Asiasana-arkisto: kulttuuriperintö



Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Tiltu Nurminen

Kyläkoulu pelastettiin Nousiaisten Paijulassa

Kirjoittaja on Turku-SAFAn paikallisasiamies.

Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu.

Paijula-6Olen mielenkiinnolla seurannut pienen Paijulan kyläkoulun vaiheita omassa kotikunnassani Nousiaisissa muutaman viime vuoden aikana. Kyseessä on yli satavuotias hirsitalo, joka on toiminut kouluna jo monen sukupolven ajan ja sillä on arvoa myös historiallisesti merkittävänä rakennuksena.

Hirsikoulun kohtalo on kiinnostanut minua erityisesti perinteisten rakennustapojen vaalimisen sekä terveiden rakenteiden tutkimisen myötä.

Lukuvuoden 2014-2015 aikana kävin pitämässä koulussa lapsille taidekerhoa ja samalla kokemassa koulun inhimillistä ja kodinomaista tunnelmaa. Silloin kävi mielessä, että sisätilat kaipaisivat vähän lisää raikasta ilmaa.

Koulua oli paikkailtu pikkukorjauksin vuosien mittaan ja kokonaisuus taisi olla aikamoinen tilkkutäkki. Jonkinlainen pieni vesivahinko paikannettiin siivouskomeroon. Epäilyksiä oli myös kellarin osalta mahdollisista homevaurioista.

Oppilaiden vanhemmat aktiivisessa roolissa koulun korjauksessa

Kun koulussa havaittiin vuoden 2015 lopulla kosteusmittausten perusteella viitteitä kosteusvaurioista, oli se alkusysäys tapahtumaketjulle, jonka myötä koko koulu haluttiin sulkea ja oppilaat siirtää keskustan isompaan kouluun. Kuntotutkimuksessa löytyi vanhoja, korjattuja putkivuotoja, ei varsinaisia vesivahinkoja. Kellarin seinään kiinnitetyssä levyssä oli hometta, mutta kellarin rakenteista sitä ei löytynyt.

Siitä huolimatta muutama kunnan virkamies ja pari poliitikkoa ajoivat varsin voimakkaasti linjaa, jossa Paijulan koulu olisi lopetettu. Oppilaat siirrettiin hyvin nopeasti keskustan kouluun vanhempien vastustuksesta huolimatta. Koulun vanhempainyhdistys aktivoitui asiassa tehokkaasti ja alkoi ajaa koulun korjausta.

Keväällä 2016 vanhempainyhdistys keräsi nimiä kuntalaisaloitteeseen, joka kannatti koulun korjausta. Kunnanvaltuusto päättikin lopulta, että rahat noin puolen miljoonan euron korjaukseen myönnetään. Virkamiehet vetkuttelivat asiaa pitkään, mutta noin vuosi sitten alkoi vihdoin remontti vanhempainyhdistyksen järjestämillä purkutalkoilla.

Rakennuksen sisältä purettiin pois vanhat lastulevyt, kipsilevyt ja mineraalivillat perinteiseen rakentamiseen erikoistuneen rakennusvalvojan ohjauksessa. Vanhempainyhdistyksestä löytyi 30 aktiivista henkilöä, jotka osallistuivat talkoisiin vuorollaan kuukauden ajan kolmena päivänä viikossa. Yhdistys otti purkutöiden lisäksi vastuun julkisivun maalaustöistä. Talkooiltoja tai -päiviä kertyi yli kuutisenkymmentä 50 henkilön osallistuessa maalausurakkaan vuorotellen.

Rakennus on korjattu perinteisiä materiaaleja ja rakenteita kunnioittaen

Tammikuussa 2018 aloitti työnsä rakennusyritys, joka puolen vuoden aikana on nyt korjannut koulun perinteisiä menetelmiä kunnioittaen. Hirsiseinän ulkopinnassa ovat vanhat julkisivulaudat, joita ei ole tarvinnut vaihtaa. Vain yhdessä nurkassa, pienellä alueella, jouduttiin hirsiä vaihtamaan. Siinä kohdin myös sisäpuolen lattiaa avattiin ja vanhat kostuneet purut poistettiin. Hirren sisäpuolinen eristys hoidettiin huokoisella puukuitulevyllä, joka verhottiin helmiponttipuupanelilla. Putket ja sähköt uusittiin.

Rakennuksessa oli aiemmin koneellinen ilmanvaihto, mutta isot tuloilmasäleiköt oli tukittu villalla. Nyt tilalla on painovoimainen ilmanvaihto ja tuuletusräppänöitä on lisätty ulkoseinien yläreunoihin runsaasti. Kellarissa sijainnut vanha keittiö purettiin ja uusi keittiö rakennettiin maanpinnan yläpuolelle rakennuksen keskelle uusin laittein. Talossa on kolme rinnakkaisluokkaa ja esim. lounas syödään luokissa. Korjauksen myötä koulun kaikki sisätilat uusittiin. Hirsirunko on säilynyt ja talo seisoo edelleen ryhdikkäänä graniittikivijalan päällä. Remontti on valmistunut nyt kesän aikana. Paijula-8

Näyttää siltä, että korjaus on pysynyt budjetissa ja koululaiset ovat saamassa hienon uudistuneen opinahjon syksystä alkaen. Kun Paijulan hirsikoulu nyt on pelastettu, toivotaan että se kestää taas seuraavatkin sata vuotta. Ja olkoon se esimerkkinä onnistuneesta korjauksesta ja kyläkouluperinteen vaalimisesta!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Helena Teräväinen

Ajatuksia Euroopan kulttuuriperinnön vuonna 2018

Tekniikan tohtori ja arkkitehti. Lähes kaikissa mahdollisissa arkkitehdin hommissa ollut. Nykyisin opettaja ja tutkija Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa, Arkkitehtuurin laitoksella.

Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä ”sauna” vai ”mämmi”? Jos ajattelemme ”kulttuuriperintöä” todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet.

Mikä voisi olla ”minun tarinani” nyt kulttuuriperinnön teemavuonna? Kaikissa jutut eivät ole loppuneet hyvin, monta kaunista arkkitehtuurikohdetta on purettu, eikä mitään ole tilalle rakennettu. Pitkän prosessin jälkeen pari vuotta sitten hävisi Lapuan linja-autoasema, Ahti Korhosen suunnittelema moderni, valkea betonirakennus vuodelta 1965. Toisessa tarinassa on pääosassa Val­tion patruunatehdas, jonka parissa työskentelin noin 15 vuotta. Vanha tehdasalue oli yleisöltä suljettu, pohjakartalla näkymätön eikä sitä ollut rakennusperintönäkään suojelukohteeksi luetteloitu tai dokumentoitu. Lapua joutui ostamaan alueen valtiolta osana yrityssopimusta 90-luvun alussa, ja se putosi kaupunginarkkitehdin työpöydälle.

Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.
Ahti Korhosen suunnittelema Lapuan linja-autoasema joka purettiin pitkän kiistan jälkeen monta vuotta sitten mutta mitään ei ole tilalle rakennettu.

Kun teimme arkkitehtiopiskelijoiden ja kulttuuriharrastajien kanssa aluetta tutuksi järjestämällä näyttelyitä ja yleisöseminaareja tyhjässä tehtaassa, tuntui paikka todella ”omalta”. Monivaiheisen suunnittelu- ja päätöksentekoprosessin kuluessa siitä tuli sitten “kaikkien oma” Kulttuurikeskus Vanha Paukku. Kulttuuri siellä on yhdessä tekemistä, ei pelkästään ”kansan sivistämistä” (kirjasto ja musiikki- ja kansalaisopisto) tai korkeakulttuuria (taidemuseo). Tämä varmasti auttoi alueen merkityksen kasvua ja vahvisti identiteettiä. Myöhemmin Vanha Paukku määriteltiin maakunnallisesti, ja sitten myös valtakunnallisesti arvokkaaksi kulttuuriympäristöksi (RKY/VAT 2009).

Yhdyskuntasuunnittelijan on osattava kuvitella mahdollisia tulevaisuuksia. Visioiden ja kasvun lisäksi olemassa oleva ympäristö, sen näkyvät rakenteet ja ihmisten kokemukset ja muistot, ovat aina mukana. Koko arkkitehtiurani ajan rakennussuojelu on näyttäytynyt joillekin tahoille kehityksen jarruna. Kun suojeluluetteloiden sijasta (tai lisäksi?) nykyään puhumme kulttuuriympäristöstä, olemme tekemissä paljon laajemman käsitteen kanssa. Kaikesta ei ole olemassa ”top down” -määräyksiä, vaan on omin silmin katsottava ja dokumentoitava ympäristöä ja kuunneltava ihmisten merkityksellisiä kertomuksia: haettava narratiiveja.

Vanha Paukku säilyi työkohteenani vielä korjausrakentamisvaiheen jälkeenkin. Kun aloitin tohtoriopinnot vuonna 2000, otin sen tutkimuskohteekseni, koska halusin kuulla ja ymmärtää, miten päätökset oikeastaan syntyivät, ja kuinka kulttuuriympäristö diskursiivisestikin kehittyi. Ajattelin kertovani hyvän esimerkin siitä, kuinka suljettu ja arvottomaksi ajateltu alue muuttuu eläväksi ja asukkaille tärkeäksi. Ennen kuin väitöskirjani oli julkaistu (2006), ehti paljon vielä tapahtua nimenomaan suojeluun (lue: ei saa purkaa) liittyen, ja taistelu arkkitehti Onni Tarjanteen suunnittelemasta Vanhan Paukun Ruokalasta jatkuu edelleen.

Minusta kulttuuriympäristö on hyvä käsite: se määrittyy laajana sisältäen näkyvää ja näkymätöntä, rakennettua ja rakentamatonta (luontoa). Kulttuuri sinänsä on muuttuvaa, se on prosessi ja semioottinen merkityksiä muodostava verkosto – ihmisten toimintaa. Kun jokin aika sitten tein jatkotutkimusta kulttuuriympäristödiskurssista ja kyselin eri foorumeilla ihmisten kokemuksista heille merkityksellisistä paikoista, sain hyvin monenlaisia vastauksia. Edelleenkin tunnetut merkkirakennukset ja vanhat kaupungit ovat tärkeitä. Mutta niiden lisäksi lapsuuden kokemukset ja maisemat muokkaavat käsitystä siitä, mikä on arvokasta ja merkittävää. Kun tutkin 964 Instagram-kuvaa, jotka oli merkitty kulttuuriympäristömme-kampanjan aikana 2016, selvimmin nousivat esiin tunnetut rakennuskohteet (25 %) ja lähes saman verran oli luontoa ja maisemia. Muiden rakennusten lisäksi oli hyvin paljon kukkia, eläimiä ja ns. selfiekuvia – niin kuin Instagrammissa yleensäkin. Monimuotoisuus nousi siis selvästi esiin. Edelleen voin allekirjoittaa väitökseni lopun mietteen siitä, ettei kulttuuriympäristöä ole vain jokin kaikille tärkeä, vaan kulttuuriympäristöä on myös sellainen, joka on joillekin merkityksellistä.

Tämä vuosi juhlii Euroopan kulttuuriperintöä, joka on toisaalta laajempi käsite kuin kulttuuriympäristö, sillä siinä kiinnitetään huomiota alueiden tapoihin ja toimintoihin, pieniinkin artefakteihin. Toisaalta sana perintö tekee käsitteestä ehkä suppeamman: jos jokin on perintöä, onko se ajallisesti vanhaa ja muilta saatua? Tärkeintä ei liene kuitenkaan määritellä eroja näiden käsitteiden välillä, vaan kiinnittää huomio sanaan Eurooppa ja ajatella meitä suomalaisia yhdessä, kaikkine heimoineen, kaupunkilaisineen ja maalaisineen, ja tuottaa kertomuksia meidän kulttuurista. Millä tavoin meidän kulttuuriperintömme on osa eurooppalaisuutta? Onko tärkeintä suomalaista kulttuuriperintöä sauna vai mämmi?

Jos ajattelemme kulttuuriperintöä todella laajasti, voimme pitää mukana traditiot ja muistot, siis jo hävinneet rakennuksetkin eli kaikki puretut, poltetut tai unohduksissa muuten maahan painuneet. Edelleen arkkitehtuurin alalla tunnetuinta suomalaista kulttuuriperintöä edustaa Alvar Aalto. Aaltoa tutkitaan innokkaammin kuin koskaan, ja rakennuskohteet ovat tulleet siihen ikään, että niitä joudutaan peruskorjaamaan. Aalto-kaupunkien verkosto laajenee kovaa vauhtia jo ulkomaillekin. Monta vuotta oli työpaikkani Aallon suunnittelemassa Otaniemen päärakennuksessa, mutta asuinkaupunkini ei oikein ole päässyt liittymään Aalto-kaupunkien verkostoon: Lapualla on Kauhajärvellä kyläkirkon tapuli pystyssä, mutta Aallon piirtämä koulu sieltä on palanut jo aikoja sitten. Yksi varsin kaunis pieni rakennus oli vain hetken pystyssä: Aallon suunnittelema Lapuan maatalousnäyttelyn Metsä-paviljonki, New Yorkin maailmannäyttelyn pikkuserkku ja aikalainen, elää enää vain piirustuksissa.

Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
Lapuan maatalousnäyttelyn Metsäpaviljongin pienoismalli.
facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail


Kierikin puolustusrintama pitää!

Elli Maalismaa

Kierikin puolustusrintama pitää!

Suomen tiheimmin asutusta kivikautisesta Kierikistä, joka on myös yksi Suomen Europa Nostra-kohteista, löydettiin mm. kaksi uudentyyppistä hirsiperusteista suurtaloa, joissa asumukset yhdistyivät käytävillä toisiinsa jopa 60-metrisiksi rivitaloiksi.

Olen kotoisin 2000 asukkaan Yli-Iistä, nykyisestä Oulun kaupunginosasta. Lapsuuteni arki ja jännittävimmät asiat tapahtuivat vapaana virtaavan Iijoen ympärillä. Seutukunnan elämä mullistui 1960-luvulla, kun jokeen rakennettiin viisi voimalaitosta. Läksyjen lukua ryyditti ikkunasta näkyvä kaivinkone, joka yötä päivää muotoili Maalismaan voimalaitoksen alakanavan reunapenkkaa. Siinä se sitten oli soralla pari vuosikymmentä.

Voimalaitokset altaineen, kanavineen ja voimalinjoineen ovat muuttaneet rajusti kylien rakennetta ja jokivarren maisemia. Kaivaminen Yli-Iissä jatkuu edelleen, mutta ihan eri syystä ja huomattavasti pienemmillä työkaluilla. Kivikautinen menneisyytemme nousee ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset merkit Iijoen alajuoksun kivikautisesta asutuksesta nousivat esille Pahkakosken voimalaitostyömaalla 1960-luvun alulla. Kaivauksissa löytyi Kierikkisaaren kauppapaikka ja vuosille 5300 – 4100 ennen ajanlaskumme alkua ajoittuvaa keramiikkaa. Yli-Ii nousi kertaheitolla Suomen arkeologiselle kartalle. Veljeni leveili muuallakin kuin kotona: ”Sanokaapas nyt, missä se kulttuurin kehto on!”

Arkeologit törmäsivät lähes sattumalta muinaisjäännösalueeseen 1990-luvun alulla. Läheiseltä suolta taas paikannettiin 35 hehtaaria täynnä 5000 vuotta vanhaa veistettyä puuta ja kivikautisia kalastusvälineitä. Siitä alkoivat Kierikin vuosittaiset arkeologiset kaivaukset.

Museo kuin Pohjanmaan puukirkko

Pieni kunta pisti tiede- ja museoprojektin liikkeelle vuonna 1996. Valtion ja EU:n tukeakin tuli, mutta kunta oli oman osuutensa kanssa kovilla. Muistan, miten hanke kuumensi tunteita ja ihmisiä luokiteltiin Kierikin kannattajiin ja vastustajiin. Olin otettu, kun kunta järjesti museosta arkkitehtuurikilpailun.

Professori Reijo Jallinoja suunnitteli upean Pohjoismaiden suurimman hirsirakennuksen, joka vihittiin vuonna 2001. Korkean auditorion ympärille sijoittuu Suomen ainoa kivikauteen keskittyvä näyttely ja ravintola kokoustiloineen. Kokonaisuuteen kuuluu myös pienen lammen ympärille rakennettu hotelli.

Ulkomuseoalueen kivikautisessa suurkylässä vierähtää useampikin tunti. Sieltä löytyy tekemisen iloa ja kivoja kokemuksia. Nokkapannukahvit tutkimukseen perustuvassa rivitaloennallistuksessa on yksi sellainen.

Kierikkikeskuksen arvostus näkyi palkintoina: Pohjois-Suomen rakennusteko 2001, Vuoden 2002 puupalkinto, Europa Nostran kulttuuriperintöpalkinto ainutlaatuisesta kivikautta esittelevästä ulkomuseosta vuonna 2002 ja Rakennustaiteen valtionpalkinto professori Reijo Jallinojalle vuonna 2005.

Museo kauppatavaraa?

Joulun alla sanomalehti tarjosi pahan. Oulun sivistys- ja kulttuuritoimen palveluverkkoselvityksessä 2018 esitettiin Kierikkikeskuksen museorakennuksen myyntiä, mikä tarkoitti toiminnan alasajoa. Kulttuurin vastaisuudeltahan se vaikutti.

Samaan aikaan Oulun kaupunki aikoo hakea vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Tavoitteena on parantaa kaupungin vetovoimaa ja kaupunkikehitystä. Kivikautinen kylä ei kuulunut niihin, vaikka kansainväliset kontaktit olivat valmiina.

Yli-iiläiset olivat tosi loukkaantuneita. Kierikistä oli tullut yhteinen ylpeyden aihe, joka nosti asukkaiden itsetuntoa ja paikkakunnan identiteettiä. Asia oli minullekin läheinen, koska kotini lähikankailta löytyy tutkimattomia muinaisjäännöksiä ja valtava kivirakka.

Miksi Suomen ainoa kivikautta esittelevä museo pitää myydä, vaikka toiminta pyörii taloudellisesti omillaan? Sitä kysyi moni muukin. Lehdistökohu oli melkoinen, kun hankkeen vastustajat kävivät tositoimiin. Eikä turhaan. Päättäjien oli pakko perääntyä.

Sivistys- ja kulttuurilautakunta lupasi säilyttää Kierikin museorakennuksen kokoelmineen. Kaupunginvaltuuston linjauksen mukaan ”Kierikkiä kehitetään voimakkaasti ja tunnistetaan sen mahdollisuus nousta ainutlaatuiseksi markkinointivetonaulaksi”.

Toivottavasti näin myös tehdään. Vaaran paikkoja voi tulla, sillä sivistys- ja kulttuuritoimen rakenteellinen säästötavoite on kova. Arvokkainta kummallisessa tapahtumasarjassa kuitenkin oli, että Kierikillä on vahva tukijoukko ja että kulttuuriympäristöjemme arvo ymmärretään. Kuka tietää, vaikka Kierikkikeskus on jonain päivänä maailman kulttuuriperintökohde!

facebooktwittergoogle_pluspinterestlinkedinmail