineen. Kokonaisuuteen kuuluu myös pienen lammen ympärille rakennettu hotelli.

Ulkomuseoalueen kivikautisessa suurkylässä vierähtää useampikin tunti. Sieltä löytyy tekemisen iloa ja kivoja kokemuksia. Nokkapannukahvit tutkimukseen perustuvassa rivitaloennallistuksessa on yksi sellainen.

Kierikkikeskuksen arvostus näkyi palkintoina: Pohjois-Suomen rakennusteko 2001, Vuoden 2002 puupalkinto, Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinto ainutlaatuisesta kivikautta esittelevästä ulkomuseosta vuonna 2002 ja Rakennustaiteen valtionpalkinto professori Reijo Jallinojalle vuonna 2005.

Museo kauppatavaraa?

Joulun alla sanomalehti tarjosi pahan. Oulun sivistys- ja kulttuuritoimen palveluverkkoselvityksessä 2018 esitettiin Kierikkikeskuksen museorakennuksen myyntiä, mikä tarkoitti toiminnan alasajoa. Kulttuurin vastaisuudeltahan se vaikutti.

Samaan aikaan Oulun kaupunki aikoo hakea vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Tavoitteena on parantaa kaupungin vetovoimaa ja kaupunkikehitystä. Kivikautinen kylä ei kuulunut niihin, vaikka kansainväliset kontaktit olivat valmiina.

Yli-iiläiset olivat tosi loukkaantuneita. Kierikistä oli tullut yhteinen ylpeyden aihe, joka nosti asukkaiden itsetuntoa ja paikkakunnan identiteettiä. Asia oli minullekin läheinen, koska kotini lähikankailta löytyy tutkimattomia muinaisjäännöksiä ja valtava kivirakka.

Miksi Suomen ainoa kivikautta esittelevä museo pitää myydä, vaikka toiminta pyörii taloudellisesti omillaan? Sitä kysyi moni muukin. Lehdistökohu oli melkoinen, kun hankkeen vastustajat kävivät tositoimiin. Eikä turhaan. Päättäjien oli pakko perääntyä.

Sivistys- ja kulttuurilautakunta lupasi säilyttää Kierikin museorakennuksen kokoelmineen. Kaupunginvaltuuston linjauksen mukaan ”Kierikkiä kehitetään voimakkaasti ja tunnistetaan sen mahdollisuus nousta ainutlaatuiseksi markkinointivetonaulaksi”.

Toivottavasti näin myös tehdään. Vaaran paikkoja voi tulla, sillä sivistys- ja kulttuuritoimen rakenteellinen säästötavoite on kova. Arvokkainta kummallisessa tapahtumasarjassa kuitenkin oli, että Kierikillä on vahva tukijoukko ja että kulttuuriympäristöjemme arvo ymmärretään. Kuka tietää, vaikka Kierikkikeskus on jonain päivänä maailman kulttuuriperintökohde!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Digitalisaatio kaava- ja rakennussuunnittelun raja-aitoja kaatamaan

Sarita Humppi

Digitalisaatio kaava- ja rakennussuunnittelun raja-aitoja kaatamaan

Kirjoittaja on Jyväskylän kaupungin kaavoituksessa toimiva erikoissuunnittelija, joka tarkastelee arkkitehtuurin maailmaa maantieteilijän silmin.

Olisiko tietokoneavusteisista erillisistä suunnitteluympäristöistä mahdollisuus päästää työskentelytapaan, joka toimii todellista maailmaa jäljentävässä digitaalisessa ympäristössä?

Kaupunkisuunnittelun digitalisaatio etenee harppauksin. Tulevaisuuden kuvia on tarkasteltu ruudulta näkyvän 3D-mallin avulla jo useamman vuoden ajan.  Lisättyä todellisuutta ja virtuaalitodellisuutta esittävät lasit ovat parhaillaan tulossa esimerkiksi kaavoituksen asukastilaisuuksiin. Maallikolle tietomallit, rajapinnat ja muu ammattisanasto menevät nopeasti yli ymmärryksen. Vaikka tuntuuhan se hienolta seisoa kadulla katsellen rakennusta, jota ei vielä ole.

Suunnittelutyö on muuttunut yhä vahvemmin tietokoneavusteiseksi työksi. Digitalisaation mahdollisuudet eivät kuitenkaan piile siinä, mitä se tuo lisää nykyiseen suunnittelutyöhön. Tekniikka ja tietokoneet tarjoavat ratkaisuja ja mahdollisuuksia. Samalla pitäisi kuitenkin olla kirkkaana mielessä, mitä näillä ratkaisuilla halutaan saavuttaa. Enemmän tulisi pohtia sitä, millä tavalla suunnittelun tulee muuttua.

Jyväskylän kaupunki oli viime vuonna mukana SAFAn ja MAL-verkoston yhteisprojektissa 3DYKS. Hankkeessa visioitiin arkkitehtien näkökulmasta, mitä digitalisaatio tarjoaa hyvälle suunnittelutyölle. Jyväskylän esimerkissä pohdittiin kaavasuunnittelun ja rakennussuunnittelun yhtymäkohtia ja suunnitteluun liittyvän tiedon siirtymistä.

Kaupunkisuunnittelua ja arkkitehtuuria tehdään elämälle ja ihmisille. Nykytilanteessa suunnittelu tapahtuu kuitenkin muussa ympäristössä. Kaavoittaja joutuu litistämään kaupunkisuunnitelman paperiselle kaavakartalle ja yksittäisiin määräyksiin. Rakennussuunnittelija jatkaa työtä toisessa tietokoneavusteisessa ympäristössä ja yrittää tulkita litistetyn suunnitelman sisään kirjatut tavoitteet.

Pahimmassa tapauksessa tieto ei kulje näiden suunnittelutöiden välillä. Samalla hyvää kaupunki- ja asumisympäristöä luovat tavoitteet jäävät toteutumatta. Vika ei ole suunnittelijoissa vaan suunnittelujärjestelmässä ja siihen liittyvissä käytännöissä.

Olisiko tietokoneavusteisista erillisistä suunnitteluympäristöistä mahdollisuus päästää työskentelytapaan, joka toimii todellista maailmaa jäljentävässä digitaalisessa ympäristössä? Sisältäisikö se samalla suunnitteluun liittyvän tiedon ja tavoitteet sekä itse suunnittelualueesta ja sen ympäristöstä? Etenisivätkö kaava- ja rakennussuunnittelu saumattomasti uudessa suunnitteluprosessissa?

Kaiken hyödyn ottaminen irti digitalisaatiosta vaatii kovaa työtä. Jyväskylässä 3DYKS-projektin tiimoilta pidetyt työpajat osoittivat, että kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden luomisessa tulee olla mukana niin kaava- kuin rakennussuunnittelu. Suunnitteluprosessi tulee ottaa mukaan kokonaisuutena eikä erillisinä osina.

Mikä sitten olisi kovan työn palkintona? Suunnitteluun kytkeytyvä tieto, tavoitteet ja arvot eivät häviäisi kaavasuunnittelijan ja rakennussuunnittelijan välillä.  Suunnittelusta tulisi myös entistä avoimempaa asukkaiden suuntaan.

Lisää kaupunkisuunnittelun digitalisaatiosta voi lukea täällä

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Rakennustaide ja kuvataide

Maarit Kaipiainen

Rakennustaide ja kuvataide

Kirjoittaja on Turussa asuva arkkitehti ja yhdistysaktiivi.

Onko rakennuskohteen rakennuttajan tai käyttäjän asia haluta rakennuksen ulko- tai sisätiloihin taidetta, tai olla haluamatta? Rakennuksen suunnittelijan asia? Kuvataiteilijan asia? Yhteiskunnan asia?

Turun Sibelius-museossa käytiin helmikuun alussa vilkasta keskustelua rakennustaiteen ja kuvataiteen suhteesta. Kyseessä oli vuotuinen Bryggman-seminaari, jossa aihetta tarkastelivat taiteen tutkija, rakennussuunnittelija, valtion kiinteistöjen ja taidepolitiikan edustaja, kaksi kuvataiteilijaa sekä Bryggman-säätiön asiamies. Onko rakennuskohteen rakennuttajan tai käyttäjän asia haluta rakennuksen ulko- tai sisätiloihin taidetta, tai olla haluamatta? Rakennuksen suunnittelijan asia? Kuvataiteilijan asia? Yhteiskunnan asia?

Aarhusin arkkitehtikoulun professori Ruth Baumeister esitteli tanskalaisen kuvataiteilijan Asger Jornin suhdetta arkkitehtuuriin. Jorn oli nuoruudessaan vaikuttunut Le Corbusierin kaksoisroolista arkkitehtina ja kuvataiteilijana ja pyrki ottamaan tiloja haltuun suurimuotoisella, julistemaisella ilmaisullaan. Myöhemmin Jorn kiinnostui pintojen ”ylikirjoittamisesta” – hän halusi taiteilijan jäljen kaikkiin pintoihin tavalla, jota 1900-luvun arkkitehtuurissa ei ollut nähty sitten jugendkauden. Ei ehkä yllätä, että tämä jälkimmäinen lähestymistapa ei juuri saavuttanut arkkitehtien suosiota. Jorn oli taiteilijaryhmä Cobran jäsen.

ALA-arkkitehtien Juho Grönholm pohdiskeli omassa esityksessään muutamien toimiston suunnittelemien kohteiden taideohjelmien merkitystä. Kristiansandin oopperatalon tilaajalla oli tavoitteena mittava taidekokonaisuus, joka tilattiin norjalaisilta taiteilijoilta. Seminaariyleisön näkökulmasta vaikutti siltä, että taide kytkeytyy rakennuksen eri sisätiloihin kiinnostavalla ja vierailuun houkuttelevalla tavalla. Rakenteilla olevan Helsingin keskuskirjaston taidehankinnat jäivät vielä salaisuudeksi. Grönholm piti outona ajatusta, että minkään kohteen tiloja pitäisi suunnitella uudelleen mahdollisen taidehankinnan takia. Arkkitehtuuri arkkitehtuurina ja taide taiteena.

Senaatti-kiinteistöjen arkkitehti Jari Auer esitteli työnantajansa taidepolitiikkaa. Valtion kiinteistöjä omistavaa organisaatiota koskee prosenttitaiteen tavoite. Koska omistajan on tarkoitus pitää kiinteistöt kiinnostavina potentiaalisia vuokralaisia ajatellen, omistaja pohtii taidehankintoja mahdollisen lisäarvon ja houkuttelevuuden näkökulmasta. Auttaako vuokralaisen löytämistä se, että rakennuksessa on oma taideohjelma? Vai onko ensisijaisesti kyse muista tekijöistä? Auer toimii parhaillaan myös Valtion taideteostoimikunnan puheenjohtajana ja saa siten pohtia rakennustaiteen ja kuvataiteen suhdetta koko maan laajuisesti.

Kuvataiteilija Leena Saarto kertoi turkulaisen taiteilijayhdistyksen Arten projektista Turun lääninvankilassa kesällä 2015. Taiteilijaryhmä sai yllätyksekseen vapaat kädet tyhjilleen jääneen punatiilirakennuksen täyttämiseen taideideoilla muutamaksi viikoksi. Hyvin erityinen miljöö, jossa oli yli sadan vuoden käytön jäljet, inspiroi taiteilijoita ja innosti kävijöitä niin, että jono kiersi tiilimuuria. Valtio pystyy siis tukemaan myös ex tempore -taidehankkeita, kun kaikki menee ns. nappiin. Toissa vuonna yksityiselle kiinteistöyritykselle myyty rakennus odottaa edelleen uudiskäyttöä.

Kuvataiteilija Aarne Jämsä sai kutsukilpailun kautta tehtäväkseen Kehäradan taidehankkeen lentoasemalla. Kyseessä on mittava teos juna-asemahallin molemmilla sivuilla. Jämsä kuvaili värikkäästi teoksen ”Helman heilahdus” piirustustyötä, johon liittyi sopivien tekstiilien etsintä kirpputoreilta. Jollakin kirpputorilla häntä oli arveltu transvestiitiksi. Kuvien piirtäminen oli vain osa tehtävää. Piirroksista suurennetut ja tulostetut paneelit piti saada kuljetetuksi tilaan ja turvallisesti kiinni louhitun hallin seiniin. Jämsän esitys antoi havainnollisen mielikuvan siitä monivaiheisuudesta, johon poikkeuksellisen suuren teoksen tekeminen johtaa.

Bryggman-säätiön asiamies Mikko Laaksonen kertoi seminaarin lopuksi Erik Bryggmanin kuvataideopinnoista lukioaikana sekä Bryggmanin ystävä- ja tuttavapiiriin kuuluneista taiteilijoista. Bryggmanin omiin töihin kuuluu joukko muistomerkkejä, jotka sijoittuvat arkkitehtuurin ja taiteen välimaastoon. Useimmat liittyvät sankarihautasuunnitelmiin. Kaksi muistomerkkiä sijaitsee Helsingissä: ”Veljeshauta” (Elias Ilkan kanssa) Vanhan kirkon puistossa sekä Maamme-laulun muistomerkki Kumpulassa.

Woldemar Baeckmanin suunnittelema Sibelius-museo täyttää 50 vuotta. Taidokasta betoniarkkitehtuuria kannattaa käydä tarkastelemassa. Museossa on esillä rakennuksen historiaan liittyvää aineistoa ensi loppiaiseen asti. Näyttelyssä voi äänestää siitä, onko kyseessä kamala laatikko vai ihana betonitalo.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Arkkitehtuurin historian professuuria uhkaa puolittaminen

Roy Mänttäri

Arkkitehtuurin historian professuuria uhkaa puolittaminen

Rakennusperintö-SAFAn johtokunnassa vaikuttava arkkitehti toimi pitkään Arkkitehtuurimuseon näyttelytoimiston päällikkönä.

Jos aie toteutuu, arkkitehtien kantama vastuu ja ymmärrys yhteisestä kansallisomaisuudesta vähenee huolestuttavasti.

Aalto-yliopistossa on hanke, joka muuntaisi arkkitehtuurin historian professuurin täyspäiväisestä puolipäiväiseksi. Arkkitehtuurin historia oli opintojeni aikaan kauan sitten arkkitehtuurin ymmärtämisen kannalta kaikkein tärkein opetusalue. Opin lukemaan taloja. Opin myös näkemään tyylit kokonaisuuksina ja välttämään niihin ripustautumista. Kaikki tyylit ovat tilapäisiä ja seuraava syrjäyttävä tyyli ei kunnioita edellistä, jonka se kokee vanhanaikaiseksi. Tämä johtaa aina väheksyvään purkamiseen, jota myöhemmin kadutaan.

Sekä arkkitehtuurin lukeminen että tyylien karttaminen ovat arkkitehdin ammattitaidoissa keskeisessä osassa. On osattava myös arvostaa olemassa olevaa ympäristöä trendeistä riippumatta. Ja on tarpeen arvottaa, vaikka arvostukset vaihtelevatkin. Kaikki rakennukset eivät ole säilyttämisen arvoisia, mutta ajan hengestä huolimatta on vältettävä yhteiskunnan varojen tuhlaamista.

Arkkitehtuurin historian professorin työmäärä on tähän asti ylittänyt täyspäiväisyyden. Professoreina on toiminut tunnettuja nimiä: Nils-Erik Wickberg, Henrik Lilius, Vilhelm Helander, Aino Niskanen. Kaikki ovat luennoineet innostavasti, teettäneet antoisia harjoituksia ja vetäneet väsymättömästi tutustumisretkiä. Kaikki ovat kohottaneet valmiiden arkkitehtien pätevyyttä rakennussuojelussa, tutkimuksessa ja rakennusperinnön puolesta saarnaamisessa.

Nyt ollaan arkkitehtuurin historian taitekohdassa. Jos aie toteutuu, arkkitehtien kantama vastuu ja ymmärrys yhteisestä kansallisomaisuudesta vähenee huolestuttavasti. Arkkitehtuurin historian pitkien linjojen hahmottaminen on olennaista ympäristön merkityksen käsittämistä. Rakennustaiteen historian tunteminen tarkoittaa kaikkien kausien kunnioittamista, mutta myös arvojen tunnistamista. Arkkitehtuuri jää jälkeemme tuleville osoitukseksi meidän aikamme yhteiskunnan valinnoista, jotka eivät suinkaan kaikki ole kannatettavia.

Arkkitehtien on yhtenäisenä joukkona täysi syy torjua osaamistamme rapauttavat ratkaisut. Tämä hanke on tuollaisista räikeä esimerkki, eikä ehkä jää viimeiseksi.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


LUONNON, RAKENNUSTEN VAI KULTTUURIYMPÄRISTÖN SUOJELUA?

Kaarin Taipale

LUONNON, RAKENNUSTEN VAI KULTTUURIYMPÄRISTÖN SUOJELUA?

Kaupunkitutkimuksen alalta väitellyt TkT Kaarin Taipale on entinen Arkkitehti-lehden päätoimittaja, sittemmin Helsingin rakennusvalvonnan päällikkö, kaupunkien kestävän kehityksen maailmanjärjestö ICLEIn puheenjohtaja ja asiantuntija YK-ohjelmissa. Viime vuosina hän on ahkeroinut kirjoittajana ja poliittisena päättäjänä Helsingissä ja Uudenmaan maakuntahallituksessa.

Kulttuuriympäristöä ei voi rajata yhteen kuvakulmaan eikä yhteen pysäytyskuvaan. Sen voi kuitenkin tuhota hetkessä.

Pallas-Yllästunturin kansallispuisto perustettiin 1938. Suojeltiin uljaita maisemia ja jaloja tuntoja. Nyt puhutaan luonnon monimuotoisuudesta suojelun kohteena.

Rakennussuojelu ylevöitti vallan symboleja ja suurmiesten koteja: Kekkosen syntymämökki tai vahvat instituutiot, kirkot ja palatsit. Vasta myöhemmin alettiin purku-uhan alta pelastaa myös rakennuksia, jotka eivät kuvaa rahan tai muun vallan mahtia. Käsityön jäljen, teknisen innovaation tai sosiaalisen kerrostuman säilyminen, menneen läsnäolo nähdään arvokkaana.

Yhteiskunnallisen hyväksynnän saaminen suojelulle ei ole helppoa. Vasta-argumentteja riittää: maanomistajan etu, ”huono kunto”, työllisyys, elinkeinopolitiikka… Tuskallisimmat keskustelut käydään uudemman arkkitehtuurin suojelusta: se on ruma, se on makuasia. Ellei kyse ole viheralueista, media asettuu edistyksen ja katugalluppien puolelle suojelua pilkkaamaan.

Entä kulttuuriympäristö, rakennetun ja luonnonympäristön sekoitus: vuosisatoja viljellyt pellot, metsänreuna ja horisontissa nouseva kirkontorni, tai Hesperiankatujen puistikko ja sitä rajaavat talomuurit. Kulttuuriympäristöt kertovat luonnosta ja tavoista, joilla ihminen on sitä muokannut elinympäristökseen. Kulttuuriympäristöä ei voi rajata yhteen kuvakulmaan eikä yhteen pysäytyskuvaan. Sen voi kuitenkin tuhota hetkessä.

Otetaan esimerkki: Helsingin keskuspuistoon on suunnitteilla yksityinen kiinteistöinvestointihanke. Maan päälle tulisi 75 000 kem, maan alle 180 000 neliötä ja 1 000 autopaikkaa. Tätä lobataan nimellä Helsinki Garden, lätkäfaneille HIFKin halli.

Kadun pohjoispuolella luonnonsuojelijat ovat kyllä valmiita kahliutumaan puihin. Rakennussuojelijat miettivät ehkä vanhan jäähallin kohtaloa tai uudisrakentamisen suhdetta Olympiastadioniin. Mutta harvaa näyttää kiinnostavan kokonaisuus, kulttuuriympäristö.

Hankkeen ystävien suusta lipsahtaa jokapaikan argumentteja ja urbaanilegendoja: sehän on vain parkkipaikka, ei tämä ole keskuspuistoa, vastustus on pelkkää muutosvastarintaa, tämä on kulttuurihanke, vanha jäähalli vaatii täysremonttia.

Projektin suunnittelijat käyttävät ohituskaistaprojektien uuskieltä ja vakuuttavat kirkkain silmin, että investointihankkeen kiinteistömassaan koverretut rakoset ”avaavat näkymiä keskuspuistoon ja Stadionin tornille”. Asunto- ja hotellikompleksin piha areenan katolla onkin ”puistomainen aukio, vehreä, olohuonemainen” julkinen tila pihashakille. Myös katutason alapuolella oleva ravintolarysä, ”galleria” on ”julkinen tila”.

Tosiasiassa vielä voimassa olevassa asemakaavassa nykyinen parkkipaikka on puistoa. Maakuntakaavassa alue on vihreää ja voimassa olevassa yleiskaavassa kaupunkipuistoa. Vanhan jäähallin vesikatto on korjattava, ei muuta.

Näin ”elinkeinopolitiikka” ohittaa sanaakaan sanomatta kulttuuriympäristön ja yhteisesti sovitut suunnitteluperiaatteet. Fake news leviää helpommin kuin huolella tehdyt selvitykset alueen historiallisista arvoista. Kuka valitsi nämä edistykselliset päättäjät? Miksi SAFA vaikenee?

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Bruno Zevi 100 vuotta

Ari Hynynen

Bruno Zevi 100 vuotta

Kirjoittaja toimii arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkimuksen professorina Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella ja Seinäjoen kaupunkilaboratoriossa.

Monet suuret nimet saivat tuntea hänen kynänsä ja kielensä terävyyden, jos olivat pettäneet modernit ihanteet. Hän ei säästänyt Corbusieria, Louis Kahnia, Mies van der Rohea, eikä edes Alvar Aaltoa, vaikka noteerasikin tämän korkealle.

Vuodelle 2018 näyttää kasaantuvan oikein merkkipäivien klusteri. Kansalaissodasta on kulunut 100 vuotta ja Alvar Aallon syntymästä 120 vuotta. Nämä ovat varmasti suomalaisille tärkeimmät, mutta miksei mukaan mahtuisi vielä yksi italialainenkin merkkipäivä? Bruno Zevi (1918-2000) olisi täyttänyt tammikuun 22. päivä 100 vuotta, jos olisi vielä elossa.

Zevi oli yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä arkkitehtuuriteoreetikkoja. Hänet tunnetaan erityisesti modernia arkkitehtuuria koskevista analyyseistaan. Zevin näkemykset olivat jyrkkiä ja kirjoitusten tyyli provokatiivinen. Monet suuret nimet saivat tuntea hänen kynänsä ja kielensä terävyyden, jos olivat pettäneet modernit ihanteet. Hän ei säästänyt Corbusieria, Louis Kahnia, Mies van der Rohea, eikä edes Alvar Aaltoa, vaikka noteerasikin tämän korkealle. Syyksi riitti, että joku näiden mestareiden rakennuksista näytti taantuvan klassiseen symmetriaan ja formalistiseen laatikkomaisuuteen.

Zevi oli tuottelias kirjoittaja, joka panosti paljon työnsä popularisointiin ja poleemisten lehtiartikkeleiden julkaisemiseen. Nämä saivat aikaan keskustelua, joka oli kuitenkin vain pintakohinaa hänen työnsä todellisen ytimen ympärillä. Sen keskeinen osa on luettavissa teoksesta ”Towards an Organic Architecture”. Italiankielinen alkuperäisteos julkaistiin jo vuonna 1945 Zevin ollessa vasta 27-vuotias. Juutalaisen syntyperänsä ja poliittisen aktiivisuutensa vuoksi hän joutui pakoilemaan Mussolinin hallintoa ja kirjoitti Lontoossa.

Zevi näki, miten Euroopassa valtaapitävät natsit ja fasistit hylkäsivät juuri vauhtiin päässeen modernin liikehdinnän ja palasivat klassiseen muotomaailmaan. Sama kehitys tapahtui Stalinin Neuvostoliitossa. Zevin intohimoinen vastakkainasettelu klassisen ja modernin välillä tuntuu kumpuavan hänen oman sukupolvensa elävästä kokemuksesta, mikä näkyy hyvin hänen akateemista teoretisointia kaihtavassa tavassaan ajatella ja kirjoittaa.

Hän palasi aina uudelleen modernin arkkitehtuurin alkulähteille. Ja tähän ”alkuperäisen” idean jahtaamiseen perustuu myös hänen omaperäinen tulkintansa orgaanisesta arkkitehtuurista. Toisin kuin orgaaninen usein ymmärretään, Zevi ei kytkenyt käsitettä fyysiseen muotoon. Hänelle orgaaninen tarkoitti kaikesta arkkitehtuurin ulkokohtaisesta säännöstöstä ja ennakkokäsityksistä luopumista, sekä keskittymistä rakennuksen sosiaaliseen sisältöön: siihen miten tila tukee ihmisten ja yhteisöjen elämää ja hyvinvointia. Arkkitehtuurin varsinaista materiaalia on tila, jonka ihmiselämän käytännöt luovat ympärilleen. Samansuuntaisia ajatuksia lausuttiin modernin arkkitehtuurin syntysanoissa.

Zevin näkemyksen mukaan Alvar Aalto edusti orgaanista ihannetta ja näin ollen myös modernin arkkitehtuurin alkuperäisiä periaatteita. Enso-Gutzeitin toimistotalo Helsingissä oli kuitenkin harmillinen paluu klassiseen laatikkoon, josta Zevi muistuttaa myöhemmissä kirjoituksissaan. Tosin vaikuttaa siltä, että hänen rankinglistansa oli lyöty lukkoon jo aikaisemmin. Zevi matkusteli Yhdysvalloissa 1940-luvun alkuvuosina ja tutustui Frank Lloyd Wrightin arkkitehtuuriin, josta ei löytynyt notkahduksia, ja jonka saattoi nostaa jalustalle omaan arvoonsa yli muiden.

 

Kirjallisuutta:

Dean, Andrea Oppenheimer (1983). Bruno Zevi on Modern Architecture. Rizzoli, New York.

Zevi, Bruno (1950). Towards an Organic Architecture. Faber & Faber, London. (Italiankielinen alkuperäisteos 1945)

Zevi, Bruno (1974). Architecture as Space. How to Look at Architecture. Horizon Press, New York. (Italiankielinen alkuperäisteos 1957).

Zevi, Bruno (1978). The Modern Language of Architecture. University of Washington Press, Seattle. (Italiankielinen alkuperäisteos 1973).

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Paikallinen sopiminen uutta arkkitehtisuunnittelualan tes:ssa

Hanna Huotari

Paikallinen sopiminen uutta arkkitehtisuunnittelualan tes:ssa

Kirjoittaja on TEKin arkkitehtien työmarkkina-asioista vastaava asiamies.

Paikallisesti ei voida sopia, ettei palkkoja koroteta lainkaan. Paikallisissa neuvotteluissa on syytä tutustua tarkasti yrityksen tilanteeseen.

Arkkitehtisuunnittelualan työehtosopimus astui voimaan 1.11.2017. Sopimus on kolmevuotinen. Mikäli vuoden 2020 palkoista ei päästä liittojen välillä sopuun keväällä 2019, sopimus on mahdollista irtisanoa päättymään 31.10.2019.

Paikallinen sopiminen palkankorotuksista uusi elementti

Jos henkilöstö on valinnut luottamusmiehen, työpaikoilla on mahdollista neuvotella paikallisesti palkankorotuksista. Neuvottelut käydään luottamusmiehen ja työnantajan välillä. Paikallisesti sovittavia asioita ovat korotusten toteutustapa, ajankohta ja suuruus. Paikallinen sopimus 2018 osalta tuli tehdä 15.1.2018 mennessä ja vuoden 2019 osalta 15.12.2018 mennessä, ellei käsittelyajasta sovita toisin. Paikallisesti ei voida sopia, ettei palkkoja koroteta lainkaan. Paikallisissa neuvotteluissa on syytä tutustua tarkasti yrityksen tilanteeseen. Esimerkiksi tiedot yrityksen talous-, tilauskanta- ja työllisyystilanteesta ja niiden kehittymisestä tukevat paikallisia neuvotteluja. Annettavat tiedot ovat luottamuksellisia.

Mikäli paikallista palkkaratkaisua ei tehdä tai luottamusmiestä ei ole valittu, ylemmän toimihenkilön tunti- ja kuukausipalkkaa korotetaan 1.1.2018 lukien 1,2 %:n ja 1.1.2019 lukien 1 %:n yleiskorotuksella. Tämän lisäksi palkkoja korotetaan työnantajan jakamalla yrityskohtaisella erällä. Erän suuruus on 1.1.2018 lukien 0,4 % ja 1.1.2019 lukien 0,6 %. Erän suuruus lasketaan ylempien toimihenkilöiden joulukuun 2017 (ja vuoden 2019 osalta joulukuun 2018) säännöllisen työajan palkoista luontoisetuineen. Yrityskohtaisen erän määräytymisperusteet ja suuruus selvitetään ennen erän käyttöönottoa luottamusmiehelle tai koko henkilöstölle. Lisäksi erän maksamisen jälkeen työnantaja antaa selvityksen erän kohdentamisesta viimeistään 31.3.2018 mennessä. Selvityksestä tulee käydä ilmi koko erän suuruus, ylempien toimihenkilöiden lukumäärä, kuinka moni on saanut henkilökohtaisen korotuksen ja keskimääräisen korotuksen suuruus. Mikäli selvitystä ei anneta määräaikaan mennessä tai erää ei kohdenneta edellä mainitulla tavalla, erä maksetaan takautuvasti 1.1.2018 lukien 0,4 %:n ja 1.1.2019 lukien 0,6 %:n yleiskorotuksena kullekin ylemmälle toimihenkilölle.

Muut muutokset

Palkanmaksukausi on 1 kuukausi, ellei työsopimuksella ole toisin sovittu. Palkka maksetaan viimeistään palkanmaksukauden päättymistä seuraavan kuukauden 5. työpäivänä. Työsuhteen päättyessä palkka voidaan maksaa normaalina palkanmaksupäivänä.

Vapaa-aikana työasioissa matkustamisen korvaus nostettiin 18 eurosta 19 euroon tunnilta. Matkakustannusten korvaukset maksetaan verohallituksen vahvistamien verovapaiden määrien mukaisesti. Päivärahan maksun edellytyksenä kuitenkin on, että matkan pituuden tulee olla vähintään 30 kilometriä kotoa tai työpaikalta. Kokopäivärahan suuruus 2018 on 42 euroa, osapäivärahan suuruus 19 euroa ja kilometrikorvaus 42 senttiä/km.

Liukuvan työajan osalta sovittiin, että työajan käyttösuunnitelmana pidetään liukuvaa työaikaa, mikäli yrityksessä on paikallisesti sovittu liukuvan työajan käytöstä. Lisäksi työehtosopimukseen tehtiin malliliiteasiakirja, jolla voi sopia liukuvasta työajasta.

Adoptiovapaa rinnastetaan jatkossa äitiys- ja isyysvapaaseen. Alle kouluikäisen lapsen adoptoineelle maksetaan äitiys- ja isyysvapaan palkkaa samalla tavalla kuin niistä on työehtosopimuksessa sovittu. Tämä edellyttää, että ylempi toimihenkilö on oikeutettu saamaan adoptiovanhemmalle maksettavaa Kelan vanhempain- tai isyysrahaa.

Sairaan lapsen hoito ja muu tilapäinen vapaa

Jos ylemmän toimihenkilön alle 10-vuotias lapsi sairastuu, lapsen vanhemmalle annetaan palkallista vapaata enintään kolme työpäivää. Vapaan antaminen palkallisena edellyttää, että molemmat vanhemmat ovat ansiotyössä tai kyseessä on yksinhuoltaja. Lapsen sairaudesta esitetään vastaavanlainen selvitys kuin vaaditaan toimihenkilön omasta sairaudesta. Mikäli perheen piirissä sattuu muu äkillinen sairaustapaus tai läheinen kuolee, ylemmällä toimihenkilöllä on oikeus saada lyhyttä palkallista tilapäistä vapaata enintään 2 työpäivää. Läheinen omainen on puoliso, omat ja puolison vanhemmat, perheen lapset sekä veljet, sisaret ja isovanhemmat.

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kohti entistä parempaa TamSAFAa

Ruut Ronni

Kohti entistä parempaa TamSAFAa

Kirjoittaja on TamSAFAn paikallisasiamies ja arkkitehtuurikasvatusaktiivi.

Johtokunnassa keskustellaan ammattikunnan asioista aktiivisesti ja aina silloin tällöin on myös osallistuttu julkiseen keskusteluun mm. mielipidekirjoituksella paikallislehdessä.

TamSAFA teki jäsenistölleen jäsenkyselyn alkusyksystä 2017. Koska yhdistystä pyöritetään vapaaehtoisvoimin, ovat resurssit toiminnan järjestämiseen rajalliset. Kyselyn tarkoituksena olikin kartoittaa, millaista toimintaa meiltä odotetaan ja toivotaan. Samalla kartoitettiin uusia ideoita toimintaan. Vastauksia saatiin mukavasti ja ne kertoivat jäsentemme olevan varsin tyytyväisiä monipuoliseen toimintaamme. Tässä hieman yhteenvetoa kyselyn tuloksista.

Toiminnan toivotaan olevan laaja-alaista: Yli puolet vastaajista toivoi ekskursioita (kotimaassa ja ulkomailla), seminaareja sekä pienempiä arkkitehtuurikohdevierailuja lähialueilla. Lisäksi koulutus ja vapaamuotoiset tapaamiset saivat kannatusta. Arkkitehtuuritapahtumien järjestämistä ei-arkkitehdeille sen sijaan ei pidetty yhtä tarpeellisena. Kuva1

Koulutusten sisällöksi toivottiin rakentamismääräysasioita ja muita ajankohtaisia aiheita suunnittelutyöhön liittyen. Oli kuitenkin mukavaa huomata, että myös kaikki muut annetut koulutusehdotukset saivat tasaisesti kannatusta. Ehkä tällaiset luovuutta herättelevät kurssit olisivatkin mainio tapa edistää työssä jaksamista, ja paikallisyhdistys niiden sopiva järjestäjä! Kuva2

Toimintamme ydintä ovat olleet säännölliset vapaamuotoiset kuukausitapaamiset vaihtelevin teemoin sekä pikkujoulut. Viime kesänä lanseerattu TamSAFAn jäsenille perheineen tarkoitettu kesäjuhla otettiin myös ilolla vastaan. Vapaamuotoiset tapaamiset mahdollistavat matalan kynnyksen osallistumisen toimintaan, vaikka ennestään tuttuja kasvoja ei joukossa vielä olisikaan. Kuva3

TamSAFAn toivotaan osallistuvan aktiivisesti myös paikalliseen julkiseen keskusteluun ammattikuntaa koskevista asioista. Johtokunnassa keskustellaan ammattikunnan asioista aktiivisesti ja aina silloin tällöin on myös osallistuttu julkiseen keskusteluun mm. mielipidekirjoituksella paikallislehdessä. Mielipidekirjoittelu on koettu hieman riskialttiiksi oman työn takia ja varsinkin kritiikin kirjoittaminen on jäänyt vähiin. Ehkä yhdistyksen pitäisikin löytää muita, positiivisia, keinoja osallistua keskusteluun jolloin ammattikuntakin saisi näkyvyyttä. Kuva4

Positiivista näkyvyyttä ammattikunnalle on myös ollut osallistuminen paikallisille ASTA-messuille, jossa TamSAFA on tarjonnut ilmaista arkkitehtuurineuvontaa yhteisellä rakennusalan neuvontapisteellä. Neuvontapiste on samalla toiminut pientaloarkkitehdeille mainiona markkinointikeinona ja olemmekin saaneet näin hyvin vapaaehtoisia neuvojia jäsenistöstämme mukaan.

Yhteenvetona voi sanoa, että kovat ovat vaatimukset johtokunnalle! Paljon on tehty ja vähintään samaan tasoon pitäisi jatkossakin pyrkiä. Onneksemme Tampereella meillä on myös rakennusalan yhdistysten oma yhteisyhdistys Pirkanmaan Rakentajat ry (PIRA). Yhteistyön lisääminen muiden rakennusalan yhdistysten kanssa helpottaa kaikkia meitä rajallisten resurssien kanssa painivia. Ja onneksemme johtokuntaan saatiin taas houkuteltua muutama uusi innokas kasvo, innostamaan meitä vanhempiakin jäseniä uuteen nousuun ensi vuodeksi!

Tähän blogiin on nostettu vain muutamia kyselyn tuloksia. Tarkempaa tietoa kyselyn sisällöstä ja tuloksista saa allekirjoittaneelta: ruut@ark-pinta.fi

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Turku-SAFAn gaalassa juhlistettiin hyvää rakentamista

Tiltu Nurminen

Turku-SAFAn gaalassa juhlistettiin hyvää rakentamista

Kirjoittaja toimii Turku-SAFAn paikallisasiamiehenä ja pitää alaosaston blogia ”Arkkitehtien aatoksia”. Arkkitehtitoimisto Creative Turku -yrityksensä puitteissa hän suunnittelee pientaloja, remontteja ja laajennuksia sekä sisustuksia. Kuvat: Simo Kiviruusu.

Lauri Kattelus sai aplodit toteamuksestaan, että Turku on Suomen ainoa kaupunki, joka täyttää eurooppalaisen kaupungin kolme perinteistä tunnusmerkkiä: kaupungissa on linna, kirkko ja joki.

Turku-SAFA päätti järjestää pikkujoulujen sijaan ensimmäistä kertaa naismuistiin juhlagaalan, johon kutsuttiin jäsenistön lisäksi mukaan avecit sekä yhteistyökumppaneita: poliitikkoja, median ja rakennusliikkeiden edustajia, taiteilijoita ja rakennusalan yrityksiä. Tapahtumaa juhlittiin sekä SAFA 125 vuotta että Suomi 100 vuotta -teemoilla.

palkinnonjako
Hyvän rakentamisen tunnustuspalkinnon Pekka Mäelle ojensi Turku-SAFAn puheenjohtaja Pilar Meseguer. Gaalan juonsivat arkkitehdit Pia Sabelström ja Oscu Uurasmaa.

Yhteistyössä Turun Sanomien kanssa jaettiin Hyvän rakentamisen tunnustuspalkinto. Turku-SAFAn jäseniä kutsuttiin mukaan kilpailuun pyytäen esittelemään jokin suunnittelemansa rakennus, joka on rakennettu 2000–2017. Kaikki kisaan osallistuneet pääsivät mukaan yleisöäänestykseen. Paras rakennus valittiin yleisöäänien perusteella Turun Sanomien kautta ja palkinto meni lopulta yliopistorakennus Arkenille, jonka suunnittelija on Pekka Mäki Sigge Arkkitehdeilta. Turun Sanomat -lehden toimitus jakoi myös oman palkintonsa. Heidän suosikkinsa oli Kemiönsaaressa sijaitseva Päiväkoti Silva, jonka suunnittelija on arkkitehti Juhana Marttinen.

Juhlapuheissa korostettiin hyvän rakentamisen merkitystä

Turun kaupunkiympäristötoimialan toimialajohtajana syksyllä aloittanut arkkitehti Christina Hovi kertoi näkemyksiään ja visioitaan Turun rakentamisen kehityksestä. Hän kertoi, että laadukkaan rakentamisen palkitseminen edistää hyvää arkkitehtuuria ja kaupunkitiloja merkittävästi tuoden esille onnistuneita toteutuksia – ja siksi kaupunki ottaakin koppia vastaavan palkinnon jakamisesta tulevina vuosina. Hieno uutinen hyvän arkkitehtuurin kannalta!

Turun kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Lauri Kattelus kohotti tunnelmaa pohdiskelemalla rakentamisen kuulumisia Turun seudulla. Hän sai  aplodit toteamuksestaan, että Turku on Suomen ainoa kaupunki, joka täyttää eurooppalaisen kaupungin kolme perinteistä tunnusmerkkiä: kaupungissa on linna, kirkko ja joki. Myös Kattelus painotti puheessaan hyvän arkkitehtuurin merkitystä kaupunkikuvan edistämisessä ja viittasi myös elokuussa esiteltyyn Turku 2050-visioon, jonka puitteissa onhyvä edistää tulevaisuuden viihtyisää kaupunkiympäristöä.

Musiikkia ja hyvää ruokaa

Paikalla oli 150 juhlavierasta nauttimassa hyvästä ruoasta ja juomasta sekä Arctic Funkies –yhtyeen esittämästä mainiosta jazz- musiikista. Juhla pidettiin arkkitehti Erik Bryggmanin vuonna 1935 suunnitteleman ylioppilaskunnan rakennuksen, Kårenin, kauniissa juhlasalissa, jossa vieraat tuntuivatkin hyvin viihtyvän. juhlavieraat

Näin mittava juhla saatiin aikaiseksi Turku-SAFAn hallituksen ja jäsenten ansiosta, mutta pääasiassa juhlan järjestämisen takana oli arkkitehti Aino Koivunen, jolle kuuluu kiitos onnistuneesta tapahtumasta. On mukavaa kuulua ammattikuntaan, joka juhlii tyylikkäästi ja rennon iloisesti yhteistyötä ja arkkitehtuurin saralla aikaan saatuja saavutuksia!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Minna Tervamäki – Hullut ja huorat lavalle

Meri Wiikinkoski

Minna Tervamäki – Hullut ja huorat lavalle

Kuva: Minna Hatinen

”Missään muussa työympäristössä tuskin kuulee vastaavaa kuulutusta”, tähtitanssija Minna Tervamäki toteaa otsikon kehotuksesta. Kyse oli toki silloisen produktion roolihahmoista.

SAFA 125 -juhlavuoden kunniaksi Helsingin keskustan arkkitehtuurikilpailuista on koottu virtuaalinen näyttely, 100 Skabaa Stadissa. Näyttely yhdistää arkkitehtuurin ja kilpailut henkilökohtaisiin stadilaisiin tarinoihin. Kolmannen tarinan kertoo tanssija ja koreografi Minna Tervamäki.

”Olen viettänyt Oopperatalossa enemmän aikaa kuin yhdessäkään kodeistani – se on ja pysyy, kodit vaihtuivat”, Minna Tervamäki kuvailee suhdettaan merkkirakennukseen, ”Ammattitanssijan työtä ei voi tehdä etänä”.

Vuonna 1993 valmistunut uusi rakennus merkitsi Kansallisoopperalle ja -baletille siirtymistä maailmanluokkaan. Verrattuna vanhoihin puitteisiin Aleksanterin teatterilla oli tilaa nyt moninkertaisesti – varsinkin lavalla. Myös nykyaikainen näyttämötekniikka ja suurempi orkesteri tekivät Suomesta houkuttelevan kohteen kansainvälisestikin.

 ”Taiteellisesti saimme tänne myös sellaisia tekijöitä, joiden produktioita ei olisi vanhoissa puitteissa ollut mahdollista toteuttaa. Siinä mielessä uusi Oopperatalo todella vei eteenpäin sekä oopperan että baletin kehitystä Suomessa”.

Tervamäki korostaa myös rakennuksen ympäristön vaikutusta kokemukseensa.

”Omalla kohdallani ympäristö vaikuttaa järjettömän paljon hyvinvointiin. Sisätilassakin olennaisemmaksi nousee se, mitä näen sieltä ulos. Näkymät Oopperatalosta Töölönlahdelle ja yleisöaulan suuret lasipinnat ovat sisältäpäin todella onnistuneita – ne tuovat luonnon lähelle vierailijaa”.

Lue koko haastattelu

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail